Hei.
Et kertonut kuinka pahasti miehesi on vammautunut. Tulevaisuuden pelko on normaalia tuossa tilanteessa. Toivottavasti olette saanneet ja saatte tulevaisuudessakin apua esim. Validiasta. Kävin kurkkamassa nettisivua ja vaikutti hyvältä kuntoituslaitokselta.
Olisi hienoa joa pystyisit menemään takaisin töihin niin saisit muuta ajateltavaa ja olisit muiden aikuisten kanssa. Miehesi saa varmaankin hoito apua kunnalta jos vamma vaatii sitä. Sinulla on lupa omaan elämään, harrastuksiin jne.
Älä voivottele, että kuinka me nyt selvitään ja älä tyrkytä apua joka asiaan. Jos on asioita missä miehesi tarvitsee apua niin ottakaa se rutiiniksi. On myös nöyryttävää pyytää apua aina samaan asiaan.
Kyllä te selviätte. Kirjoita miten teillä menee.
Istun itse rullatuolissa, eikä elämä siihen loppunut.

Kerron nyt omasta isästä, että hän sai kaksi vuotta sitten pahan aivoinfarktin. Alkuajat meni pelon sekasissa tunteissa ja kuolemakin kävi lähellä. Ja just olin lopettanut käynnit psykiatrian polilla. Äiti ja minä itkettiin, mut veli ei ollenkaan. Kallosta poistettiin palanen ja se oli pois nii kauan, että aivojen turvotus laski. Mutta siitä lähettiin pikkuhiljaa eteenpäin menemään, iskä oli eri sairaaloissa, kuntoutuksessa ja sit kotijaksoilla, lokakuussa 2013 pääsi sitten kokonaan kotia. Nyt käy erilaisissa terapioissa päivittäin ja kuntoutuminen edistyy, puhetta ei tuu, koska se infarkti vaikutti kaikista pahiten puhekeskukseen. Edelleen mietin vaan vanhempia, että miten he jaksavat ja käyn myös juttelemassa sairaanhoitajan kanssa säännöllisesti. Eteenpäin se on mentävä vaan päivä kerrallaan, en tiiä olko tästä hyötyä mut kerroinpahan kuitenkin.

Tsemppiä alottajalle ja kaikille muille 🌻🙂🌻