Minä koen samanlaista ahdistusta ihmisten parissa. En osaa olla rento tai luottavainen oikeastaan muiden, kuin: lasteni, exän ja äitini seurassa. Kaikki muut ihmiset tuntuvat juurikin tuolta, kuin kuvailit.
Itselläni tämä alkoi myös lapsuudessani.. kun muutimme usein ja jouduin vaihtamaan koulua myös usein. Melko ylsinäinen siis olen ollut minäkin koko ikäni. Koulukiusaamista en ole kokenut, joten siihen en ota kantaa. Mutta voisin kuvitella sen olevan erittäin haitallista minä-kuvan rakentumiselle & luottamuksen kehittymiselle.

Minä ajattelen ihmisten vain olevan suurelta osin: pahoja, epäaitoja(tai tekopyhiä) ja selän takana arvostelevia oman navan tuijottelijoita. Media ainakin pursuaa joka suunnalta pelkkää tota paskaa!

En usko vilpittömään hyvyyteen. Minun on hyvin vaikea luottaa kohteliaisuuksiin tai muihinkaan hyväntahdon eleisiin. En usko niiden aitouteen.

Kuvittelen kaikkien vain arvostelevan ja tuomitsevan muita koko ajan.. ja etenkin minua. Kukaan ei voisi oikeasti minusta välittää. Paitsi ehkä lapseni ja äitini?

Tätä kutsun sosiaalisten tilanteiden peloksi (ja kenties epäluuloinen persoonallisuushäiriö), vaikken diagnoosia tästä olekaan vielä saanut.
Lähdin hakemaan terapiayksiköstä apua, kun epätoivon tunne kasvoi liian suureksi.
Olen eristäytynyt kotiini, enkä käy suurin piirtein muualla kuin ruokakaupassa jne. Olen yksinäisempi kuin koskaan.. masennus ja ahdistus ainoina kavereina.
Tapasin psykiatria ja sairaanhoitajaa muutamia kertoja, joidenka tuloksena sain Sertralin nimisen mielialalääkkeen 150mg/pv. Tarkoitus olisi vielä käydä sairaanhoitajan luona keskustelemassa ja myöhemmin arvioida terapian laita, että auttaisiko se minua? Yms.

Meillä käy nyt myös 2 perhetyöntekijää 2 kertaa viikossa, tukemassa minua arjen kanssa.

Pelkään silti etten ikinä pääse tästä "turhasta" jännittämisestä ja alemmuuden tunteesta eroon. En halua kuvitella olevani muita huonompi, tai etten kelpaa tällaisena/omana itsenäni. En jaksaisi loputtomiin vetää roolia ja esittää, että kaikki on hyvin, koska häpeän omia heikkouksiani ja herkkyyttäni.

Täten toivon, että saan terapiayksiköstä apua ja pääsen elämässäni eteen päin, koska tällä tavoin kotona piileskellessä, se vain lipuu ohitseni...

Suosittelen sinuakin kääntymään mielenterveyspalvelujen puoleen, jos vain yhtään siltä tuntuu, että saattaisi auttaa. 🙂👍

Täällä myös, ainakin siis kolmas samanlainen.
Olen kyllä sosiaalinen seurassa silloin kun sitä on, eli tällä hetkellä vain kaksi ja puoli tuntia kerran viikossa. Annetaan siellä kyllä ymmärtää, että olen mukava ja hyvä tyyppi mutta kuitenkin... ☹️
Näin on ollut aina ennenkin ja muuallakin.
Opiskelin "vanhana" ammatin ja kouluissa, joissa olin, olin "hyvin suosittu" ja odotettu tyyppi. Osaan asettua hyvin kulloisenkin porukan henkeen ja se on mulle helppoakin.

Joka kerta, kun viimeinen oven sulkeminen on tapahtunut, kaikki jää. Jätetään yhteystietoja ja hehkutetaan yhteyksien pitoa, mutta...

