Olen tässä kuukauden päivät koittanut saada jostakin hymyn aihetta elämääni. koin erittäin raskaan muutoksen kahden kuukauden aikana elämässäni. löysin tarkalleen vuosi sitten itselleni rakkaan ihmisen joka asui toisella paikkakunnalla kuin minä itse. tapailimme useamman kuukauden ja rakastuimme. viime vuoden lopulla aloimme puhumaan minun mahdollisesta muutostani hänen luokseen kunhan löytäisin ensin itselleni töitä paikkakunnalta jolla hän asui koska olin vakituisessa työssä itse vielä vanhalla asuin paikkakunnallani. tämän ihmisen avulla minulle löytyi työpaikka ja se oli mielestämme viimeinen palanen kohdalleen asioissa meidän välillä ja jätin työni,asuntoni ja muutin hänen luokseen aloittaakseni uuden elämän hänen kanssaan ja uudessa työssä. olimme menneet kuukautta aikaisemmin kihloihin kun muutin. muuton jälkeen asiat alkoivat mennä aivan väärään suuntaan ja tuntui että jatkuvasti meilä oli jotain ongelmaa mutta niistä ei puhuttu ääneen. Reilut puolitoista kuukautta kun olimme yhdessä asuneet ajauduimme kauheaan riitaan ja molemmat sanallisesti loukkasimme toisiamme. Riidan päätteksi kuitenkin molemmille tuli yhteen ääneen olo että meidän piti vain puhdistaa ilmaa koska emme puhuneet asioista aikaisemmin ja kaikki näyttikin hyvältä kunnes tuli seuraava vkonloppu ja hän lähti kaverinsa kanssa juhlimaan…koko iltana minä en saanut häntä kiinni puhelimitse eikä hän vastannut yhteenkään viestiini.kotiin hän tuli seuraavana päivänä kuin mitään ei oli tapahtunutkaan painellen suoraan suihkuun.jo siinä kohtaa tajusin mitä oli tapahtunut,asia selvisi minulle,hän oli mennyt toisen miehen sänkyyn ja totesi että se oli suunniteltu juttu….sillä samalla hetkellä tajusin että olin tehnyt kaiken sen ihan turhaan että jätin työni,asuntoni ja muutin hänen luokseen perustaaksemme joku päivä perheen. tuntui kuin elämä olisi 5sekunnissa mennyt silmien ohi. ennen kuin ehdin tajuta mitään muuta käskettiin minun pakata tavarani koska minun kanssani ei voi enään olla ja sain kihlasormuksemme takaisin. nyt olen täällä mistä alunperin lähdin ja ilman asuntoa sekä töitä. sekä myöskin ilman naista jota rakastin ja valitettavasti rakastan edelleen. tilanne vaan on mennyt siihen että syytän itseäni kaikesta tapahtuneesta ja olen pettynyt itseeni että annoin menettää vakituisen työni täällä ihan turhaan sekä asuntoni. olen alkanut miettimään vakavasti että tekisin itsemurhan…olen menettänyt aivan kaiken mikä jotenkin pitäisi pystyssä. jatkuvaa itkemistä…ja pelkkiä loukkauksia tämän toisen ihmisen osalta kuinka annoin itseni mennä näin huonoon jamaan että kolmessa viikossa painoa kadonnut 10kiloa ja häntä ei kiinnosta vaikka jätin kaiken hänen takiaan. on vaan mukava huomata että tälläisissä tilanteissa sitten kaikki muukin menee niin päin h******* että väkisinkin ajattelen itsemurhaa parhaana vaihtoehtona kun ei voimat riitä tähän paperisotaan ja muuhun enään..
Hei lähimmäiseni!
Minäkin mietin itsemurhaa mutta koitetaan olla tekemättä sitä. Kirjoita ajatuksiasi ja tuntemuksiasi tänne lisää niin voidaan käsitellä niitä. Tilanteesi on erittäin haastava, ymmärrän että olet syvästi järkyttynyt. Onko mahdollista korjata välejänne jotenkin? Oletko nyt ilman työtä?
En meinaa päästä millään yli niistä sanoista joita hän on minulle sanonut ja hetken kun pystyy olemaan miettimättä niin hetken päästä huomaan taas itkeväni että mitä olen tehnyt väärin että ansaitsin menettää kaiken. pahin on se kun hän viestein jaksaa minua muistuttaa että kuinka hänestä kaikki on nyt hyvin kun minä olen lähtenyt. jotain olen siis tehnyt väärin joskus että ansaitsen tämän. en vaan pysty sulkemaan sitä itsemurhaa pois ajatuksista,se hyppää kokoajan mieleeni. satuttaa kovasti että miten ihminen jonka vuoksi on jättänyt kaiken,voi nyt kohdella minua näin. se on mahdotonta että palaisimme enään yhteen koska hänellä on kuulemma jo uusi. tämä jonka sänkyyn edellisessä viestissä päätyi...olen myös pettynyt itseeni koska haaveenani on ollut se perhe jonka kuvittelin nyt saavani ja olen 33vuotias ja että aika sen suhteen alkaa loppumaan.
