Minulle on myös annettu epävakaan persoonallisuuden diagnoosi ja olen käynyt sen vuoksi ryhmäterapiassa.

Nyt muutamia vuosia myöhemmin olen hakeutunut uudestaan terapiaan, masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja sain tämän kertaisen psykologin ihmettelemään diagnoosiani. Hänestä olen liian persoonallisuushäiriöiseksi, enkä vaikuta ollenkaan tyypilliseltä epävakaalta persoonalta.
Ihmisen persoona kehittyy vielä pitkälle yli 30-vuotiaaksi ja minä olen vasta vähän yli 20. En koe, että mielialani ailahtelisivat holtittomasti ja monta kertaa päivän aikana. En myöskään ole järin impulsiivinen.

Käymäni terapia oli osittain hyödyllistä, mutta minun mielestäni liian hätäistä ja suorituskeskeistä. Harjoituksia ja harjoituksia, tehtäviä, päiväkirjoja ja kaiken tämän läpikäymistä, ilman että olisi kysytty "mitä kuuluu?".
Ehkä en myöskään täysin ymmärtänyt, miten tärkeää siihen sitoutuminen olisi ollut.

Tiedän että minulla on ongelmia, ahdistun äärimmäisen helposti, en kestä painetta, en kritiikkiä, en siedä että minulle huudetaan, negatiivisten tunteiden näyttäminen rakentavasti on vaikeaa, tunnen etten osaa mitään ja olen yksinkertaisesti luotu epäonnistumaan.
Silti, on vaikea sanoa onko tämä kaikki persoonallisuushäiriön syytä, vai pelkästään sattumien summa? Saan myös korkeat pisteet masennustestistä.

Mutta jostain on pakko repiä voimaa jatkaa ja uskoa siihen, että joskus helpottaa.
Eteenpäin, vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Menolly:
Harmillista jos sinulle on annettu kenties väärä diagnoosi aiemmin.. :/ Näistä mielen liikkeistä on niin vaikea ottaa välillä selvää. Voitko kertoa jonkin esimerkin millaisia harjoituksia terapiassa tehtiin? Se kuulostaa isolta puutteelta terapiassa jos ei kysytä tuota "mitä kuuluu?"..vaan keskitytään vaan harjoituksiin yms. :O

Se on kyllä ahdistavaa kun ei tiedä mistä kaikki johtuu, persoonallisuushäiriöstä vai mistä. Minulla kun myöskin on masennusta ja ahdistuneisuutta hyvin paljon. Lisäksi minulla on pakko-oireita ja syömishäiriö, joten montakohan mielen sairautta minulla yhteensä onkaan.. vai liittyykö kaikki kuitenkin loppujen lopuksi yhteen, en tiedä. Mitään ei ole diagnosoitu, koska en ole saanut haettua apua. Olen siis 20 ja näitä ongelmia ollut jo noin 7 vuotta.

Mielestäni tässä pahinta on se että tuntee itsensä vaan niin huonoksi ☹️ Että miksi juuri minulla on tällainen luonne kun tuntuu että ongelmat tulee aika pitkälti sen takia..

Mutta sulla on nimenomaan se paras asenne eli usko tulevaan! 🙂 Se minultakin onneksi löytyy.

Heippa 🙂

Mulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriä pari vuotta sitten. Täytän ihan kohta 21 ja ongelmia mulla on ollu 12 vuotiaasta lähtien. Pari vuotta istuin nuoriso-osastolla ja dignoosina oli vaikea asteinen psykoottinen masennustila. En tiedä mistä ne keksi nuo psykoosi hommat tuohon, mutta kuitenkin.. Kun pari vuotta sitten sain tämän diagnoosin, se tuntui niin omalta. Teksti epävakaan persoonallisuushäiriön kuvauksesta tuntui olevan suoraan omasta elämästäni.

Mulla on juurikin nuo mielialan vaihtelut tosi rankkoja. Silloin tällöin saattaa olla kyllä muutamiakin hyviä päiviä. Mutta normaalisti mielialat vaihtelee päivän aikana ja saattaa vaihtua useaankin kertaan. Hyvästä olotila saattaa täysin yhtäkkiä romahtaa ihan pohjalle, ilman sen kummepia syitä.

