Tämä on nimenomaan juuri oikea foorumi sinun viestillesi. Itse olen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa, viimeksi tammikuussa tänä vuonna. En oikein vieläkään ole ihan varma, olenko onnellinen vai pettynyt selviämisestäni.

Olen kyllä tuosta kuopasta jonkin verran päässyt jo kipuamaan. Hetki kerrallaan. Ilman suuria tavoitteita. Yritän pitää itsestäni huolta. Nukkua tarpeeksi. Olla vaatimatta itseltäni liikaa.

Hyvä, että sinulla on avokontakti. Onko sinulla ystäviä, joista voisi olla tässä tilanteessa apua? Nyt olisi hyvä olla mahdollisimman paljon tapaamisia avopuolella, ettet romahtaisi uudestaan. Tuo tilanne on niin herkkä, kun on juuri kotiutunut sairaalasta. Ja tänne voi aina laittaa viestiä. Eiköhän täältä löydy useitakin, joille tuo tilanne on tuttu.

Parempia päiviä sinulle!

Hyvä, että olet nyt ammattiavun piirissä.Läheisistäsi voi tuntua liian raskaalta tai murskaavalta itsetuhoiset ajatuksesi tai pelko siitä, että voisit onnistua. Itsemurha-ajatukset ovat minullekin tuttuja. Koen itse niin, että on hyvä, että minun ei tarvitse läheisilleni kertoa ihan kaikkia synkimpiä ajatuksia, koska myös minä olen ammattiavun piirissä. Ehkä on jopa parempi, että läheiseni eivät tiedä ihan kaikkea ja näin ollen voivat paremmin ja pystyvät ehkä jopa paremmin tukemaan minua.

Uskon, että läheisesi kyllä välittävät sinusta...pelkäävät puolestasi ja ovat hädissään. He eivät vain voi ymmärtää täysin, mistä on kyse ja miksi joku haluaisi oman käden kautta päättää elämänsä. He tuntevat varmasti avuttomuutta. Onneksi ammatti-ihmiset pystyvät auttamaan ja heidän apuunsa kannattaa luottaa.

Olen itse toipumassa vakavasta masennuksesta ja vointini on jo merkittävästi parantunut.
Tiedän, että masennuksesta parantuu, sitä on vain niin kovin vaikea uskoa epätoivon hetkellä. Minunkin edelleen itseni kohdalla.

Uskon, että selviät, vaikka tunnetkin itsesi yksinäiseksi. Ota kaikki mahdollinen apu vastaan ja jos tunnet olosi niin epätoivoiseksi, että harkitset jopa itsemurhaa, niin siinä tilanteessa älä missään nimessä jää yksin, vaan ota heti yhteyttä hoitavaan tahoosi, terveyskeskukseen tai hätänumeroon.

Voimia sinulle!

apatia kirjoitti 5.7.2011 16:35
Hetken aikaa tuntui että tekoni herätti ihmiset lähipiirissäni näkemään ettei kaikki ole kunnossa. Nyt tilanteen muututtua takaisin "normaaliksi" ei ketään taasen enää kiinnosta. Kaikki ovat jatkaneet elämäänsä entiseen malliin ja ajattelevat kaiketi että: "saihan se apua ja on nyt lääkityksellä". Silti tuntuu että kaikki oli turhaa, ettei ketään loppujen lopuksi kiinnosta miltä minusta mahdollisesti tuntui/tuntuu.

EIvätkö muut saisi jatkaa elämäänsä entiseen malliin? Itsemurhayrityksesikö siis oli turha, koska ketään ei kiinnosta - sen tarkoitus siis oli läheistesi huomion herättäminen? Olisiko itsemurhayritys ollut tarpeellinen, jos sinuun olisi alettu kiinnittää huomiota? Eikö muita keinoja läheistesi huomion herättämiseksi ole? Esimerkiksi asioistasi puhuminen? Kiinnostaako sinua, miltä muista tuntuu?

Anteeksi karskiuteni ja etten rupea tekopirteästi livertelemään toivosta. Itsekin olen usein niin epätoivoinen, että poispääsy tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. En kuitenkaan kuvittele, että muut ihmiset ovat täällä vain minua varten - ainakaan tietoisesti, tiedostamattomasti kyllä varmaan. Hylätyksi tulemisen tunne on minulla lapsuuskokemusten takia hirttänyt päälle enkä tiedä, pääsenkö siitä koskaan irti. Elän vielä tiedostamattomasti siinä toivossa, että joku - se joka miniut hylkäsi - olisi kokonaan minua varten.