Mulla on viime vuosina ollut tasan kolme ns. hyvää ystävää. He siis todellakin olivat miltei enemmänkin, kuin sisaria tosiaan. Kaikki nuo kolme hävisivät elämästäni yht´äkkiä mitään sanomatta, mitään selitystä antamatta. Ei siis mitään.
Viimeisen jälkeen traumatisoiduin totaalisesti. Siitä on jo ainakin kolme vuotta, enkä pääse siitä eroon. Mietin asiaa joka päivä.

Nykyisin mullakin on vain mies, lapset, kissat ja äiti.
Muille voisin olla kuollut, eikä kukaan varmasti edes muistaisi, jos kuulisivat, etten ole enää keskuudessa. Olen kovasti vaivannut päätäni sillä, MIKÄ MINUSSA ON VIKANA

🤔

En kertakaikkiaan käsitä. Eli... ainoa selitys on siinä, mitä aiemmatkin ovat mieltä, että ihmiset vain ovat valehtelijoita ja pahansuopia. Että kehenkään ei voi luottaa.
Itsestäni sanon kuitenkin, että vaikka myös kuulun ihmisiin, olen erittäin luotettava ja sanoissani pysyvä. Sille ei kuitenkaan ole nykymaailmassa tilausta enää.

Kaikki peräänkuuluttavat luotettavuutta ja uskollisuutta etsiessään ja löytäessään, mutta totuus onkin sitten aivan toinen 😐

Kun edes joskus, kerrankin joku sanoisi syyn, mikä mussa on vialla, miksi en kelpaa. Olisi helpompi ymmärtää, miksi en omista yhtään ystävää, en edes kaveria.
Siitä tiedosta olisin vaikka valmis maksamaan 😮

Kun ihminen menee yli viittäkymmentä, eikä omaa yhtäkään perheen ulkopuolista läheistä ihmissuhdetta, on aika merkillinen tapaus.

Olen "opiskellut" itsekseni tulemaan toimeen ilman ketään. Opiskellut erakon elämää, elämää, jossa ei enää tulevaisuudessa olisi mitään tarvettakaan kenenkään tulla. Siis korostankin sitä, ettei perhesiteet pelkästään ole se asia, minkä pitäisi kullekin riittää.
Sitäpaitsi, äiti voi kuolla ennen minua, samoin puoliso. Lapset elävät omaa elämäänsä, enkä missään tilanteessa haluaisikaan heidän holhottavakseen. Mitä jää 😐

Olen sellainen ihminen, etten vaadi koskaan toiselta mitään. Vain yhdessä oloa, yhdessä tekemistä, välittämistä. Sitä, mikä kuuluu elämään silloin kun ihmiset ovat keskenään tekemisissä. Itse tosin olen liiankin antelias. Monella tapaa. Tiedän, että uhraudun liiaksi, mutta olen aina sanonut, ettei mun ystävältä koskaan tule puuttumaan mitään.

Silläkään ei ole ollut merkitystä.
Onhan niin, että kun kysyy suoraan, ei kukaan voisikaan sanoa, etteikö minua olisi odotettu ryhmään, etteikö ole ihmetelty, missä olen, mutta en ole siltikään vakuuttunut.
Mua ei kuitenkaan kukaan voi haukkua liioin takanapäin. Sanon suoraan, nykyään, itse sen, mitä muut ajattelevat. Saatan sanoa, että olen paskamainen ihminen, joten kukaan ei voi saada kiksejä siitä, että sanoisivat sellaista mun selkäni takana. Tiedän sen jo itsekin, sillä muutahan selitystä en voi enää itsestäni antaa. Parempi olla suoraan rehellinen, sillä niin sen täytyy ollakin. Ainahan sille hymistellään, mutta en peru sanojani. Totuus totuutena 😠

Näin siis täälläkin. Ihmisiin ei voi luottaa. Piste.
Voimia kuitenkin niille, jotka vielä koettavat uskoa 🙂👍

