Pitääkö todellakin olla psykoottinen ennen kuin saa apua?
Menen suoraan asiaan. Olen ollut osastohoidoissa about 25 kertaa, mutta hoitojaksot ovat aina kaatuneet siihen ettei minulla ole psykoottistasoista diagnoosia, ”ainoastaan” vaikea rajatilahäiriö, dissosiaatiohäiriö, vakava masennustila, kroonistunut ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Nyt olen kaiken muun avun feilattua 14 vuoden aikana hakeutumassa pitkäaikaiskuntoutusosastolle. Koko hoitoryhmäni mielestä se on loistava idea, mutta osaston edustaja kertoo että psykoosia omaamattomalle henkilölle ehdoton maksimihoitoaika on kaksi kuukautta (kun bipolaarituttuni oli siellä yli vuoden!). Tuossa ajassa ei ehdi edes päästä alkuun toipumisessa, kun on ollut sairas näin kauan. Eikö tosiaan MITÄÄN muuta oteta huomioon, vaan tuijotetaan vain sitä diagnoosilistaa? Eikö ole olemassa mitään tapauskohtaista arviointia? Joka ikisen (monen kymmenen) itsemurhayritykseni jälkeenkin olen törmännyt siihen, ettei minua voida hoitaa, koska EN OLE PSYKOOTTINEN. Ensin ne tulevat hakemaan pillit huutaen, ja seuraavana aamuna viskaavat kotiin ilman minkäänlaista hoitosuunnitelmaa. Antaisivat kuolla sitten, jos ei kerta kiinnosta muut kuin ne psykoottiset! (Sitäpaitsi ketä muita täällä on kohta jäljellä, kun ainoastaan psykootikkoja hoidetaan, muut saavat rauhassa tappaa itsensä?) Anteeksi nyt vaan kaikki psykootiset. Miksei kukaan kuuntele? Miksei kukaan halua auttaa? MIKSEI TÄSSÄ PASKAYHTEISKUNNASSA SAA YHTÄÄN MITÄÄN, ELLEI OLE _PSYKOOTTINEN_? Ainoa mihin tämä kannustaa, on täysin hulluksi heittäytyminen. Järkeä vai ei? Kommentteja?
Minä en ole ollut psykoottinen (ainakaan vielä); vakava masennus, määrittämätön ahdistushäiriö ja epävakaa persoonallisuus diagnooseina. Minulla kesti kuusi vuotta päästä terapiaan. Siihen asti hoitona oli vain pahimmissa vaiheissa (lue: itsemurhayritysten jälkeen) sairaalahoito, lyhyt s-loma, lääkitystä ja takaisin töihin. Ei kovinkaan kauaskantoista hommaa. Niinpä olen toipunut aina vain hetkeksi ja pian taas tipahtanut takaisin pohjalle. Nyt vihdoin, kun on terapia, toivon todellakin, että voisin joskus tästä kurimuksesta päästä. Usko siihen ei ainakaan vielä ole kovinkaan vahva. Hoitoon- tai ainakin kuntoutukseenpääsy on turhan hankalaa. Sen verran kärsimystä nämä psyykkiset sairaudet ihmiselle aiheuttavat. Eikä vain sille sairaalle vaan kaikille läheisillekin.
Sydäntäni kylmäsi, kun luin hätähuutosi. Kyllä on hirvittävä maailma!
Kaipa tässä on kyseessä jonkunlainen priorisointi. Jos tappaa tai yrittää tappaa jonkun toisen, on psykoottinen, vaikka sitten selviäisikin psykoosistaan. Pahimmassa tapauksessa voi päästä jopa kuin koira veräjästä kuten Ior Bockin murhaajalle kävi. Mutta jos yrittää vain tappaa itsensä, niin luokitellaan kylmästi ei-vaaralliseksi. Nähtävästi ajatellaan, että ihminen tietyssä mielessä "omistaa itsensä", kun taas aggression suuntaaminen muihin on yhteisöllisesti vaarallista.
Totta kai sinun pitäisi saada apua. En yhtään ihmettele, että olet epätoivoinen ja kiroat kaikki, jotka kieltäytyvät auttamasta. Lukiessani hätähuutoasi toivoin olevani upporikas, jotta voisin lahjoittaa sinulle rahat hoitoosi... tai toivoin olevani itse psykiatri tai jotenkin muuten ammattilainen, joka voisi auttaa sinua vaikka ilmaiseksi... Mutta ikävä kyllä me tämän Tukinettiin kirjoittavat olemme vain tavallisia pulliaisia, jotka voivat vain toivoa ja lähettää hyviä ajatuksia.
Tiedän, ettei se ole paljon, mutta se on nyt ainoa asia, mihin pystyn. Älä anna periksi! En anna minäkään. Se, että kirjoittelemme täällä, osoittaa ainakin, että olemme vielä elossa ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.