Parhaan ystävän itsemurhan jälkeen

Parhaan ystävän itsemurhan jälkeen

Käyttäjä meeri aloittanut aikaan 10.12.2008 klo 15:11 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä meeri kirjoittanut 10.12.2008 klo 15:11

Muutaman kerran olen jo yrittänyt tänne kirjoittaa, mutta en ole kuitenkaan pystynyt. Jos nyt saisin jotain sanottuakin…

Reilu kuukausi sitten paras ystäväni teki itsemurhan. Oltiin tunnettu ihan muutaman vuoden ikäisestä saakka, ja oltiin aina kuin siskokset. Minä olin se pikkusisko jota ystäväni halusi aina suojella, hän oli se vahva isosisko. Ystävyyttä oli kesti noin 33 vuotta. Viime vuosina emme nähneet kuin kerran vuodessa korkeintaan (ystäväni avioitui ja sen myötä muutti toiselle paikkakunnalle). Mutta soiteltiin parin viikon välein, ja siinä välissä läheteltiin useita tekstareita. Välimatkasta huolimatta pidettiin yhtä.

Sitten tapahtui jotain kamalaa. Minä sain siitä tietää sitä kautta, että luin netistä uutisotsikoita, ja aloin epäillä että jotain on sattunut, kun tekstariin ja soittoonkaan ei ystäväni vastannut. Sitten sainkin varmistuksen asialle. Jos olisin kuullut siitä muuten, suoraan ilmoitettuna, olisi ehkä ollut helpompaa. Tai sitten ei. Mennyt kuukausi on ollut ihan yhtä tuskaa.

Olin hautajaisissa. Kappelissa itkin koko tilaisuuden ajan, muistotilaisuudessa pystyin hieman itseäni kokoamaan. Hautajaisten jälkeen on ollut sikäli hieman helpompaa, että en ole itkenyt enää ihan jatkuvasti, ja arjen normaalitoimet alkavat taas sujua. Paha olokin on vielä melkein koko ajan, vaikka välillä on jo hyviäkin hetkiä.

Alussa mietin kovasti, olisiko pitänyt aavistaa tällaista jostain. Olisinko voinut estää tätä, jos olisin osannut kysyä jotain. Olisikohan ystäväni yrittänyt jotain viestittää minulle jossain vaiheessa, enkä vaan huomannut. Nyt ymmärrän kyllä sen, että en olisi. Kai. Järki sanoo niin, vaikka siltä ei tunnu. Ja nyt sentään jo tajuan että ikävä kyllä tämä on aivan totta, eikä vain kuvitelmaani. Alkuviikot oli ihan hirveä olo, kun aina en ollut varma onko tämä tapahtunut oikeasti, vai olenko nähnyt vain unta. Moneen otteeseen piti käydä hakemassa vanha lehti kaapista, ja katsoa sitä että tajusi että totta tämä on.

Ikävä ja kaipaus on ihan suunnaton. Tää on niin väärin. Ja kun tähän juttuun liittyy nyt vielä paljon muutakin, minkä vuoksi koskaan ei saada tietää esim. mitään syitä mitä tähän on johtanut, vaikka niitä selviäisikin. Parasta ystävää ei enää ole. Öisin näen painajaisia tapahtuneesta. Mielessäni kyselen jatkuvasti vain, että Miksi?? Miksi hän ei soittanut mulle jo ajat sitten, että on ongelmia. Olisin antanut mitä vaan, jos olisin jollain tavalla voinut auttaa!

Mitenkä tästä eteenpäin? Ei hajuakaan siitä, miten tässä pitäisi itse jatkaa normaalielämää. Tottakai perusasiat hoituu; työ, perhe, rutiinilla niistäselviää. Mutta entä oma mieli, tuleeko tässä koskaan enää entiselleen? Kaikki sanoo että aika tekee tehtävänsä, ja suru hälvenee. Toisaalta pelottaa sekin, että mitä tapahtuu sinä päivänä, jolloin ei satu enää niin paljon? Unohtaako sitten, vai mitä? Ei tätä unohtaakaan voi. Eikä sitä mitä oli ennen tätä surullista tapahtumaa. Toisaalta tietää, että pitäisi päästää irti, mutta toisaalta ei ole valmis luopumaan ystävästään (pehmeetä puhetta, kun toista ei ole enää). Sitä vaan huutaa toisen perään… Jos lapsia ja miestä ei lasketa mukaan, niin hän oli mun elämäni tärkein ihminen.