Minulla on ihan sama ongelma. Pelkään aina, että kaikki ihmiset vihaavat minua, ajattelevat minusta pahasti. Jopa läheisimmät ystävät, jotka olen tuntenut monta vuotta, pelkään aina että he ovat kyllästyneet minuun eivätkä pidä minusta enää. Analysoin aina myös omaa käytöstäni ja sanomisiani sosiaalisissa tilanteissa. Sanon usein mitä mieleen tulee enkä osaa suodattaa sanomisiani tarpeeksi, ja heti jonkun tyhmän jutun sanottuani vihaan itseäni ja olen varma että kaikki muutkin läsnäolevat vihaavat. Kaikki mitä sanon ja teen, on väärin, joka saa ihmiset vihaamaan minua.
En oikein tiedä mitä tälle tehdä, koska en oikeastaan edes usko omalla kohdallani kyseessä olevan vainoharhaisuus, vaan olen melko varma tästä että ihmiset eivät pidä minusta.

Ihmisten kanssa oleilu on minullekin ollut vaikeaa jo pitkään... koko ikäni siis. Muistan, että jo ala-asteella jotenkin pelkäsin ihmisiä ja karttelin muita koulussa. Samalla kuitenkin ajattelin, että haluaisin kavereita, joiden kanssa leikkiä... Yläasteelle siirtyessä minuun iski jonkinlainen paniikki, että olenko koko ikäni yksin. Sitten tässä paniikissa hankin itselleni yhden kaverin, jonka kanssa viihdyin koko yläasteen. Lukioon mennessäni iski sama yksinäisyyden pelko ja ystävystyin melkein väkisin yhden luokkalaisen kanssa. Hänen siivellään pääsin isompaan kaveriporukkaan ja pidämme porukan kanssa edelleen yhteyttä, vaikka lukio loppui jo 5 vuotta sitten.

Kaikissa kaverisuhteissani on ollut samoja piirteitä kuin teilläkin.Pelkään, että kukaan ei pidä minusta; tarkkailen käyttäytymistäni ja pelkään kokoajan tekeväni/sanovani jotain, mikä saa kaikki vihaamaan minua. Nämä tunteet ovat ikäviä varsinkin kun tarvitsen ihmisten seuraa ja koen itseni yksinäiseksi. Seurankaipuuni näkyy yliyrittämisenä ja yritän olla "liikaa kaveri". Olen yrittänyt parin vuoden ajan korjata ikäviä tuntemuksia ihmisten seurassa, mutta se on vaikeaa. Joskus isot sosiaaliset tapahtumat aiheuttavat melkein paniikkia, vaikka järkeni sanoo, että mitään vaaraa ei ole. Paniikissa minusta tulee ylivireä ja kovaääninen.

Tänne tukinettiin kirjoittaminen on myös ollut iso asia minulle. Ensimmäisten kirjoitusteni jälkeen pelkäsin kamalasti, että mitä muut vastaavat. Ja jos kukaan ei vastannut niin tuli olo, että kirjoitukseni ovat tyhmiä ja hölmöjä. Nykyään olen jo hieman rennompi kirjoitusteni suhteen, vaikka pieni pelko tuntuu edelleen selkäytimessä.

Minua on auttanut, että sosiaalisissa tilanteissa tarkkailen itseäni ja tunteitani neutraalisti ja yritän hengittää rauhallisesti. Yritän rentoutua ja sitten keskityn itse tilanteeseen. Sitten kun paniikki nostaa taas päätään käännän ajatukseni itseeni ja mietin mikä paniikin aiheutti.Sitten taas yritän rauhoitella itseäni. En oikein osaa kunnolla selittää, mutta jotain tuollaista yritän tehdä...

Sosiaalisessa pelossa on haastavaa ja rasittavaa tehdä töitä, opiskella ja elää arkea. Minä koen hieman edistyneeni ja toivoisin oppivani vielä elämään rennosti ja suhtautumaan itseeni positiivisesti (Olen yleisesti ottaen aika kriittinen itseäni ja toimintaani kohtaan).
Pitäisi muistaa, että tämä on vain elämää. Eikä se ole niin vakavaa, vaikka välillä tuntuukin, että seinät kaatuvat päälle...

