Moikka!

Mulla aikoinaan puhkesi paniikkikohtaukset juurikin aloitettuani työt isomman marketin kassalla. Lääkkeet mulle tuikattiin ja niiden avulla selvisin kesätyöstäni (eli ei ollut onneksi mikään pitkä pesti). Olo tuntui mukavalta ja niinpä päätin lopettaa lääkkeet. Tein sen ihan annettujen ohjeiden mukaan, mutta jo kuukauden päästä lopettamisesta olin taas luukulla hakemassa reseptiä..

Sillä tiellä olin siitä tammikuusta 2006 nyt tähän kesään 2012, jolloin koin haluavani yrittää ilman lääkkeitä. Tunsin olevani jo iso tyttö ja selviäväni asioista. Selvisinhän minä siitä heinäkuusta tuohon syyskuulle. Nyt taas tutut yöoksentelut ja pakokauhun tunteet ovat päällä..en haluaisi tavallaan palata lääkkeille, koska vierotusoireet olivat aika kamalat.

Omat oireiluni ajoittuvat aamuöihin: herään yhtäkkiä kymmenen kilon punnus rintakehän päällä ja saman tien alkaa kakominen ja on pakko päästä pois sängystä. Nyt en ihan joka kerta oksenna, mutta kakomista sitten senkin edestä. Jahka pääsen kotoa pois koirien kanssa ulos tai töihin, niin olotilani helpottuu (niin käsittämätöntä kuin se onkin: pelkään mennä töihin yliankaran työilmapiirin vuoksi). Kassatyötä ja asiakaspalvelua teen siis minäkin, mutta yleensä en töissä tunne kuin ajoittaista vapinaa hankalien asiakkaiden jälkeen. Kotona sitten iskee ne oireet taas päälle. Joinain iltoina olo on suht ok, toisina itken kuin vesiputous ja tuntuu etten saa happea. Tosin minulla asiaan liittyy jo ahdistuksen ja masennuksen oireitakin, mutta jotenkin olen räpistellyt eteenpäin nyt tämän pari viikkoa.

Haluaisin uskoa siihen, että löydän jotain keinoja selvitä eteenpäin. En uskalla siis sinullekaan taata muuta kuin, että täällä on toinen kaupassa työskentelijä jolla sama tilanne, mutta vieläkin elossa vaikka joka yö ensin pelkää kuolevansa ja sitten pelkää ettei kuolekaan. Tsemppiä ja voimia!

Olen pahoillani puolestasi ja tiedän mistä kirjoitat. Sairastuin itse paniikkihäiriöön varhaisessa aikuisuudessa. Nyt olen 36 vuotias ja elämää paniikkihäiriön kanssa on takana siis 17 vuotta. Näihin vuosiin on sisältymyt oireettomia jaksoja, pituudeltaan vuosiakin välissä, mutta myös hyvin vaikeita aikoja. Tämä sairaushan on aaltoileva ja yleensä oireet uusiutuvat kaikilla jossain vaiheessa. Yleisimmin juurikin elämänmuutosten yhteydessä, esim. uusi koulu tai työpaikka, parisuhteen päättyminen, uupumus tai masennus, muutto uudelle paikkakunnalle, ihmissuhteen katkeaminen, työnkuvan vaihtuminen, stressi tai mikä tahansa uusi ennestään outo tilanne. Joskus se voi olla vaikkapa vain vanhempainilta tai palaveri työpaikalla uudessa kokoustilassa tai uusien ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa.

Elämä paniikkihäiriön kanssa on jatkuvaa tasapainottelua. Tasapainottelua omien voimavarojen kanssa, tasapainottelua kokonaisvaltaisesti elämänhallinnan kanssa. Elämän eri osa-alueet pitäisi aina jaksaa ja pystyä pitämään tasapainossa keskenään ja olla rehellinen kaikessa itselleen. Näillä keinoin myös paniikkioireet olisivat jollain tapaa "hallittavissa". Omasta terveydestä pitäisi huolehtia, unirytmistä tulisi huolehtia ja elää terveellisesti, sopivasti liikuntaa, ystävyyssuhteiden vaaliminen, itselle oman ajan antaminen. Kaikki tulisi olla tasapainossa. Koska jos jokin elämän osa-alue alkaa mättämään, paniikki varmasti muistuttaa heti itsestään. Minulla ainakin näin.

Eihän kukaan oikeasti voi elää halliten kokoajan kaikkea, kaikkia elämänsä osa-alueita ja samalla tasapainotella paniikkihäiriön kanssa niin että aina osaisi altistaa itseään sopivasti paniikkioireita aiheuttaville tilanteille samaan aikaan kun sallisi itselleen välttämiskäyttäytymistä omien kulloistenkin voimavarojen mukaan.