Nyt meni ajatus poikki, kun puhelin soi. Mutta jospa tästä sekavasta vuodatuksesta joku jotain selvää saisi…

Käyttäjä Whatever kirjoittanut 10.12.2008 klo 20:49

Meeri, et ole ainoa joka on menettänyt parhaan ystävänsä itsemurhan kautta. Mä oon vasta just täyttäny 24, j tiedän jo kahdesta tapauksesta mitä se tuska on. Mun paras ystävä teki itsemurhan kun olin 16 vuotias, ystäväni oli juuri täyttänyt 18. Eli saavutti täysi-ikäisyyden. Nähtiin pääsiäisenä ja hän oli todella masentuneen oloinen, mitään en kuitenkaan uskaltanut hänelle sanoa, vaikka mieli teki. Annoin vaan kortin jossa luki että "olet paras ystäväni, tärkeintä mitä elämässäni on...". Sitten yhteinen aikamme oli ohi, saattelin hänet juna-asemalle ja kun hän käänsi selkänsä olisin halunnut huutaa, että tule takaisin, mä pidän susta kiinni.. En kuitenkaan sanonut mitään, annoin hänen mennä. Sitten pari päivää sen jälkeen ystäväni äiti soitti ja kysyi, että tiedänkö missä ko. henkilö on. "En tiedä" aavistelin pahinta. Heinäkuun puolessavälissä tuli sitten soitto, jota neljä kuukautta odotin ja pelkäsin. Kaveri on löytynyt, kuolleena, itsemurha lääkkeiden yliannostuksesta. Itkin, huusin, olin vaiti. Jouduin sairaalaan, kun en enää jaksanut.

Se oli kamalinta, mitä tapahtuu, miksi, miksi hän teki niin. Hän oli sanonut äidilleen aiemmin, että on yksi syy, miksi hän haluaa kuolla. Sitä syytä ei kukaan koskaan saanut selville. On vain ajatuksia, on vain ikävä!

On siis kulunut 8 vuotta siitä, ja mä ajattelen vieläkin kaupauksella häntä. Muistan niin paljon. Muistan kun kirjoitin tekstiä 2 vuotta sitten, kirjoitin että 6 vuotta on kulunut ja kaipaan häntä edelleen. Aika kultaa muistot, mutta unohtaa ei voi. Hän pääsi pois, se oli hänelle helpompaa, yritän ajatella näin.

Ja ihme, kun olen itse huonommassa kunnossa ajattelen todella että "lepää rauhassa sä pääsit täältä pois.." ja kun olen paremmassa kunnossa ajattelen että sullakin olisi voinut olla elettävänä vielä paljon hyviä aikoja/asioita. Ristiriitaista.

Pari kuukautta sitten toinen kaverini kuoli. Vieläkään ei ole varmaa oliko se itsemurha vai ei, hän kuoli hypotermiaan. Siunaustilaisuudessa itkin, sen jälkeen en. Molemmat poltettiin, joten hautapaikkaa ei ole. Molemmista ystävistäni minulla on jäljellä vain yhdet valokuvat. Muuta muistoa ei ole. Surullista. Haluaisin enemmän, mutta tiedän että minun on jatkettava elämääni, heidän muistoaan vaalien. Elämällä omaa elämää, josta haluan pois...😭

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 10.12.2008 klo 23:24

Hei,

Olen todella pahoillani puolestasi.

Asia on niin raskas ja käsittämätön, että sinun kannattaisi varmasti kääntyä ammattiauttajan puoleen, jotta pääset käsittelemään surua, saamaan jotain otetta. Mielenterveysseuralla on käsittääkseni päivystäviä puhelimia ja täällä tukinetissä sinulla on mahdollisuus omaan tukihenkilöön.