Jatkoa edelliseen. Kävin tuolla avokontaktipaikassa ja myönnettävä on että se osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Paikalla oli vain henkilö joka sanoi voivansa uusia psyykepuolen reseptini ja kirjoittaa tarvittavia lääkärintodistuksia. Mitään muuta apua paikasta ei herunut. Asianmukaiset paperit oli kysyeiseen paikkaan lähetetty ja niissä selitetty taustat ja syyt miksi tuonne avopaikkaan menin, kuitenkaan vastaanottava henkilö ei tuntunut tietävän mitä siellä ylipäätään tein.

Mitään keskusteluapua hän ei tarjonnut, sanoi vain että paikan terapeutit ovat kaikki lomalla. Yritin häneltä kysyä että olisiko jotakin ryhmää tai edes jotakin jossa voisin käydä keskustelemassa, niin ei hän edes tiennyt! Antoi vain uuden ajan kuun loppuun johon mennessä tulisi päättää otanko terapeutin heiltä vai lähden Kelan tukemana hakemaan.

Tuntuu hieman omituiselta nyt. Sairaalasta sanottiin eettä avokontakti auttaa asioissa eteenpäin, kuten Kelan yms muiden asioiden takia ja keskusteluapua on tarkoitus saada heti edelleen päällä olevan itsemurhariskin vuoksi. Kuitenkaan mitään apua en saanut. Sairaalasta lopultakin opin että apua voi pyytää ja nyt kun sitä pyysin en sellaista saa. Sairaalaankin soitin takaisin josko lähettänyt lääkäri olisi kanssani ehtinyt puhua, mutta on kuulemma heinäkuun lomalla.

Juuri nyt tuntuu todella vaikealta ja tyhjän päällä olevalta. En tiedä mihin pitäisi ottaa yhteyttä tai missä pitäisi tällaisessa tilanteessa käydä? Tarvitsen apua ennen elokuutakin ☹️

Desper on oikeassa. Itsemurha on aivan varmasti hätähuuto, mutta näin synkässä tilanteessa läheiset eivät pysty sinua auttamaan, tukemaan kyllä varmasti. Et varmasti itsekään halua, että läheisesi eläisivät jatkuvassa pelossa, että koska ehkä yrität seuraavan kerran. Sellaisessa pelossa eläminen on yhtä helvettiä.

Ammatti-ihmiset ovat sitä varten, että heillä on keinot tukea ja auttaa. He myös kestävät tällaisista asioista puhumisen. Siksi hyvä, että saat heiltä apua ja sitä sinun myös pitää pyytää ja ottaa vastaan.

Läheiset kulkevat rinnallasi ja varmasti välittävät, mutta heitä ei voi velvoittaa vahtimaan sinua seuraavan yrityksen pelossa. En usko, että itsekään sitä oikeesti haluat. Halaus ja voimia!

Iltasatu kirjoitti 7.7.2011 17:43
Desper on oikeassa. Itsemurha on aivan varmasti hätähuuto, mutta näin synkässä tilanteessa läheiset eivät pysty sinua auttamaan, tukemaan kyllä varmasti. Et varmasti itsekään halua, että läheisesi eläisivät jatkuvassa pelossa, että koska ehkä yrität seuraavan kerran. Sellaisessa pelossa eläminen on yhtä helvettiä.
...

En minä kyllä sellaista väittänyt. En väittänyt mitään, tein vain kysymyksiä Apatian tekstistä ja siitä, mitä se sisälsi.
Apatia, koeta jaksaa, on kurjaa, kun Suomi on lomalla mielenterveysammattilaisia myöten. Tiedän, miltä tuntuu olla epätoivon syvyyksissä, putoan sinne itsekin vielä silloin tällöin. Yritä muistaa, että oikeasti sinua ei uhkaa mikään vaara, omat pelkosi vain ja ahdistus ja avuttomuus, kun kukaan ei auta. Kyllä myöhemmin pääset juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa.

Desper, ajattelin kysymystesi heijastelevan omia ajatuksiasi. No, itse olen hyvinkin sitä mieltä mitä kirjoitin Apatialle.

Apatia, tiedän, miltä tuntuu, kun auttavat tahot ovat lomalla, kun laskee päiviä seuraavaan lääkäri/terapia-käyntiin,.. kun pitää selvitä ilman tukihenkilöitä, joiden apua ilman tuntuu mahdottomalta selvitä. Voimia sinulle ja lomista huolimatta apua saa, jos tuntuu, ettei selviä yksin. Tänne ainakin voi kirjoittaa ja sekin jo toivottavasti auttaa edes vähän. Lämpöisin ajatuksin!

