Psykoosikuntoutujien läheiset
Hei!
Ajattelin aloittaa oman ketjun, koska en ole ainakaan huomannut, että täällä olisi valmista keskustelua psykoosikuntoutujien läheisten elämästä. Olen uusi täällä Tukinetissä,joten en oikein tiedä miten kirjoittaisin tilanteestani, mutta yritetään nyt. Olen siis 22-vuotias nainen, ja minulla on isosisko.Siskoni sairastui psykoosiin kevättalvella 2009. Jo ennen sitä hän masentui ja hänestä tuli todella ahdistunut. Varsinainen romahdus koitti sitten kevättalvella, ja hän joutui hirveiden, jatkuvien pakkoajatusten valtaan, käyttäytyi itsetuhoisesti ja joutui mielisairaalaan suljetulle osastolle. Hänen romahduksensa oli minulle suuri järkytys, ja hänen sairaalajaksonsa aikana ja vielä kuukausia sen jälkeenkin minua piinasi jatkuva huoli hänestä. Minun oli myös vaikea toipua siitä, että hän yritti itsemurhaa-vaikka yritys onneksi oli sellainen, ettei todellista kuolemanvaaraa ollutkaan.Ajatus siitä, että hän vajosi niin alas,että halusi päättää elämänsä,oli lamaannuttavan ahdistava. Olen käynyt psykologilla ja siellä ahdistus muun muassa hänen itsemurhayritykseensä liittyen on vähentynyt, mutta olen yhä huolissani siitä, millaiseksi siskoni elämä nyt tulee muodostumaan.
Olen ollut paljon siskoni tukena,mikä on ollut paitsi hyödyllisen tuntuista myös kuluttavaa. Omat voimavarani ovat rajalliset, ja en aina jaksaisi olla tukena kun hän puhuu ongelmistaan. Hän ei ole valmis ottamaan vastaan minun asioitani ja ongelmiani, ja se tuntuu hankalalta, koska minullakin olisi kerrottavaa hänelle ja haluaisin vastavuoroisesti ymmärrystä itselleni. Ymmärrän kuitenkin, ettei psykoosikuntoutujalta, jonka toipuminen on vielä kesken, voi vaatia sellaista. Uusin huolenaiheeni siskooni liittyen on se, että hän on hakenut opiskelemaan alaa, jolle on vaikea päästä, ja pelkään, miten hän reagoi, jos hän ei pääse sinne. Muutaman viikon päästä tulokset tulevat, ja huomaan miettiväni asiaa liikaa. Siskoni on pyrkinyt nostamaan itseään sairauden suosta tämän kunnianhimoisen ammattihaaveen avulla, ja jos se kariutuu, en tiedä mitä se aiheuttaa hänen paranemiselleen. Tietysti sinne voi hakea uudestaankin, mutta pääsemisestä ei todellakaan ole mitään takeita.
Siskollani on onneksi tukenaan myös vanhempamme, jotka ovat pitäneet hänestä hyvää huolta hänen sairastamisensa aikana. Itselläni on tukena poikaystäväni ja ystäväni, mutta en haluaisi kuormittaa heitä kohtuuttomasti, niimpä käyn myös psykologilla. Ja nyt kirjoitan tänne, ties vaikka täällä olisi kohtalotovereita.🙂Olisi mielenkiintoista lukea tarinoitanne.Ja muutkin kuin kohtalotoverit saavat toki kirjoitella, olisi mielenkiintoista kuulla esimerkiksi, miten te psykoosin itse kokeneet olette selvinneet siitä.
Hei
Vastaan nyt kuitenkin omia ajatuksiani vaikken ole siinä roolissa jota varsinaisesti hait. Itse sairastuneena (ei tosin psykoosisairauteen) ja sisarena joka sisko myös sairastunut kirjoituksesi herätti tunteita.
On luonnollista että läheisen tekemä itsemurhayritys, on se sitten avunhuuto tai missä tahansa tarkoituksessa tehty tuottaa läheisille ahdistusta ja hätää. Tärkeää on muitenkin muistaa että jokainen meistä elää itse omaa elämäänsä, jokainen meistä on itse vastuussa ratkaisuistaan. Monta kertaa kuultu, "ennenkaikkea pidä huolta itsestäsi" on ärettömän hyvä yleisohje. Ammattilaisen kanssa on hyvä käydä läpi tunteita joita sairastuminen ja sen mukanaan tuomat itsetuhoyritykset herättävät.
Ymmärrän että olet siskostasi huolissasi mutta älä omin voimin yritä liikaa. Hänellä on ilmeisimmin ammattiapua ympärillä joilla on hoitovastuu. On hienoa että siskosi yrittää opintoja, se kertoo ja ajatuksista kohti tulevaisuutta. Tärkeä on koettakaa pysyä kiinni arkielämässä, opiskelu on osa sitä. Haaveet ja unelmat kertovat tulevaisuudesta. Pettymyksiähän meille kaikille tulee, olemme sitten sairastuneet psyykkisesti tai emme. Pettymyksiä voi käsitellä ja oppia sietämään ja hallitsemaan. Jokaisella on mahdollisuus oppiaa ymmärtämään omaa käyttäytymistään ja tekoja sekä tunteita niiden takana.
Teidän tilannettanne en luonnollisesti osaa juuri kuvitella, mutta kaikessa sairastumisessa on tavallista että tilanteen jatkuessa pitkään läheiset väsyvät. Psykkisesti sairaan on vaikea tilanteen vielä itsellä ollessa päällä jaksaa ottaa vastan toisen surua tai huolta. Itse kävin omasta mielestäni pitkän sairauden kanssa kamppailun lävitse ja jälkioireilla vielä mennään. Silloin pahimmassa vaiheessa näin jälkikäteen ajateltuna minun itseni omalla kohdallani olisi pitänyt sanoa joskus ei ja koettaa todella ajatella että ennen kuin autan itseäni en voi ketään muutakaan auttaa.
Hienoa että käyt psykologilla jakamassa huoltasi. Kyllä se elämä kantaa, kun me annetaan sille mahdollisuus. Joskus sen tunteen ja tiedon etsiminen kestää. Jokainen meistä tarvitsee jossain vaiheessa elämästään apua, sen vastaanottaminenkin on sitten oma taitonsa. Koeta muistaa elää ihan omaa elämääsi, ei sinun tarvitse siskoasi toki "hylätä", mutta huolehsi omasta hyvinvoinnistasi, liikunnasta, ravinnosta, seurasta ja harrastuksistasi. Kun itse voimaannut, alkaa se vaikuttaa sitäkin kautta ympäristöösi.