Puhuminen on se törkein asia parisuhdessa.. olen itse sellanen ihminen joka puhuu ja puhuu. Esitän omasta mielestä asian nätisti,provosoimatta. Toinen kokee asian suurena ja jotenkin hyökkäyksenä. Joka kerta oli asia mikä tahansa hän huutaa,muuttuu agressiiviseksi ja sanoikin ettei muutu. Mietin onko niin?! Ja toista kun ei voi muuttaa. Eli olenko hiljaa enkä valita.

Agressiiviseksi muuttuminen/huutaminen ei kyllä kuulosta yhtään hyvältä! En tiedä onko puhuminen välttämätöntä parisuhteen toimivuuden kannalta, mutta kyllähän se lisää mahdollisuuksia ymmärtää toisen maailmaa ja ajatuksia, ja saattaa parhaimmillaan helpottaa risririita-tilanteiden selvittämistä. Toisaalta ei toista voi pakottaakaan puhumaan - joskus sitä haluaa pitää ajatuksensa yksityisinä, tai ei ole valmis kohtaamaan jotain asiaa. Edellisessä suhteessani pakotimme itsemme/toisemme puhumaan vaikeista asioista, ja lopulta siitä tuli todella ahdistavaa.

Mutta jotenkin ajattelen juuri näin että puhuminen auttaa ymmärtää toista...entäs kuinka tuoda esille jonkun asian joka vaivaa enkä puhu siivouksesta tai kaupassa käymisestä vaan esimerkiksi seksistä,jos ei tykkää jostain tai yksinäisyydestä vaikka toinen on läsnä. Nyt kokeilen toimiiko tämä jos en puhu...todella vaikea katsoa toista ja olla niin kuin kaikki olisi hyvin..en tiedä osaanko🤔

En tietenkään tarkoittanut että sinun ei kannattaisi puhua! Hyvä että sulla on kyky sanoittaa omaa oloasi ja tuntemuksiasi - sittenhän se informaatio on toisella olemassa, siltä varalta että hän sattuu sitä tarvitsemaan 🙂 Omista tunteista/reaktioista voi aina kertoa (vaatimatta toiselta erityistä vastausta), eikä siinä tilanteessa pitäisi joutua pelkäämään toisen reaktioita.

Vaikka nykysuhteessani hiljaisuus on usein (mutta ei aina!) levollista, tuntuu siltä että jossain määrin tunnistan tilanteen jota kuvasit - missä haluaisi kovasti tietää mitä toinen ajattelee ja mitä toinen tuntee, mutta ei halua alkaa vastauksia tivaamaankaan. Huolettaako sinua parisuhteenne tila, kun kumppanisi haluaa olla puhumatta joistakin asioista, vai onko kyse enemmän siitä että jokin nykytilanteessa on pielessä, mutta kumppanisi suuttuu jos otat asian esille?

En enää, mutta olin. Minä olin lähes aina se, joka aloitti puhumaan jostakin syvällisemmästä/vaikeasta asiasta. Toisen tunteet ja ajatukset olivat aika mysteerejä, kun usein vastasi vaan, että en tiedä tms. Ainakin on nyt oppinut, että seuraavaa suhdetta aloittaessa kannattaisi heti alkuun jo koittaa puhua mahdollisimman avoimesti vaikeammistakin asioista. Muutoin puhumisen aloittaminen vaan siirtyy ja on yhä vaikeampaa aloittaa, jos on tottunut vaikenemaan.

Tästä aiheesta jaksaisin keskustella vaikka kuinka ja paljon. Olemme olleet pitkään yhdessä, kohta 19 vuotta ja vieläkään en ole "saanut" miestäni puhumaan, ei edes tärkeistä asioista. Itse pidän kovasti siitä, että keskusteltaisiin, suunniteltaisiin ja sovittaisiin asioita, asetettaisiin ns "tavoitteita" elämään, joita kohti elämä meitä veisi ja joita kohti pyrkisimme. Meillä on yksi lapsi, liki aikuinen jo. Hän tuli elämään yllättäen, eikä niinkään sovitusti ja olenkin usein sanonut miehelleni, että meillä ei olisi edes tätä yhtä lasta, ellei hän olisi tullut suunnittelematta. Miehen kanssa on mahdotonta keskustella, hän ei pysty siihen. Jos häneltä esimerkiksi kysyn, että osaisitko sanoa haluaisitko lapsia vielä lisää, on hänen vastaus yleensä "Hmm, en osaa sanoa. Voidaanko puhua myöhemmin". Eli vastausta en saa. Toisinaan "keskustelu" menee riitelyksi, jolloin mies sulkeutuu entisestään ja yleensä poistuu paikalta, koska ei pidä siitäkään. Olen monesti sanonut, että tästä elämästä ei tule kertakaikkiaan mitään, ellei hän opi puhumaan, mutta silti täällä vaan ollaan samassa osoitteessa, samojen ongelmien kanssa. Vaikka rautalangasta vääntää, että mitään ei saa, jos me emme puhu ja suunnittele, eikä se onnistu niin, että minä puhun ja suunnittelen. Tuolloin kuormitan itseäni hirvittävän paljon, kun pohdin kahden puolesta ja yritän arvailla toisen puolen vastauksia. Mieheni on kuitenkin sosiaalinen muuten, mutta siinä kohti, kun mennään asioihin, jotka ovat ns. tärkeitä ja totisia niin siitä ei tule kerrassaan mitään.