Tiedätkö Kriisikeskuksen?
Kriisikeskuksella on joku vastaamassa puheluihin ympäri vuoden 24/7.
Niitä on useimmissa isommissa kaupungeissa.
Jos todella tiukka tilanne tulee, saat apua(keskusteluapua puhelimitse) sieltä.

netistä:
"Valtakunnallisesta kriisipuhelimesta kriisiapua

Valtakunnallinen kriisipuhelin tarjoaa välitöntä keskusteluapua kriiseissä oleville ja heidän läheisilleen. Puhelimessa vastaavat sekä kriisityöntekijät että koulutetut vapaaehtoiset tukihenkilöt. Valtakunnallisessa kriisipuhelimessa päivystävät vastaajat 22 eri paikkakunnalla ympäri Suomea.

Puhelimella voi lähestyä auttajaa myös nimettömänä. Puhelinauttamisen tavoitteena on helpottaa asiakkaan henkistä hätää tarjoamalla hänelle mahdollisuuden puhua yllättävästä tapahtumasta tai vaikeasta elämäntilanteesta sallivassa ja tukevassa ilmapiirissä.

Puhelinnumero 01019 5202 "

APATIA
Olet arvokas sellaisena kuin olet.
Saat elämäsi kasaan.
Syyt tuhoisuuteen selvitettyinä tulevat olemaan voimavarasi!

Heippa apatia ja muut
Niin olen teidän puolesta pahoillani kun hoitoa ei tahdo saada kun kaikki pysähtyy
juhannuksen jälkeen.
Mutta itse olen keskustellut terveyden hoitohenkilö kunnan kanssa et mitä tehdään
kun ihminen ei jaksa elää ( on esim itsetuhoinen jne )
niin vastaus on että välittömästi mennä lääkäriin / sairaalaanja kertoa tilanne
Sairaala ei voi kieltäytyä ottamasta potilasta vastaan.
On Esim Hoito takuu ja pakkohoito laki.
Jos elämä menee tiukalle niin soittakaa 112 niin saa heti avun.
Jos olisi mahdollista niin olisi joku mukana kun menet esim lääkäriin
kun tiedän että ei välttämätä jaksa itse mennä asioita hoitamaan.
Mene nettiin ja googleen laita hakusanaksi tukihenkilo niin sieltä saa
keskustelu apua niin ei kenenkään tarvitse olla yksin.
Kaunista kesää teille

Noniin aikaa on kulunut edellisen kirjoituksen jälkeen. Löysin lopulta apua eräästä kriisikeskuksesta, jossa olen käynyt nyt melkoisen tiiviisti, lähes joka toinen päivä. Siellä ongelmani otettiin todesta ja olivat siellä tyrmistyneitä avohoitopaikan kohtelusta.
Kävin kriisikeskuksen ihmisen kanssa yhdessä tuolla avohoitopuolen sovitussa tapaamisessa uudemman kerra joka kesti noin 15minuuttia. Kriisikeskuksen ihminen oli hämmästynyt siitä kuinka tällaista voi tapahtua. Samalla kerralla avokontaktin henkilö sanoi suoraan ettei hän ollut tarjonnut mitään apua kun ei sellaista kuulemma ollut kun terapeutit ovat lomalla.
Nyt edessä olisi sen terapeutin etsiminen. Aiemmin en ole sellaista hankkinut koska Kela ei sitä vielä korvaa eikä itselläni ole sellaisia rahoja että ilman rahallista tukea voisin sellaisella vuosikaudet käydä. Onneksi kriisikeskuksen ihmiset ovat auttaneet käytännön asioissa, muuten olisin melkoisen hukassa. Itsetuhoajatukset ovat edelleen vahvasti läsnä, mutta itseäni helpottaa tieto että voin palata samaan sairaalaan ja osastolle mistä lähdin jos tilanne pahenee.
Olen pärjännyt tähän asti läheisten lomien turvin. Jotenkin en luota itseeni että voisin olla täysin yksin. Siksi pelottaakin nyt kun tänään viimeisetkin ovat palanneet takaisin työhön, että miten tästä eteenpäin. Juuri nyt olo on ihan kelvollinen., mutta ajan kuluessa istuksiessani yksin kotona pelkään sen taas huononevan. Sairaalaan ei tee mieli takaisin vaikka sieltä hyvät kokemukset jäivätkin. Itselle tulee sellainen olo että jos menen takaisin sairaalaan niin otan aimoloikan taas taaksepäin. Toivon selviäväni tuon kriisikeskuksen avulla, vaikka aika ajoin mielessä käykin että miksi edes yritän jos en halua elää kuitenkaan. Mieli on pahasti sekaisin ja päivät menevät sumussa pääosin nukkuen. En kykene suunnitelemaan aikaa edes päivää eteenpäin eikä usein edes kiinnosta ajatella edes seuraavaa tuntia.

