Hei Pinkue ja osanottoni😞

Ikävä kyllä olen kokenut aivan sama 1v ja5kk sitten.. Heitit aika hyvän kysymyksen, kuinka selvinnyt surusta.. heti tuli vastakysymys. Selviääkö siitä koskaan?

Minusta se muuttaa ajan kuluessa muotoaan. Alussa tuntui että ei halua elää ollenkaan, ettei päivistä selviä milläänkun ahdistaa ja on niin saatanan paha olla. Mutta vaikka se kuinka kuulostaa fraasilta eikä se sinua todellakaan helpota, niin aika on se joka tekee tehtävänsä. Minua tuo fraasi ärsytti ja suututti ihan kauheasti, mutta se on ikävä kyllä totta.

Toinen on puhuminen ja puhuminen ja puhuminen..kirjoittaminen ja puhuminen.. Olethan päässyt juttelemaan ammattiauttajalle? hakeutunut vertaisryhmiin? Netistä löytyy suomen nuoret lesket ry, jossa on liian monta saman kokenutta, itse en enää ole siellä niin paljon.. Mutta yksinäisyys on vain pahin ja tottakai ikävä..

Suru on muuttanut muotoaan eikä ole enää niin terävää kuin aikaisemmin..

Ei tästä sinulle taida olla mitään apua...

jaksamisia ja halauksia ihan kamalan paljon...

Hei Koppelo ja Kiitos sinulle vastauksestasi. Olen huomenna torstaina menossa ensimmäisen kerran vertaistukiryhmään ja odotan sitä kovasti. Ja olen puhunut ystävien kanssa, mutta aina vaan tuntuu ettei kukaan sellainen voi ymmärtää, joka ei tätä kaikkea ole itse läpikäynyt. Tuntuu lohdulliselta ajatus, että suru ja tuska voi helpottaa.... kuten kirjoitit sinulle käyneen. Ja tiedän, että suru ja kaipaus muuttaa muotoaan. Tällä hetkellä on vain niin kovin vaikeaa hyväksyä tapahtunutta ja todellisuus iskee vasten kasvoja monta kertaa päivän mittaan, vaikka sitä välillä yrittää torjuakin. Päivät vaihtelee tosi paljon, välillä on ihan hyvä olo ja seuraavassa hetkessä ikävä pusertaa ja ahdistus pakottaa rintaa. Varovasti tässä eteenpäin mennään ja odotetaan päivää, kun muistot tulee kauniina mieleen ja ahdistus on poissa tai ainakin vähentynyt.

Kaikkea hyvää elämääsi ja aurinkoa!