Hei! Mun nimeni on Janne!

Kärsin pakko-oireista jotka alkoivat kehittyä minulle lukuvuonna 1998-99 aloitettuani opiskeluni ammattikoulussa. Ne ovat siis olleet osa elämääni jo pian 14 vuotta. Pakko-oireeni ovat sekä fyysisiä että henkisiä ja ne tekevät elämästäni hyvin uuvuttavaa.
Fyysiset oireeni ovat mm. ovien ja hanojen tarkastuksia sekä niiden "kääntelyitä" ja "napsutteluita". Takerrun kaikkeen muuhunkin mahdolliseen, kuten ovien varmuuslukkoihin, valonkatkaisimiin, eri esineisiin pöydillä ja hyllyillä sekä niiden asentoihin ym. Myös lukeminen ja kalenterien selaaminen on vaikeaa jatkuvan toistelun takia.
Henkiset oireeni koostuvat mm. keskusteluiden toistelusta päässäni, etenkin omien vuorosanojen toistelusta. Kelaan läpi, mitä olisi pitänyt sanoa jossain tilanteessa tai mitä olen sanonut, tai mitä aion sanoa jossain seuraavasssa tilanteessa. Ajatuspakot koskevat myös laskutoimituksia jotka ammattini huomioonottaen ovat tehneet minusta näinä päivinä työkyvyttömän.
Työkyvyttömyyttäni ei olla lääkärissä todettu ja tiedän sen vain itse. Tiedän rajani. Tiedän rajani aivan samalla tavalla kuin joku toinen ihminen tietää fyysisten voimiensa rajat. Jos hän jaksaa nostaa vain 50 kiloa painavan laatikon, hän tietää ettei ole edes järkeä yrittää nostaa laatikkoa joka painaa 120 kiloa. Asia kuulostaa siis ihan selkeältä ja kiistattomalta, eikä siinä positiivisuuspuheet auta. Tiedän etten kykene niihin asioihin joihin minun pitäisi kyetä ja tunnen syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa sitä voimaa kohtaan joka minua estää asioita tekemästä. En tiedä mitä se voima on ja mitä sille voisi tehdä. En ole uskaltanut nostaa asiaa vielä kertaakaan esille edes lääkärissä.
Olen ihan yksin ja koen ettei ainutkaan ihminen voi ymmärtää mistä tässä on kyse. Häpeän itseäni ihan hirveästi ja olen aivan yksin. Kukaan ei takuulla ymmärrä tätä typerää hulluutta. Kukaan tietämäni ihminen ei osaa sanoa mitään. Jos kerron, niin minua pilkataan ja pidetään ihan typeränä, tahallaan pelleilevänä hölmönä. Tämä pelleily painaa ja syyllistää minua ihan joka ikinen päivä mutta en pääse siitä irti.
Olen ollut työelämässä jossa paloin loppuun. Työtä oli paljon mutta eniten minua ovat syöneet minun omat mielenterveysongelmani ja erilaiset pakkoajatukset. Pelkään tavattomasti työtä ja siihen liittyvää henkistä raskautta. Ihan tavalliset, ei niin isot eikä vaikeat työasiat vaativat minulta hirveitä ponnistuksia, koska joudun tekemään jatkuvaa työtä toistellessa asioita päässäni.
Tänä vuonna täytän 30 vuotta ja koko aikuiselämäni olen elänyt hyvin epätodellisessa, unenomaisessa olotilassa. Toisinaan, eli harvoin saatan kokea jonkinlaisen havahtumisen tunteen. Tunnen aivan kuin silmissäni kävisi kirkas häivähdys siitä, että olen elänyt unta ja minun täytyy herätä unesta todelliseen elämään jossa ilo ja onni ovat minua vastassa, arkisine asioineen. Herättyäni alkaisin elää tavallista arkea töineen ja vapaapäivineen, iloineen ja suruineen mutta tervein mielin. Kuitenkaan uni ei lopu. Ei, koska tajuan että tämä on nyt todellisuus. Tämä on elämäni. Pääni tuntuu raskaalta ja ajatukset tuntuvat jatkuvalta taakalta.
Mitä tahansa ajattelenkin, se on yleensä hyvin raskasta ja tietyt asiat pelottavat jo valmiiksi ennenkuin niitä edes täytyy alkaa ajattelemaan. Siksi välttelen koko ajan tiettyjä ajatuksia. Niitä jotka ovat sellaisia päähän hyvin tiukkaan takertuvia asioita ja joista on aina hirmu vaikea rimpuilla eroon.
Matemaattiset laskutoimitukset saavat aivoni täysin jumiin. Vaikka olisin kerran laskenut tietyn laskutoimituksen, jatkan siitä huolimatta sen hakkaamista päässäni jopa useita vuorokausia. Tämä on erityisen raakaa ja raskasta silloin kun laskeminen kuuluu jokapäiväiseen työhöni. Pelkään jatkuvasti ja väsyn pelkästä pelosta. Viimeistään laskutoimituksen kohtaaminen tietää päivien mittaista väsymistaistelua.
Juuri nyt viimeinen viikonloppu oli minulle erittäin vaikea ja olen taas henkisesti täysin romahtanut. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen ja hädintuskin syömiseen. En todellakaan tiedä kuinka monta tällaista tilannetta enää kestän, puhumattakaan tästä jokapäiväisestä elämästä. Itsemurha tuntuu olevan jatkuvasti lähempänä koska en kestä ajatusta monestakymmenestä elinvuodesta. On vain ajan kysymys koska luovutan. Tiedän etten koe luonnollista loppua. Olen hakenut apua mutten tiedä voiko minua koskaan kukaan edes ymmärtää.