Paniikkihäiriö on kamala sairaus jota en toivoisi kenellekään. En missään nimessä halua pelotella tällä kirjoituksellani, tuon esille oman kokemukseni rehellisesti sellaisena kuin sen näen ja toivottavasti pystyn jakamaan myös omia selviytymiskeinojani niin että niistä voisi olla apua.

Ensinnäkin kehoitan sinua nopeasti kääntymään lääkärin puoleen saadaksesi tuon aiemmin käyttäneesi lääkkeen uudelleen. Olet niiden onnekkaiden joukossa joille jokin lääkehoito on sopinut, se on todella hyvä. Tiedän paniikkihäiriötä sairastavia ihmisiä jotka ovat syöneet siihen määrättyä lääkettä pysyvästi. Jos vain löytyy jokin lääke siitä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni. Itse en lopettaisi lääkitystä helpompien kausienkaan aikana, vaikka olisi parikin vuotta paniikkioireet olleet taka-alalla. En ole lääkäri, tämä on puhtaasti oma mielipiteeni. Itse antaisin mitä vain jos olisi jokin lääke joka minulle sopisi ja auttaisi paniikkioireiden hallintaan.

Olen niiden epäonnekkaiden joukossa joille ei mikään lääke sovi voimakkaiden sivuoireiden vuoksi. Olen joutunut hyväksymään tosiasian että tulen kamppailemaan oman paniikkini kanssa loppuelämäni ilman lääkkeiden apua, omine voimineni. Ellei sitten uutta erityyppistä lääkettä jossain vaiheessa keksitä.

Paniikkioireet ilmaantuessaan alkavat nopeasti ruokkimaan itse itseään joten kehoittaisin myös pyytämään ensitilassa lääkäriltäsi lyhytaikaisesti käytettäväksi jotain rauhoittavaa lääkettä pitkäaikaisen lääkityksen aloituksen rinnalle. Jottet joutuisi siihen "paniikkikehään" josta ulospääseminen on hyvin vaikeaa.

Muuta pika-apua en osaa tilanteeseesi antaa. Paniikkihäiriö on sairaus jonka kanssa vain aika auttaa, sen kanssa täytyy oppia elämään.

Itseäni on paniikin ensituntemusten tullessa auttanut "tilanteen ylikorostettu haltuun ottaminen". Siihen sisältyy mielessäni käymät vuoropuhelut paniikkioireiden fyysisestä taustasta, "tämä menee ohi", "minä selviän tästä, olen ennenkin selvinnyt", "olen hengissä vielä ensi viikollakin samaan aikaan, tähän ei kuole", "tämä on vain kehoni tuottama reaktio, se menee ohi", "en ole ainoa maailmassa joka tuntee näin". Kysyn myös itseltäni mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Pyörtyisin tähän paikkaan? Nolaisin itseni täydellisesti vajoamalla lattialle henkitoreissani? Entä sitten? Vaikka pyörtyisinkin? Vaikka vajoaisinkin? Maailma jatkaa menojaan kuten ennenkin, riippumatta siitä pyörrynkö vai en, tuskin kovin moni pyörtymiselleni kovin montaa ajatusta jaksaa antaa. Ehkä joku katsoisi oudoksuen, voisi tuijottaakin, ja seuraavassa hetkessä unohtaisi koko asian.

Tilanteen ottaminen haltuun on minulle sitä että esimerkiksi jos jännitän jossain ryhmätilanteessa itseni esittelyä, en jää kiltisti odottamaan oman vuoroni tuloa järjestyksessä jolloin jännitykseni ehtisi kasvaa mittasuhteissaan paniikkioireiksi asti, vaan heti kun tilaisuuden vetäjä on ehdottanut että kaikki esittelisivät itsensä, olen kärppänä tilanteessa ja nostan käteni ilmoittaen että minä voisin vaikka aloittaa. Saman tien tehtynä se on helpompaa ja sitten se on ohi. Korvissa suhisee ja oma ääni kuulostaa oudolta, ympäristö epätodelliselta, mutta kunhan olen saanut nimeni sanottua se onkin jo ohi, sen jälkeen voin keskittyä kuuntelemaan muiden esittelyjä ja tasaannuttamaan omaa oloani. Joka aina kyllä palautuu normaaliksi, jälkioireina tulee kylmänhiki ja nihkeys, korvien suhina ja käsien tärinä laantuu pikkuhiljaa, mutta kun tietää että ne kaikki kuuluvat asiaan ja keskittyy rauhalliseen hengittämiseen, se menee  lopultakin ohi.