Poista sen numero äläkä vastaa viesteihin. Et voi saada häntä takaisin eikä hän edes ansaitse sua. Yritä jaksaa päivä kerrallaan. Enkä usko että perheen perustaminen on sulle vielä myöhäistä. En mä nyt oikeen osaa sanoa mitään mikä voisi auttaa... Mutkin jätettiin juuri, mutta olin jollain lailla siihen varautunutkin eikä asiaan liittynyt pettämistä tai mitään huonoa kohtelua. (Välimatka ja se ettei hän ilmeisesti halunnutkaan mitään vakavempaa olivat syynä.) Sattuu se silti, mutta siis tarkoitan vaan etten voi sanoa täysin ymmärtäväni miltä susta tuntuu. Olen suunnilleen kymmenen vuotta nuorempikin ja eka suhde vasta takana. Itseäsi sun on varmasti turha syyttää. Vaikka olisit kuinka loukannut häntä riidellessänne tms. ei hänellä ole mitään oikeutta kohdella sua noin.
Mullle on tässä nyt hoettu muun muassa että "Ei se ole mikään maailmanloppu" "Lopeta toi itkeskely ja itsesäälissä kieriskely. Se ei auta mitään." Tuollainen toisen surun vähättely on musta kaikkein ärsyttävintä vaikkei toisaalta mitkään kommentit tässä tilanteessa paljoa lämmitä. Tuskin suakaan nämä mun sanat.
Älä nyt ainakaan tee itsellesi mitään ja yritä päästä siitä ihmisestä lopullisesti eroon, siis älä pidä enää yhteyttä. Sitten elät päivä kerrallaan. Mua auttaa kun kirjoitan päiväkirjaan ja tänne ja puhun psykologille jolla kävin jo ennen eroa.
Moi radon,
tilanteesi on samankaltainen kuin omani. Minäkin tapasin puolisoni toiselta paikkakunnalta, olin umpirakastunut. Parin vuoden ajan etsin töitä hänen asuinpaikkakunnaltaan, jotta saisimme olla yhdessä ja sen yhteisen tulevaisuuden, josta haaveilimme. Lopulta sain vakituisen työn ja myin asuntoni omalta paikkakunnaltani, irtisanouduin työstäni ja muutimme yhteen. Muuton myötä menetin nuoremman lapseni huoltajuuden ja samalla tietysti sukulaiset ja ne vähät ystävät jäivät vanhalle paikkakunnalle. Työ olikin raskaampaa kuin olin odottanut, muutokset painoivat mieltäni ja välimme mieheni kanssa kiristyivät. Mieheni väittää, että masennuin ja niin varmaan olikin.
Puoli vuotta yhteenmuuton jälkeen tuli ensimmäinen pettäminen ilmi. Johtui kuulemma minusta. Siitä, että tein liikaa töitä ja olin masentunut. Mies onnistui kääntämään pettämisen minun syykseni. Jäin silti. En osannut lähteä. Olinhan satsannut kaiken tähän suhteeseen, jonka piti olla ikuinen. Sen jälkeen suhteemme alkoi mennä alamäkeä. Epärehellisyyttä, valehtelua, salailua ja lisää pettämisiä. Nyt viimein päädyimme asumuseroon 2 kk sitten.
Tiedän mitä tunteita käyt läpi. Suru, viha, pettymys, yksinäisyys... kaikki yhtenä vyyhtinä ja päällimmäisenä ehkä vielä kaipaus, ikävä ja rakkaus ex-puolisoasi kohtaan.
Tee silti kuten edellä kirjoittaneet neuvoivat, poista numero ja jatka elämääsi, vaikka nyt tuntuisi siltä, että elämä loppuu tähän. Minä olen kohta nelikymppinen ja olen vielä hengissä, vaikka 2 kk sitten olin aivan varma, että suruun ja ahdistukseen voi kuolla.
Tällä hetkellä itken eniten sitä, että jätin entisen elämäni "turhaan". Tuotin kärsimystä molemmille lapsilleni turhaan kun toisen piti muuttaa ja toinen joutui eroon äidistään. Tuotin kärsimystä myös itselleni ja olin masentunut. Olen sitä vieläkin, nyt tosin eri syystä. Ja se ettei ex-puolisoni näe näitä tekemiäni asioita minään, ei arvosta luopumisiani, koska ei ole itse joutunut luopumaan mistään, saa minut surulliseksi. En saa kuitenkaan häntä tuntemaan eri tavalla etkä saa sinäkään.
Sanani eivät ehkä sinulle tuo lohtua, mutta olet vielä nuori ja kaikki on vielä mahdollista. Sinusta ehkä tuntuu ettei kukaan nainen ole tämän menettäneesi veroinen, mutta elämääsi tulee kyllä vielä niitäkin, jotka jakavat omat arvosi ja haluavat tulevaisuudelta samaa kuin sinä.
Minulle suositeltiin erossani Bruce Fisherin Jälleenrakennus -kirjaa. Suosittelen sitä nyt sinulle. Huomaat, ettet ole yksin. Virtuaalihalaukset täältä! 🙂🌻