Hei,
Olen 22-vuotias nuori nainen. kärsin pakkoajatuksista, jotka välillä valtaavat mielen niin, ettei päähän mahdu muuta kuin hokemani sanat ja lauseet. Ne eivät onneksi ole vieneet toimintakykyäni ja ovat melko vaarattomia, mutta kiusallisia... Lisaksi olen saanut entisestä ihastuksestani pakkomielteen ja hoen välillä mielessäni hänen lempinimeään, joka on Mape. Nimeä on hankala unohtaa, kun melkein jokaisen kaupan ikkunassa lukee hänen nimensä. Pakkooireet eivät ole minulla voimakkaita, onneksi. Pakkoajatukset voivat tosin välillä aiheuttaa minulle niin suurta ahdistusta, että saan ahdistuksesta silmienvedon. Tällöin silmiäni alkaa vetämään ylöspäin niin, että en pysty näkemään minne olen menossa ja mitä teen. Pakko-oireista aiheutuva ahdistus siis vie joskus toimintäkykyni. Toivoisin löytäväni samankaltaisessa tilanteessa olijoita... Kirjoitelkaa omia kokemuksianne!

Hei!
Olen 21- vuotias nainen ja minulla on ollut pakko-oireita 7- vuotiaasta lähtien. Ne alkoivat kun enoni ja mammani menehtyivät, kuolemilla oli väliä vain reilu puoli vuotta. Silloin pienenä lapsena minulla oli mm. pakko-oire, jossa mattojen hapsut oli oltava aivan suorassa, sekä esineet myös. Se oli selviytymiskeinoni, tukea en saaanut kotoa enkä muualtakaan. Vaikea paikkahan se oli koko perheelle, mutta asia lakaistiin maton alle. Sitten oireet helpottivat lemmikin saamisen myötä. Toki järjestelmällisyys hallitsi elämääni edelleen. Oireet alkoivat jälleen pahoina noin kaksi vuotta sitten kun poikaystäväni muutti luokseni. Hän tuli ja sotki järjestyksen. Silloin aloin tarkistelemaan mm. kaapin ovia, esineitä, mattojen hapsuja (edelleen) sekä vetoketjuja. Ja nämä vetoketjut olivat helvettini. " kiinni, auki, kiinni, auki..." Poikaystäväni vain nauroi, eikä ymmärtänyt. Erään unettoman yön jälkeen hän kysyi, että mites vetoketjujen kanssa menee. Silloin romahdin. Aloin itkeä ja nauraa ja selitin, että liimaan vetoketjut kiinni. Päivystysreissuhan siitä tuli ja diapamia mukaan. Poikaystäväni ei edes tullut mukanani päivystykseen, tuki oli olematonta häneltä. Sairastuin myös masennukseen ja yritin itsemurhaa. Sairaalassa on tullut vietettyä aikaa liikaakin. Nyt olemme eronneet hänen halustaan ja pakko-oireet ovat vähentyneet. Stressi laukaisee ne kuitenkin aika helposti, eli vieläkin on vetoketjut ongelma. ☹️ Lääkkeitä en enää syö oireisiin. Haluan pärjätä ilman. Tässä tarinani, mutta kaikkea en tähän kirjoittanut vielä.

Hei!