Nuorena en miettinyt tällaisia asioita kuin sitten vanhempana. Oikeastaan oli yllättävää että vasta kun raitistuin aloin miettiä ihmissuhteita. Ja pelot tulivat voimallisina ettei minua hyväksytä.
Monenlaista terapiaa ja mielen hallintaa on pitänyt käydä läpi, että pääsin yli siitä tunteesta että minua inhotaan. Oikeasti kun oma käytökseni oli mitä oli.
Nyt edelleen joskus tulee mieleen ettei minsuta tykätä. Varsinkin kun pitäisi mennä jonnekin niin alkaa mielessä mylläämään että eivät ne oikeasti minua sinne halua, kutsuvat vain koska se on velvollisuus.
kaikenlaista sitä ihminen miettiikin.
Nuorena olin jopa suosittu muiden nuorten joukossa. Elämä vain sitten meni niin että tulin epävarmaksi. ehkä kolhuja tuli liikaa.
Rohkeasti on vain pitänyt uskaltaa mennä vaikka kuinka pelottaisi. Ei kannata jäädä kotiin yksin, vaan ulos muiden pariin, tuntu miltä tuntu. Tottakai kannattaa valita mihin menee, ja minkälaiseen seuraan.

Mulla täysin samat tuntemukset. Aivan kuin teksti olisi omaa kirjoitustani. En millään haluaisi elää näin ahdistuneena ja miettien mitä muut ajattelee koko elämääni. Minulla on myös tarkkaavaisuushäiriö joka diagnosoitiin vasta hiljattain. Vakituisessa työssä olen ollut kohta 3 vuotta, enkä vieläkään pysty puhumaan työkavereiden kanssa ilman että olisin ahdistunut ja että en miettisin joka lausetta tarkalleen ennen kun sanon.

Kahvitauot olen aina jossakin missä on hiljaista, en kahvipöydässä muiden ihmisten kanssa, koska minua ahdistaa jos joku kysyy minulta jotakin ja minun pitää vastata työkavereisen kuullen.

Itsestäni senverran että olen 25 vuotias ja ajan myötä olen tullut aina enemmän ahdistuneeksi ja sulkeutuneeksi. Kavereita minulla on ollut, mutta nyt en heihin ole pitänyt yhteyttä 1-2 vuoteen, ainoastaan 1 kaveria saatan nähdä parikertaa kuukaudessa. Terapiaan varmaan minunkin pitäisi mennä, vai mitä olette mieltä?

Nyt painun nukkumaan ja seuraan mielenkiinnolla sinun ja muiden kirjoituksia. Pahoittelut vielä kirjoitusvirheistä jotka johtuu tarkkaavaisuushäiriöstä.

Hei. Minulla on asiaan vielä yksi näkökulma.
Joudun, tai saan harrastukseni vuoksi esiintyä paljon. Olen varmaan valinnut mielenkiinnonkohteeni ihan väärin, sillä minun on vaikeaa ottaa vastaan edes rakentavaa kritiikkiä. Kaikenlainen arvostelu tai vertailu muihin tuntuu minusta pahalta. Minun ääneni ja tyylini esiintyä ovat niin kovin mielipiteitäjakavia. Tiedän, että aina on ihmisiä, jotka eivät pidä, mutta tuntuu silti hankalalta esiintyä. Tiedän, että on tyhmää harrastaa jotain niin haavoittavaa, vaikka omaa huonon itsetunnon.

