Hei Anksu2! Minulla oli samankaltainen tilanne vuosia sitten. Tosin kysymys ei ollut terapiasta vaan tapasin opiskelijapastoria viikoittain. Hänen kanssa koitin selvitellä sitä valtavaa ihmispelkoa, ahdistusta ja häpeää, joka tuntu hallitsevan koko elämää. Omista asioista puhuminen oli tavattoman vaikeaa. En ollu ikinä ennen luottanut kehenkään ihmiseen tai puhunu omista asioistani. Häpesin kauheasti itseäni ja pelkäsin, että hänkin turhautuu ja kyllästyy minuun, kun en saa edes suutani auki. Pelotti niin paljon, että sanat ei vaan tullu.

Tapasimme neljän vuoden ajan joka viikko. Hiljalleen luottamusta syntyi. Puhuminen oli silti hyvin vaikeaa. Jonkun verran auttoi se, että kirjoitin sähköpostiviestiä niistä asioista, mistä en pystyny puhumaan. Hän sanoi, että ei se haittaa, vaikka et saisi puhuttua mitään. Kyllä me voidaan olla hiljaakin. Kyllä se tästä, vähän kerrallaan…

Kolme vuotta sen jälkeen, kun nämä tapaamise papin kanssa loppui, aloitin terapian. Siinä ei ole ollut puhumisen suhteen enää mitään ongelmaa. Välissä olin oppinut jossain määrin luottamaan pariin muuhunkin ihmiseen seurakunnassa ja olin omista asioistani heidänkin kanssa puhunut. Joten kyllä se luottamuksen rakentamisen aika oli merkityksellistä, vaikka silloin tuntui niin typerältä, kun en saanut suutani auki sitten millään.

Olis hyvä, jos saisit jotenkin kommunikoitua terapeutille, että pelkäät paljastuvasi huonoksi ja vääränlaiseksi. Samoin sitä, että koet painetta siitä, että et saa puhuttua ja se hävettää. Luottamussuhteen syntyminen vie aikaa. Se ei ole ”tuhlattua aikaa”, se on tärkeää ja tarpeellista. Omista asioista puhuminen on luottamusta… se ei ole mikään suoritus. Häpeä itsestä, vaikeus luottaa ja vaikeus puhua on kaikki osa sitä, miksi olet terapiassa. Siinä ei ole mitään hävettävää, tai syytä kokea itsesi epäonnistuneeksi sen tähden. 🙂

Kiitos kommentista Joie, kirjoitit niin nätisti, että melkein pääsi itku. Yritän joku kerta ottaa asian terapeutin kanssa puheeksi, vaikka tuntuu ihan törkeän vaikealta. Pelkään, että epäonnistun lopulta tuon terapiankin kanssa niinkuin kaiken muunkin.

Ymmärrän, että on tosi vaikeaa kehdata tuoda asiaa esille. Mutta ehkä jonain päivänä, sitten kun olet valmis siihen. 🙂 Sähköposti on siitä hyvä, että voi vain kirjoittaa ja painaa "lähetä" ennen kuin on kunnolla tajunnut mitä onkaan tekemässä.

Itsekin aikaisemmin ajattelin noin, että se tapaaminen on ikään kuin suoritus, jonka voi hoitaa hyvin tai huonosti. Jos saan puhuttua ja kerrottua kipeitä asioita, olen onnistunut. Jos vaan istun lamaantuneena, peloissani ja häpeissäni itku kurkussa, olen epäonnistunut.

Mutta ei ole niin. Uskon, että terapiasuhteessa se, mikä eniten auttaa ja parantaa on se ihmissuhde: kokemus siitä, että tulee nähdyksi, että ei ole yksin ja on niin arvokas, että saa apua ja myötätuntoa. Ei ihmissuhdetta voi suorittaa. Luottamus on sellainen asia, joka ei synny käskemällä eikä ponnistellen.

Kyllähän se puhuminen sitten sujuu, kun kokee olevansa turvassa ja luottaa toiseen ihmiseen. Jos näin ei ole, on aika luonnollista, että on vaikeaa ja pelottavaa puhua. Siinä kun on aina se riski, että tuleekin torjutuksi, joutuu häpeään tai ei saa ymmärrystä. Jos sulla on kokemuksia sellaisesta, vie aikaa rakentaa uudestaan luottamusta. Mutta sitä vartenhan just siellä terapiassa olet. 🙂

Miten on mahtanut aloittajalla sujua?