Olen 22-vuotias nainen, ja pakko-oireinani on jatkuva asioiden tarkistaminen. Jääkaapin ovet, vesihanat, ulko-ovi, tuhkapurkin kansi, valokatkaisijat, saunan kiuas jos on saunottu, kahvinkeitin, auton ovet... Pahimmillaan olen myöhästynyt esim. lentokentälle vievästä bussista, kun olen jäänyt kotiini tarkistamaan "vielä kerran" että kaikki on hyvin. Ei auta, että muistan selkeästi painaneeni oven kiinni - olen joskus kääntynyt takasin kotiin matkalla kaupunkiin vain tarkistamaan, ettei ovi jäänyt auki. Töistä viimeisenä lähteminen on toisinaan hyvin pitkä prosessi - ovet, kahvinkeitin, peuskone, ilmastointi, rahat, ovet, kahvinkeitin, pesukone, ilmastointi, rahat, ovet, kahvinkeitin... jne. Tämä tarkistelu saattaa jatkua jopa vartin, ennen kuin pääsen lähtemään.

Ja kyllä, häiritsee eläääni. Olen pyrkinyt eroon jatkuvasta tarkistelusta, mutta on hirveän vaikeaa lähteä kotoa kokeilematta ensin useampaan kertaan, että se jääkaapin ovi ON kiinni. Auttaako tähän ihan vain itsensä "siedätys"? Että ei tarkista, ja sitten huomaa, että kaikki oli silti hyvin?

Tämä on todella väsyttävää.

Kurjia nuo teidän pakko-oireet... Asioiden pakonomainen tarkistaminen on varmaan todella väsyttävää ja siinä tulee varmaan helposti epätoivoinen tunne, kun siitä yrittää päästä irti. Pakkoajatukset eivät ole läheskään yhtä rajoittavia kuin fyysiset pakko-oireet. Niidenkin kanssa kumminkin pystyy elämään ja elämässä tulee kyllä vastaan niitä hyviäkin hetkiä...

Lohduttaa vähän tietää, etten ole ainoa, joka kärsii tästä ongelmasta. Kun aloitin tämän viestiketjun, epäilin, ettei kovin moni ottaisi siihen osaa. Olin näköjään väärässä 🙂.

Minun pakko-oireeni ovat enimmäkseen pääni sisällä tapahtuvia asioita. Pelkään ajatella tiettyjä ajatuksia, koska uskon, että ajateltuani niitä en enää pääse niistä eroon, vaan ne jäävät kummittelemaan mieleeni. Pelkään pelätä.

Jos mieleeni vaikka meinaa tunkea jokin paniikinomainen huoli, yritän estää sen. Ajattelen, että kun estän sen pääsyn mieleeni, olen turvassa. Jos se ajatus pääsee mieleeni, menen paniikkiin ja alan miettiä, pääsenköhän siitä koskaan eroon.

Yksi esimerkki tällaisesta huolesta on - okei, tämä kuulostaa nyt todella tökeröltä, mutta sanon sen silti - pelko siitä, että rintani eivät ole tarpeeksi isot tai että ne ovat niin poikkeuksellisen pienet, ettei niitä voi rinnoiksi kutsuakaan.

Tämä huoli varmaan alkoi siitä, kun aloin pakonomaisesti vaatia itseltäni täydellistä ulkonäköä. Olemattoman pienet rinnat eivät kuulu täydelliseen kroppaan.

Joka tapauksessa tällaisia järjettömiä huolia kumpuaa tuon tuostakin mieleeni, ja aikani kuluu siihen, että yritän pitää ne loitolla.

Tiedän hyvin, miltä tuntuu ajatella, että kukaan ei voi varmaan koskaan ymmärtää minua. Tiedän myös, miltä tuntuu, kun pakko-oireet tuntuvat hallitsevan itseä enemmän kuin oma tahto.

Tämän ankaran ajatusmaailman kanssa eläminen on toisinaan hyvin raskasta. Ainut toivo on siinä, että oireet helpottavat tai jopa katoavat tulevaisuudessa. Lohtua tuo myös sen muistaminen, ettei mennyttä voi muuttaa, mutta meillä on aina mahdollisuus elää nykyhetki eri tavalla kuin mennyt aika.

Olen huomannut pakko-oireitten vähentyneen kokeiltuani erilaisia keinoja niiden helpottamiseksi. Ehkä parhaiten on auttanut se, että olen vain keskittynyt johonkin ihan muuhun kuin sisälläni velloviin ajatuksiin.

Esimerkiksi muiden ihmisten seurassa oleminen pakottaa keskittämään ajatuksensa huoliensa sijaan heihin - ainakin jos haluaa todella olla läsnä heidän seurassaan.

Oletteko te huomanneet, että jokin toiminta olisi joskus vähentänyt tai helpottanut oireitanne?

Voimia kaikille, pidetään lippu korkealla! 🙂🌻

Hei teille kaikille!