Täällä kans yks jolla samanlaisia kokemuksia läpi elämän, ongelmia ollu koulussa ja perheessä ja ties missä. Vaikee luottaa kenenkään ystävällisiin motiiveihin kun tarpeeks monta kertaa on pyritty lähelle vaan auttaakseen kiusaajia. ja yks mikä aina mietityttäny, onko se joku piirre mussa mitä en tiedosta joka saa mut aina ongelmiin vai jotain minkä itekkin tiiän mut oon vaan antanu mennä 'mun ei tartte pakottautua ulkoisiin muotteihin' asenteella. tai jotain semmosta. Ja sit jos koettaa luottaa johki, hirvee taistelu nousee pääni sisällä koko ajan millon kannattaa luottaa intuitioon ja millon on vaan menneisyyden paranoiaa, usein huomaa intuition vasta kun liian myöhästä ja hirvee itseviha miten on taas astunu samoihin sudenkuoppiin tai pahimmillaan pelko että tarttee olla aina riippuvainen toisen (mahollisesti jälleen ikävän) tyypin arviointikyvystä sos. tilanteissa koska itelle tää on aina just tätä.
Ei sit uskalla tai halua lähestyä enää ketään ellei oo pakko, jää vaan miettimään "miksi?". Jos jaksaa olla sosiaalinen sen energian haluis käyttää fiksusti ihmisiin ketkä on sen arvosia. Just tota harrastuspuolta miettiny mut energiataso aika nolla ja elämäntilanne heittelee ilmanki.

Huomaan samaa herkkyyttä itsessäni. Olen yli 50 v. ja luottamus ihmisiin on mennyt ajat sitten. Onneksi on perhe, he tarvitsevat minua ja minä heitä. Koskaan ei ole ollut montaa ystävää mutta aina yksi, kumminkin. Luen ihmisistä vain sen, mitä he tahtovat minusta. Toisin sanoen sen, kuinka voivat minusta hyötyä. Olen tullut melko kyyniseksi vuosien mittaan.Kysymys oikeastaan kuuluu: miten opin rakastamaan itseäni? Ettei tarvitse miettiä tällaisia jonninjoutavuuksia. Entäs jos vain alkaisin loistaa? Nostan leukaani mutta sallisin itselleni sosiaaliset mokat? En piittaisi katseista tai  mielipiteistä. Kissa voisi nostaa oman häntänsä. Pitäisin itsestäni enemmän? Mitä tapahtuisi? 

Joo samanlaiset asiat painavat mieltäni ala aste koulukiusattuna haukuttiin ja nimitettiin, kun olin erinlainen. kuin muut. Mä olin pienryhmissä koko ala ja yläkoulun. Varmaan sen takia liittyy siihen paljon muutakin, mutta tuon sanon nyt, oli kotona kans vaikeaa.  Mietin jälkeen päin kun oon uskaltautunut viimein terapiaan.  Vähän sille oon sanonut tätä asiaani. Ja vähän sen jälkeenkin ammattikoulu aikoina. Enemmän haukkumista ja ryhmään ei otettu ala asteella. Amiksessa vähän oli työssäopimisjutuissa kun opettaja ei päästänyt minua työssäoppimaan. En halunnut mennä kouluun, esitin kipeää, lähdin joskus kesken päivän. Olin loppu nukuin aika paljon silloin. Halusin vain olla yksin.. nyt korona aikaan kun ongelmat ovat kasvaneet, paljon, pärjäisin kyllä muuten mutta kun koko ajan jauhetaan koronasta. Ala asteella kuitenkin halusin olla koulussa vaikka minua kiusattiin ja sanoin siitä asiasta kans siellä koulussa, mutta ei se millään mennyt perille. Nyt henkiset ongelmatilanteet on tuosta mennyt niin pitkälle, että en kyennyt tekemään työtä, koska pelkään kans että työelämässä kiusataan. Ja sukulaiset on ärsyttäviä kun painostaa mennä jonnekin töihin, onhan sitä nytkin paljon työttömiä en ole ainoo. Ja äiti vielä pitää jotain kertoo ja juoruaa mun asiat kaikille, että tämmöistä.. ei minustakin ole pidetty ollenkaan joku on ollut ystäväni säälistäni.