Itseä huolestuttaa vähän samankaltainen asia. Aloittamassa kuntouttavaa psykoterapiaa ja vähän jännittää. Suurelta osin juuri se, että entä jos en osaa puhua oikeista aiheista.. tai mistään? Istun siellä sitten tuppisuuna ja terapeutti katsoo minua empaattisesti odottaen, pää kallellaan. Enkä keksi mitään sanottavaa. Yyh. Ja tiedossa ilmeisesti vielä kaksi kertaa viikossa. En ymmärrä, miten löydän mistään niin paljon asiaa, että täyttäisin nuo ajat..

Itsellä terapiaa 4 v takana. Aluksi puhuminen oli vaikeaa mutta se lähti sitten sujumaan kun vain puhui. Tärkeää terapiassa on puhua just niitä ajatuksia mitä ajattelee rehellisesti koska niistä sitten rupeaa"solmut" pikkuhiljaa aukeamaan ja oma ajattelu hahmottumaan. Luottamuksellisen suhteen luominen terapeuttiin vie aikaa ja sille sitä pitää antaakkin.

Moi Ansku2!

Olen paininut saman suun avaamis ongelman kanssa ja miettinyt, kuinka sitä ihminen osaisi avata suunsa täysin tuntemattomalle ihmiselle oli kuinka ammattilainen tahansa.

Edeltävänä keväänä hain ensin päivystyksestä apua unettomuuteen ja pikku hiljaa ohjaidun psygiatriselle sairaanhoitajalle "vakioasiakkaaksi".
Olen joutunut perumaan ajan ja kerran vain jättänyt menemättä paikalle, kun en vain pystynyt lopettamaan itkemistä. En ole ikinä ollut (muistoissani ainakaan), kovin itkuherkkä persoona, mutta tänä vuonna on itketty senkin edestä. Vasta viime käynnilläni avasin hieman omaa historiaani ja keskivaikea masennus, muuttuikin vakavaksi, kun tehtiin testejä.

Vaikeaahan se on, mutta asiat on käsiteltävä. Itselläni ei pahemmin ole ollut kestäviä ihmissuhteita sen jälkeen, kun olin n.10-vuotias ja pikku hiljaa alan ymmärtää sen puhumisen tuen saannin tärkeyden.

Tulin täältä sivulta etsimään vertaistukea, kun avopuolison lisäksi ei elämääni pahemmin ihmisiä kuulu. Tietty keitä miehen kautta on tullut, mutta esim appiukko-kokelaan tullessa katoaa se masentunut ihminen suojamuurinsa taa.

Supersankarin kalsarit jalkaan ja hymykorvissa heittämässä small talkia upeasta maailmasta.

Hei vaan Hannastiina, keltainensydän ja MaMaa!
Kiitoksia teille kaikille viesteistä!

Joko Hannastiina sinun terapiasi on käynnistynyt? Miten alku on lähtenyt liikkeelle?
Itse voin tuossa välillä huonommin ja silloin jostain syystä on helpompaa puhua. Jossain vaiheessa laitoin terapeutille täältä saadun vinkin innostamana sähköpostia tuosta puhumisen hankaluudesta ja terapeutin kanssa siitä sain sitten puhuttuakin. Koin jotenkin tulleeni ymmärretyksi ja että tuo vaikea tunne on ok ja ”normaali” ja liittyy omaan huonouden tunteeseeni...

Siitä olen ihmetellyt, kun vanhoista, vaikeista asioista puhuminen kääntää viikoksikin voinnin tosi huonoksi, puhumisella on näköjään ihmeellinen voima mieleen.

Niin se vaan pimeä syksy alkaa kääntyä Jouluun ja sitten pikkuhiljaa kevättä kohti.

Levollista Joulua kaikille!
Ansku2

Hei kaikki!

Itse kävin kelan avustamana 3 vuoden kuntouttavan psykoterapian, kaverina mukana siis määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Olen muutenkin kova ihminen puhumaan, joten se ei sinällään ollut hankalaa, mutta olen todella miellyttämisen haluinen ja pelkään ihan todella epäonnistumista, varsinkin muiden silmissä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tästä olisi pitänyt puhua enemmän, ja kertoa rehellisesti miten pään kanssa menee. Mutta siellä myös opin paljon itsestäni, esim. sen että olen oikeasti itse vastuussa siitä miten asiat otan vastaan, ja miten niihin reagoin 😀 ei näemmä ollut mikään itsestäänselvyys.

Mutta, uskaltakaa uskaltaa! Jos puhuminen tuntuu vaikealta, pelottaa ettei puhu ns. oikeista asioista, niin muistakaa ettei ole turhia asioita mistä puhua. Ihan oikeasti ei ole, ja puhuminenkin pitää opetella. Samoin se että on itselleen rehellinen. Tärkeää on myös löytää sellainen terapeutti kenen kanssa puhuminen käy edes melkein helposti.