Minullakin on aika samanlaisia pakko-oireita kuin liisaMarilla. Pelkään, että ajatukset valtaavat pään juuri kun olen jossain tärkeässä tilaisuudessa ja minun pitäisi puhua, enkä saa mitään suustani ulos... Pelkään myös ajatella tiettyjä pakkoajatuksia, jotka valtaavat mieleni todella usein. Yleensä annan ajatusten vain olla ja rauhoitun aloilleni. Joskus se auttaa ja joskus taas ei. Minulla kuuluu pakkoajatuksiin vielä voimakasta ahdistusta ja silmienvetokin, jolloin en näe enää mitään. Olen siis käytännössä sokea. Pitäisi varmaan hommata niihin paniikkisilmienvetokohtauksiin kaiken varalta sokean keppi 😉

Silmissäni on heittänyt viime aikoina tosi usein. Ja jokainen kerta on liikaa!

Voisin lauleskella oloani helpottaakseni laulua:
"Heei on niin helppoo olla onnellinen,
Heei ja tyytyy siihen mitä on"

- Satu

Hei, Satu!

Olin alun perin ajatellut, että olisi hienoa, jos kaikki jatkaisivat kuulumistensa kirjoittelua tänne, mutta suurin osa taisi vain tulla kertomaan tarinansa - mikä on tietenkin ok, mutta johtaa siihen, että viestiketjua ei ole enää järkeä jatkaa.

Kiva kuitenkin kun kirjoitit. Itse ihmettelen tuota silmienveto-ongelmaa: luulisi, että se on niin näkyvä, että ulkopuoliset ihmiset kommentoisivat asiaa. En ole koskaan kuullut moisesta, suoraan sanoen. Siis kääntyvätkö silmäsi nurin niskoin? Eihän se ole mahdollista? 😮

No, joka tapauksessa olen itse huomannut, että ongelma pakkoajatuksissa on nimenomaan se, että yritämme kieltää itseltämme tietyt ajatukset. Ja kun yritämme kieltää ne itseltämme, ne tulevat sitä ponnekkaammin mieleemme. Eli pitäisi vain yrittää rauhoittua ja ajatella, että ei se mitään, vaikka ikäviä ajatuksia tulisikin. Emme kuole niihin.

Jossain nettisivustolla luki pakko-oireista, että ne saa hallintaan, kun saa oman taikauskoisen ajattelunsa hallintaan. Tämä on mielestäni hyvä neuvo, sillä taikauskostahan tässä taitaa monessa suhteessa olla kysymys.

Itse olen kokeillut myös palleahengitystä. Hyvin hengittäminen ikään kuin auttaa pitämään ajatukset tässä hetkessä sen sijaan, että ne laukkaisivat levottomana asiasta toiseen.

IisaMari

Heissan!

Kirjoitin varmaan liian kärjistävästi niistä silmienveto-oireistani. Silmäni eivät siis käänny ympäri, vaan nousevat ylöspäin niin, että en enää näe eteeni. Sen takia kirjoitin, etten näe mitään, koska en näe minne olen menossa ja mitä tekemässä... Kurja vaiva, enkä toivo kenellekään samanlaista.

Nyt minulla on ollut melkein viikko edellisestä silmienvedosta, mikä on tosiaan huippupitkä aika. Yleensä se tulee useita kertoja viikossa. Muutenkin on vähitellen alkanut menemään paremmin pakkoajaustenkin kanssa. Niitäon ollut vähemmän, kun on alkanut hyväksymään niitä. Keskustelen myös kerran viikossa psykologin kanssa, mikä helpottaa jaksamistani. Päivä päivältä tässä elämä onneksi etenee, ja parempaan päin vaikka välillä tuleekin takapakkia 🙂

Olisi kiva kuulla myös monien muidenkin kuulumisia siitä miten menee... Kirjoitelkaa rohkeasti, jos tulee asioita mieleen!

- Satu

hienoa, että asiasi ovat parempaan päin 🙂

itsekään en juuri nykyään edes ajattele ongelmaani. se ilmenee välillä sellaisina turhina huolina, jotka saavat minut ahdistumaan, mutta yleensä saan rauhoiteltua mieleni melko nopeasti ja voin taas jatkaa arkea tavalliseen tapaan.

oikeastaan ongelma itsellä on lähinnä se, että vaadin itseltäni tässä asiassa aika paljon. tulen vihaiseksi itselleni aina, kun jokin typerä huoli alkaa pyöriä mielessäni. pitäisi muistaa, ettei se niin vakavaa ole, jos ja kun niitä joskus ilmaantuu.

kyllä tää tästä. 🙂