Mulle diagnoosi oli aluksi helpotus. Siitä kerrottiin tarkasti vanhemmille ja kyllä mä kerroin lähemmille ystäville. Mutta ei mun vanhemmat sitä halunnut ymmärtää ja kun sama meno jatkui ja ymmärtämättömyys niiden osalta, ei se oma helpotuksen tunne kauaa jatkunut. Mulla on takana rankka lapsuus eikä vanhemmilta saanut paljoa hellyyttä. Sen lisäksi jouduin vanhempien eron takia aikuistumaan jo siinä 11-12 vuoden aikoihin. Tällä hetkellä kaipaan vanhemmilta hyväksyntää ja ymmärrystä mitä en saa. Olen yrittänyt selittää kuinka pienetki asiat tuntuu musta ihan kauheilta. Mutta kai se on niin ettei toinen voi oikeasti ymmärtää jos ei itse ole kokenut. Isän asenne on kaikesta pahin: jos hän ei ole jotain kokenut, ei sitä voi olla olemassakaan. Isäni on työnarkomaani ja elää juurikin tuollaisella asenteella. Hänelta on ymmärrystä turha odottaa. Musta itestä tuntuu, että kaipaan vanhemmiltani enemmän kuin mitä tämän ikäisen kuuluisi tarvita, joka taas johtaa kauheisiin itsesyytöksiin, kun en kuitenkaan saa muutettua sitä kaipuun tunnetta.

Alkuvuodesta olin ihan pohjalla ja pitkästä aikaa pari viikon jaksoa osastolla. Mulla aloitettiin muutaman vuoden jälkeen lääkitysuudestaan. Nyt olen kyllä alkanut huomaamaan, että siitä saattaisi jopa olla apua. Pahimmat mielialan vaihtelut ovat jääneet. Nyt vain täytyy toivoa, että tämä jatkuu. Yritystä ainakin löytyy.

Tsemppiä sinulle 🙂🌻

--, älä suotta huolestu mistään persoonallisuushäiriöstä! Itseen sopivia kuvauksia löytyy varmasti kaikkien psyykkisten häiriöitten määritelmistä, kun niitä itsekseen tonkii. Muuan psykiatri muuten sanoi, että persoonallisuushäiriö-diagnoosia ei tehdä, jos on myös masennus - kuulemma kaikki olemme masentuneina sen verran häiriintyneitä. Ei myöskään tarvitse olla huolissaan, että koko minuus muuttuisi, jos ns. persoonallisuushäiriötä ruvettaisiin ”korjaamaan” - niitä hankalia asioita kai vain yritettäisiin korjata - eikä koko persoonaa pystyisikään muuttamaan.

Menolly kuvaili terapiaansa. Onko tuo sitä kognitiivista terapiaa? - Oman terapiansa yksityiskohtia ei paljon tee mieli kuvailla, mutta itse olen kokenut psykodynaamisen terapian hyväksi. Siinä kaikki tapahtuu terapiasuhteen kautta. Voin kokea lapsuudesta periytyneitä vaikeita ja tuskallisia tunteita uudestaan suhteessa terapeuttiin. Kun tämä suhtautuu empaattisesti ja ymmärtävästi, ei tuomitse mitään ja asiantuntijana osaa ohjata oikeaan suuntaan, uskallan kokea kaikkia, lapsellisimpiakin, toiveitani ja tunteitani ensin suhteessa terapeuttiin, ja opin sitten yleisemminkin näkemään asiat eri kantilta ja suhtautumaan eri tavalla. Mitään mekaanisia harjoitustehtäviä ei ole, kaikki virtaa siinä tahdissa kuin itsestään esille tulee. Tunteet ja niitten käsittely ovat tärkeintä. Näin sen ainakin näen.

<3Quartier<3:
Kiitos viestistä ja paljon tsemppiä sinullekkin! 🙂
Voin samaistua kanssasi siihen kun vanhemmilta ei saa tukea tai ymmärrystä vaikeina aikoina. Läheisten tuki tuntuu silloin kaikkein tärkeimmältä, ja kun saa vaan syytöksiä niin se satuttaa melkeinpä eniten. Itse en ystävilleni osannut kertoa ongelmista.

Oma isäni kuulostaa aivan samanlaiselta kuin sinun. Hän ei millään ole koskaan ymmärtänyt että olen sairas, vaikka tätä on jatkunut jo niin monta vuotta. Vaikka eihän minulla ole edes mitään virallista lääkärin todistusta sairauksistani... mut on tämä mun "pään sekavuus" kuitenkin ihan selvää. Lisäksi vielä kotona asuessani kärsin pahoista pakko-oireista. Niitäkin isäni väitti keksityksi. Äiti ja sisarukset sentään lopulta tajusivat minua, mutta en heiltäkään tukea saanut. Hekin olivat vaan niin kyllästyneitä minuun ja kaikki halusivat minun muuttavan pian pois kotoa pilaamasta heidän elämäänsä..

Nykyään olen ihan hyvissä väleissä perheeni kanssa, vaikkei välejä olla kunnolla selvitettykkään. Mistään ongelmistani en nykyään edes yritä avautua heille koska tukea ei vaan tulisi. Heidän mielestään minulla on vain vahva temperamentti. Mutta eihän ne tiedä mitä kaikkia ongelmia minulla nykyään oikeasti onkaan. Ja kun ne ongelmat lasketaan yhteen niin näyttää todellakin siltä että kärsin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Kai se olisi jo aika hakea sitä oikeaa apua, oli mulla sitten mikä sairaus tahansa.