Tilanteen ottaminen haltuun on itselläni ollut konkreettisimmiltaan sitä, että erään koulutustilaisuuden alkua odottaessani, ihmisten pikkuhiljaa saapuessa paikalle ja asettuessaan istumaan omille paikoilleen, jännitykseni alkoi kasvamaan paniikkimittasuhteisiin. Olin siis itse tuolloin kouluttajana, en missään nimessä omasta tahdostani, vaan työhöni kuuluvana pakollisena pahana, olen aina jännittänyt eniten ryhmätilanteita ja ryhmätilanteissa puhumista. Paniikkioireet ottivat vallan ja ajattelin siinä hetkessä ainoastaan että täältä täytyy päästä äkkiä pois. Mietin mielessäni millä tekosyyllä voisin poistua paikalta. Tai mitä jos vain häipyisin puhumatta mitään. Selviytyminen tilanteesta tuolla hetkellä tuntui mahdottomalta. Mutta koska koulutuksen alkuun oli edelleen joitakin minuutteja aikaa ja kävin pääni sisällä kamppailua ja sisäistä vuoropuhelua, lähdinkin ottamaan tilannetta haltuun. Aluksi kävelin koko koulutussalin ympäri peräseiniä myöten, ottaen ikään kuin haltuuni, "tunnustellen" kaikki sen nurkatkin ja hengittäen rauhallisesti. Samalla tilaa ympäriinsä hitaasti kävellen hymyilin ja katsoin yksitellen vuorotellen joka ikistä ihmistä tuossa salissa silmiin. Ihmiset vastasivat hymyyni hymyillen takaisin ja katsekontakti teki jokaisesta ihmisestä yksilön. Sen jälkeen tilanne oli aivan toinen, kun tilanne oli ikään kuin hallussani. Edessäni salissa oli ihmisiä, ei pelkkää kasvotonta ihmismassaa sekä määritelty rajat omaava kokoustila, eikä epämääräinen sali jonka takaseinää en edes kykene hahmottamaan.

Eihän paniikki minnekään katoa näillä "kotikonsteilla" mutta tilanne muuttui hallittavammaksi ja siedettävämmäksi niin että toden totta tuli hetki jolloin koulutus alkoi enkä pyörtynytkään tai karannutkaan punaisena paikalta. Ensimmäisten kymmenen minuutin jälkeen suurin paniikki ja jännitys olivat jo laantuneet ja itsekin jopa nautin saadessani puhua asiasta joka on itselleni tuttu ja läheinen.

Nuoruudessani olen useimmiten karannut paikalta. Pyörtynyt en ole koskaan mutta tuo paikalta poistuminen on tuttua minulle edelleen. Olen löytänyt selviytymiskeinoja mutta en taikasauvaa paniikkihäiriön pois taikomiseen. Erilaisten itselleni sopivien keinojen löytäminen selviytymiseen paniikkihäiriön kanssa on vienyt vuosia. Vaikka joukkoon mahtuu paljon epäonnistumisia niin myös niitä onnistumisia. Jokainen onnistuminen on tärkeä, ne kannattaa muistaa ja niistä myöhemminkin voimaa ammentaa.

Tällä hetkellä olen sairaslomalla toista kuukautta paniikkihäiriön vuoksi. Edelliset neljä vuotta olen kamppaillut häiriöni kanssa onnistuneesti työelämässä jaksaen. Liian pitkään jatkunut  stressi töissä ja parisuhdeongelmat taustalla antoivat paniikkioireille vallan. 

Siksi näin pitkä kirjoitus että asia on itselleni jälleen ajankohtainen. Elämä ei kuitenkaan tähän lopu vaan täältä aion ponnistaa taas.

Onko paikkakunnallasi paniikkihäiriöisten vertaistukiryhmää? Se voi tuntua ajatuksena kauhistuttavalta mutta muista että siellä kaikki ovat saman häiriön vuoksi. Itse en koskaan nuorempana uskaltautunut osallistumaan ryhmäkuntoutuksiin tai -tapaamisiin, se on jälkikäteen harmittanut. Ne voivat olla tietämykseni mukaan hyvin voimaannuttavia.