Käyttäjä meeri kirjoittanut 11.12.2008 klo 12:12

Ammattiauttajaa olen minäkin miettinyt. Omalla paikkakunnallani on jotain keskusteluapua ilmeisesti terveyskeskuksen puitteissa. En sitten tiedä miten osaavat käsitellä tällaisia itsemurhajuttuja, luonnollinen kuolema olisi paljon helpompi käsitellä (itsekin). Ystävistäkin sen huomaa, että kuolema kyllä käsitetään, mutta kun kuulee et on ollut itsemurha, niin sitten mennään ihan lukkoon. Eikä se auta vaikka toinen kuinka sanoisi että voi kamalaa, ja että itsemurha on itsekäs teko lähimmäisiä kohtaan. Itse oon sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun sitä miettii, ei pysty enää ajattelemaan selkeästi, eikä ole missään vastuussa teostaan lähimmäisilleen.

Toisaalta en edes tiedä, että mitä apua se ammattiauttaja voisi tarjota. Tapahtunutta ei muuttamaan pysty, vaikka puhuisi asiasta kuinka. Ehkä nämä tunteet vaan pitää mun itse käydä jollain tavalla itse läpi. Kaivaa ne keinot jaksaa jostakin itsestäni.

Huomasin kyllä, että täälläkin on mahdollisuus saada tukihenkilö. Ehkä se voisi olla kuitenkin hyvä keino purkaa asioita ja omaa oloa. En tiedä olisiko siitä apua vai ei, mutta mietinnässä sekin on. Jotain tässä pitää tehdä, ettei mene ihan lukkoon. Muuten tämä tilanne kaatuu mun oman perheen niskaan, jos lakkaan vallan jaksamasta.

Käyttäjä *Henna* (Vapaaehtoinen) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 12.12.2008 klo 12:02

Hei meeri!

Uskoisin että ammattiauttajan kanssa käytävästä keskustelusta olisi sinulle kovastikin hyötyä. He osaavat kyllä suhtautua itsemurhaan samalla lailla kuin luonnolliseenkin kuolemaan; eivät siis häkelly ja mene sanottamaksi. Ammattilainen osaa auttaa sinua löytämään niitä keinoja ja voimavaroja millä jaksat jatkaa elämässä eteenpäin. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin niitä keinoja löytää vaan siihen on mahdollista saada tukea ja apua 🙂👍! Toivottavasti olet myös rohkaistunut kirjoittamaan tänne net tukeen ja olet saanut sitä kautta oman tukihenkilön. Ajatusten kirjoittaminen ja sitä kautta avun saaminen on myös tehokasta - eikä sidottuna tiettyyn kellonaikaan tai päivään. Voit kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu. Ulkopuolinen ihminen pystyy näkemään asioita eri näkökulmista. Tukihenkilö myös auttaa sinua löytämään niitä asioita, millä jaksat omaa elämääsi jatkaa eteenpäin hyvillä mielin -tapahtuneesta huolimatta.

Käyttäjä Mamma kirjoittanut 17.12.2008 klo 12:36

Hei!

Täällä eräs mamma, jonka aikuinen poika teki itsemurhan helmikuussa. Kyllä olen surrut ihan kokopäivätoimisesti, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Olen miettinyt pääni puhki, mitä olisin voinut tehdä tapahtuman estämiseksi.
Pyysin monesti poikaani menemään lääkäriin, mutta hän sanoi aina, ettei häntä mikään vaivaa, ja enkö ymmärrä, että ihmiset ovat erilaisia.
Ei ole mitään keinoa, millä aikuista ihmistä voisi auttaa, jos hän ei halua apua.
Kyllä varmasti kaikki läheiset, sukulaiset ja ystävät jäivät miettimään, mitä olisivat voineet tehdä toisin. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmempi olen siitä, että kukaan ei ole syyllinen, en edes minä, vaikka olen äiti.
Mutta te, jotka tunnette olevanne avun tarpeessa, hankkikaa sitä! Jos ei löydy ymmärtävää ihmistä, menkää toisen luo. Älkää luovuttako! Älkääkä tehkö itsellenne pahaa!!!