Desper:
Tietän että sitä voi helposti samaistua vaikka mihin sairauksiin kun niitä kuvauksia lukee. Ja olen lukenut aika paljon eri mielenterveyshäiriöistä. Kuitenkin tuo epävakaa sopii niin niin uskomattoman täydellisesti minuun. Ainoa asia johon en samaistu on se etten ajattele ihmisiä täysin hyvinä tai pahoina. Väheksyttävänä ihmisenä en pidä ketään vaikka olisi tehnyt mitä.. Toki hetkellisesti esimerkiksi riitatilanteissa viha toista kohtaan nousee pelottavankin korkeaksi.

No kai se on hyvä uutinen ettei masennus ja persoonallisuushäiriö voi olla yhtä aikaa.. Vaikka se laittaakin ajatuksia taas vaan entistä enemmän sekaisin.

Ja tuosta minuuden muuttumisesta: tuntuu etten minä ole henkisesti mitään muuta kuin tätä sekavuutta. Joskus viime kesänä tunsin itseni jostain syystä vain iloiseksi ja onnelliseksi useamman päivän ajan, niin oikeasti tuntui kuin olisin ollut eri ihminen! Ja silloin jopa ihan kaipasin sitä alakuloista puolta itsessäni. Kun se masentunut puoli taas tuli takaisin niin olin helpottunut, koska tunsin itseni omaksi itsekseni taas. En vieläkään ehkä tunne itseäni kunnolla tai voi olla sitä mitä haluan, sekä tietenkin se onnellisuus tuntui oudolta kun en siihen ole tottunut.. Mutta silti, tuon kokemuksen takia varmaankin pelkään sitä millainen edes olisin luonteeltani sitten terveenä.. Tietenkin kaikista ongelmista haluan eroon ja tiedän että olen pahasti avun tarpeessa oli minulla mikä/mitkä sairaudet tahansa. Päässä on kuitenkin vikaa ja se on ihan varma ☹️

Terapiosta ei tosiaan ole kokemusta niin en osaa mitään niistä sanoa. Mutta hienoa jos sinä olet kokenut saavasi oikeanlaista terapiaa! 🙂

Moi!

Minä sain epävakaan persoonallisuuden diagnoosin noin vuosi sitten. Persoonallisuushäiriöistä en ollut aiemmin juuri kuullut joten koko diagnoosi tuli yllätyksenä. Kuvittelin olevani vain vähän herkkähipiäinen muihin verratessa. Sulatteluvaiheessa koin myös diagnoosin jollain tapaa alentavan ja asettavan oman tutun itseni, minun persoonani kyseenalaiseksi. Yhtäkkiä minä ja ominaisuuteni olivatkin sairaus.

Olen kuitenkin iloinen, että minulle sopiva diagnoosi löytyi, tunnistin oirekuvasta itseni täysin, mutta nyt osaan kuitenkin helpottaa oloani tilanteen vaatiessa ja tunnistaa oireita ja siten estää sekä lievittää akuutteja pahan olon ja tyhjyyden tuntemuksia.

Persoonallisuushäiriödiagnoosia olen kuitenkin surrut kaikista muista mielenterveyden häiriöistäni eniten. Olen loputtomiin asti yrittänyt löytää syytä sairastumiselle, vaikka sitä onkin mahdoton määrittää. Liika vaativuus on itselleni ominainen tunne, mutta yritän ottaa päivän ja joskus tunninkin kerrallaan, tämänkin sairauden kanssa voi elää ja tulla toimeen. Tsemppiä muille! 🌻🙂🌻

Voin kertoa terapiastani hieman tarkemmin.

Se oli DKT- eli Dialektinen KäyttäytymisTerapia.
Siellä tehtiin paljon ns. tietoisuustaitoja, eli sitä että keskitytään juuri tähän hetkeen tässä ja nyt. Tunteiden tunnistamista, niiden hyväksymistä ja huomion siirtämistä muualle, hyväksyntää, irtipäästämistä, vuorovaikutustaitojen parantamista.
Paljon hyvää ja hyödyllistä tietoa ja taitoa, osin myös paljon sellaista jonka jo osasin ja tiesin. Eikä minulle sovi sellainen, että istutaan ensin kuuntelemassa kun ohjaaja lukee paperista ja sitten tehdään kotona tehtäviä, jotka "tarkistetaan" seuraavalla kerralla.

Sain myös toisen psykologin ryhmän alkaessa ja sitten se suhteen luominen jäi vähän puutteelliseksi, koska tärkeintä oli ryhmä ja sitten vasta minä. Tai ainakin näin minä koin, ehkä olin vähän herkkä.

Mutta kaikki materiaali joka ryhmässä jaettiin on minulla kotona, joten voisin ihan hyvin alkaa käydä niitä uudelleen läpi.