Mä olen käynyt psykoterapiassa n.1,5 vuotta ja vielä olis vajaa 1,5 vuotta jäljellä. Vaikea nyt tästä näin sanoa, että mikä on muuttunut. Jotenkin ei olla vielä täysin päästy käsittelemään mun traumoja paitsi yhdessä vaiheessa kun oli sen hetkisessä elämäntilanteessa ns. niihin liittyvää. En silti sanoisi, ettei mitään ole 1,5 vuoden aikana tapahtunut. Vaikka toivoton olohan mulla on kuitenkin.

Miten olet saanut noin pitkään terapiaa? Vai onko se sitten myönnetty jonkun muun sairauden nimellä se uusi vai ihan omakustanteisestiko käyt? Kiinnostaa kun itse miettinyt sitä, että entä jos se kolme vuotta ei riitä :/

Mulla on menossa toinen vuosi psykoterapiaa, sen pystyn sanomaan että tilanne nyt on parempi kuin vuosi sitten, toimintakykyni on parantunut ja olen pystynyt innostumaan joistakin asioista, alkanut tehdä itse ruokaa taas ja muuta pientä tekemistä. Vuosi sitten en saanut tehdyksi yhtään mitään. Minulla samoin että hyvin hitaasti on päästy käsiksi minun traumoihini, muutaman kerran nyt toisena vuotena on tehty vähän hypnoosin tapaista ja menty uudelleen ao. tilanteisiin, sen jälkeen olo on hieman helpottanut noiden asioiden suhteen ja olen tuntenut että pystyn antamaan anteeksi ja samalla osittain unohtanut ao. tapahtumat ja asiat. Olo on kuitenkin edelleen hyvin räjähdysherkkä, ei tarvita kuin joku pieni asia ja taas lähtee paha olo käyntiin ja tuntuu että kaikki mene päin he......ä ja tuntee itsensä aivan mitättömäksi epäonnistujaksi. Kuitenkin nämä räjähdykset ovat harventuneet, nyt joulunpyhinä on kyllä vaikeaa, ensi viikolla alkaa kuitenkin terapia edes 🙂

Mietin samaa että miten olet sanut noin pitkän terapian, mulla pitää anoa vuosi kerrallaan ja kolme vuotta maksimi, myös murehdin mitä jos ei se riitäkään ja jää pahasti kesken 😞

Moi! Tosi kiva kun vastasit! Siis olen päätynyt vuosikymmenten pähkäilyn jälkeen terapiaan päälle kolmekymppisenä. Vaivoina toistuva vaikea masennus, ahdistus (paniikki, sos fobia), hankalat pakkoajatukset, mieletön paranoia. Toisena totuutena kehitin ulospäinsuuntautuneen, viisaan, fiksun, sanavalmiin tyypin, joka oli suoja äärimmäiseltä hauraudelta. Hankin sokeasti menestystä elämässä, muiden silmissä. Se alkoi vuosien varrella enenevässä määrin murenemaan ja toimintakyky vaan huononi. Lääkkeitä koitettiin paljon mutta en ymmärtänyt silloin että niistä on vain osa apu ja sekin olis hyvä. Kolme vuotta sitten oli viimeinen ns totaalinen toimintakyvyttömyys jakso puoli vuotta kotona. Sairaalaan en koskaan mennyt. Valehtlin oireeni ja sain jotenkin aina tsempattua. Lopulta läheiset sanoivat et on loputtava ja löydettävä armoa. Siis valehtelin itselleni ja terapeutille 4-5 vuotta terapiasta kunnes aidot oireet ja murheet sekä taustat alkoivat selvitä. Itselle terapia on antanut rauhaa ottaa oireita vastaan ja luottamaan selviytymiseensä. Kyse on siitä ihmissuhteestä joka välillenne syntyy. Siitä selviää mitä ja miksi oireilee. Itsellä uskonnon ja monenlaisten muiden asioiden sotku lapsuudessa. Äärimmäinen ankaruus myös. Viime vuodet ovat tuoneet normaaliutta elämääni ja rajoja etten riko enäää itseäni. Oireilen välillä paljonkin mutta olen suht onnellinen ja löydän pieniä onnen hetkiä kaikesta huolimatta. Kulissit ovat pettäneet tosin. Sitäkin turhaan pelkäsin vuodet. Helvatin hyvä kun kaatuivat! Nii tulipas taas selitettyä mutta juu siis itse maksoin viime vuodet. Terppa laski hintaa ja kerran vko käyn. Vähistä rahoista maksoin. Yden vuoden sain hoitotukea mutta sitten lääkäri totesi että ei enää kirjoita. Uloskirjoittikin minut juuri "kun on terapiaakin oikein". No, eihän tässä mitään akuuttia ole kun on oppinut tuleen toimeen kaikkien juttujen ja olojen kanssa. Raha ja urat sun muut ei vois enää vähempää kiinnostaa. Se kääntyi päälaelleen. Siinä nyt jotain. Toivottavasti saat apua ja jatkat terapiaa rauhassa. Edes erikoissairaanhoidon henkilökunta ei oikein tunnu hiffaavan mitä psykoterapia oikeasti on. Mut sen sitten itse hiffaa ajan kanssa.