Heippa
Hyvä kun olet päässyt elämässäsi eteenpäin hiljakseen vaan edetään
niin kyllä se elämä järjestyy.
Hyvä kun olet saanut apua kriisikeskuksesta käy siellä niin kauan kun tarvitset
apua.
Se on tärkeätä että et jää yksin ongelmien kanssa
Minä olen yleensä sanonut että yksin ei saa jäädä kotoa neljän seinän sisälle
sillä sillon on sellaisessa oravan pyörässä että ei näe ulospääsyä mutta
kun on ihmisten seurassa ja voi jutella toisten kanssa niin auttaa elämässä
eteenpäin.
Mutta yritä ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja tee vaikka pienijä tekoja kävele ulkona
luonnossa, käy kirjastossa jne
Yritä päivällä tehdä jotain ja yöllä nukkua.
Sillä se yö uni olisi todella tärkeätä ihmisen elimistölle.
Mutta jos päivällä nukkuu niin unta ei riitä yöksi.
Kaunista loppu kesää sinulle

Tosi hienoa, että löysit apua ja olet päässyt noinkin usein kontaktiin auttajien kanssa. Sinun kuvauksesi tilanteesta tuntuu tosi tutulta. Tuo sairaalahoidon jälkeinen tyhjänpäälläolemisen tunne ja kaikki. Loma-aika on niin hankalaa, kun auttajatkin ovat lomalla. Itsekin olen siitä tänä kesänä kärsinyt. Onneksi on yksi kesäryhmä, jossa olen käynyt.

Minähän en ole vieläkään varma, olenko iloinen vai pettynyt siitä että olen edelleen hengissä. Perheen puolesta olen iloinen, mutta en oikein tiedä, mistä muusta syystä elän kuin perheen vuoksi. Silti yritän. Syön lääkkeeni, käyn ryhmässä, odotan että terapia taas kesätauon jälkeen alkaa. Tarvittaessa soitan omalle sh:lle psyk.polilla jne. Sairaslomalla olen ja yritän pikkuhiljaa kuntoutua ja tulla taas yhteiskuntakelpoiseksi. Huomaan, että monenlaisia pieniä edistysaskelia on jo tapahtunut tässä kuukausien aikana. Olen kyennyt tekemään ja nauttimaan sellaisista asioista, joista en todellakaan ole pitkään aikaan kyennyt nauttimaan.

No, meni vähän itsekeskeiseksi, mutta pointtini on se, että ehkä tässä elämässä on kuitenkin toivoa sekä sinulla että minulla että muillakin masennuksen suossa tarpovilla. Vaikka vielä ei siltä tuntuisi, niin ehkä tähän hitaaseen toipumisen prosessiin kannattaa panostaa. Aika näyttää.

Toivon sinulle runsaasti hyviä pieniä hetkiä! Pikkuhiljaa tästä noustaan taas jaloilleen. 🙂

Täällä taasen. Matka on on ollut hirvittävän vaikea päästä tännekkin asti. Vieläkään ei ole terapeuttia, koska Kela hylkäsi ensimmäisen hakemuksen ja toista odotellaan. Käyn tällä hetkellä terapeutilla omaan laskuuni, koska ilmankaan en pysty olemaan. Rahat ja elämänhalu ovat hyvin vähissä. Tuntuu uskomattomalta miten vaikeaa mielenterveyspotilaan on saada apua nyky Suomessa. Kaikki apu tuntuu maksavan maltaita ja sairaspäivärahalla iso osa on siten saavuttamattomissa. Kelalta olen käynyt kyselemässä jos jonkinlaista tukea, mutta eivät ole sielläkään osanneet auttaa. Avokontaktin kanssa menee edelleen todella huonosti. Yritin jopa vaihtaa, mutta pienessä maalaiskunnassa ei noita paikkoja ole kuin tuo yksi, joten vaihtokin oli mahdoton. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Päivät alkavat olla melkoisen työn takana. Nukun päivistä suurimman osan, hereillä olen vuorokaudessa noin 6 tuntia kaikenkaikkiaan. Yritin avopuolen lääkärin kanssa keskustella lääkkeistä ja nukkumisen määrästäni. Siihen lääkäri totesi vain ettei aio nostaa annosta tahi vaihtaa lääkettä koska hänen mielestään kaikki on ok. Tuntuu ettei ketään kiinnosta.