Mulla on samantapaista. Ei tosin paniikkihäiriötä, mutta hyvin sen läheistä problematiikkaa, nimittäin voimakasta sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja 2009 todettiin kilpirauhasen liikatoiminta ( siinä tosin arvot pitäisi olla kohdillaan, puolen vuoden välein käyn labrakokeissa ). Olen itse kirjoittanut aiheesta sosiaalisten tilanteiden pelko- otsikolla.
Ikävimmillään eikä edes ikävimmillään, vaan tämä vaiva sekä ihan takuulla paniikkihäiriö ovat invalidisoittavia vaivoja. Itse toivoisin, että näihin voitaisiin suhtautua vieläkin vakavammin ja napakammin. Että voisi olla toimivampia hoitomuotoja. Yksi ongelma lienee täällä meillä Suomessakin vallitseva kova työilmapiirikultttuuri ja muutenkin että yksin täytyy pärjätä ja ollaan välinpitämättömiä, turtuneita.
Toivon todella, että saat tarvitsemasi avun ja tuen sekä positiivisia kokemuksia sulle vaikeista tilanteista.
Omalla kohdallani ajattelen, että parasta olisi, että olisi riittävästi niitä sosiaalisia tilanteita. Enemmän ystävien tapaamisia. Joitain ystäviä on ihan täällä pääkaupunkiseudulla missä ja sitten osa asuu muualla Suomea. Mutta varsinkin kun on päivän töissä, ja mulla on nyt kokopäivätyö sijaisuus, niin ei senjälkeen välttämättä jaksa lähteä minnekään.
Lääkityksinä itselläni on venlafaksiini 75mg sekä tarvittaessa ( käytännössä varsinkin työpäivinä ihan joka päivä, ja vapaa-ajallakin ainakin rivatrilia joka päivä ) rivatril 0,5mg taisi olla 1-3tbl/pvä ( joskus ehken enemmän ) sekä propral 40mg, ja siinä tais olla puolikkaasta 1,5tbl/pvä. Propralia on mennyt enemmän kuin nyk annostus. Lisäksi tykkään juoda kolajuomia ja tehojuomaa menee kans ihan kiitettävästi nyt kun aloitin tuon sijaisuuden. Varsinkin tehojuomia olisi hyvä pystyä vähentämään ( varmasti kolajuomiakin ) sillä ne aiheuttavat niitä tykytyksiä. Tehojuomia menikin vähemmän tässä, mutta nyt sit oon taas niistä intoutunut. Ja en jaksa aina välittää. Esim kolajuomien juonnista varsinkaan. En käytä juuri paljoakaan alkoholia enkä tupakoi, onneksi, on näitä muitakin ongelmia, ja lääkitykset ikäänkuin korvaavat niiden tarpeen.
Tuo rivatril on mulla muuten ollut säännöllisenä jo, niin, nyt syksyllä tuli 20 vuotta! Se on ollut tehokkain jännityksiin ja ahdistukseen. Välillä meni tehot. Mutta nyt on noita muitakin lääkkeitä mukana, niin ei tarttee turvautua ainoastaan rivatriliin.
Lisäksi itselleni usko on voimavara.

Ja taas huippaa.

Ensimmäisen kerran sain paniikkioireita kun olin koulussa 17 vuotiaana. Oireet menivät ohi parissa kuukaudessa ja seuraavan kerran oireet alkoivat 34 vuotiaana ja todella pahana. Kaksi ensimmäsitä viikkoa en päässyt edes vessaan ilman apua kun tuntui ettei pysy yhtään pystyssä ja seurasi täydellinen paniikki. Diapamilla, sepramilla ja keskustelulla asia korjaantui muutamassa kuukaudessa.

Koska kaikki meni hyvin pitkän aikaa (n. pari vuotta) niin päätin lopettaa pikku hiljaa Sepramin. Se osoittautui virheeksi sillä tällä hetkellä kärsin taas paniikkioireista, joskin paljon lievemmistä. Aloitin Sepramin uudelleen ja alkuoireet ovat tuttuja.

Nyt odotan että lääke alkaa taas vaikuttamaan kunnolla ja sivuoireet häviävät. Melkoista tasapainoilua ja itsensä tsemppaamista tämä on. Tällä viikolla olin vielä luennolla ja viime viikolla töissä. Ehkä uskallan tulevalla viikolla jos pahin menee taas ohi.

Suurin ongelmani paniikkien synnyssä on oireet, jotka provosoivat pelkoa. Minulla on jatkuvasti alaselkä ja alavatsa sekä niskat jumissa ja siitä aiheutuu huimausta ja epämukavaa oloa. Lisäksi minulla vatsa huonossa kunnossa (refluksitauti) ja närästykset/poltot myös provosoivat oireita. Mikäli vaan saan pidettyä mainitut oireet kurissa ja vakuuteltua itselleni, että juuri provosoivat pelkoa ja kohtauksia niin hyvin menee.

Tosin pienikin niskakipu ja huimaus muuttaa kaiken hetkessä.

Kohta viikon syönyt Sepramia lopettamisen jälkeen. Aamut ja aamuyöt pahimpia kun maha ihan sekaisin ja kuvottava olo. Iltapäivisin olo kuiten jo paranee ja iltaisin ollut ihan oireeton.

Todella veemäistä kun aamuisin ja aamuöisin on ihan paskana ja paniikissa ja iltapäivät ja illat menee pääasiassa ihan normaalisti.

Ei tällaisella päivärytmillä voi edes ajatella menevänsä töihin.

Pääsisipä takaisin taas "normaalien" olojen maailmaan 😠

Kiitos viesteistä, erityisesti Kukkamaariannalle. Onneksi löysin kirjoituksesi googlaamalla, koska olen samanikäinen kohtalotoverisi, ja sain viestistäsi todella paljon vertaistukea.

Minulla on ollut paniikki- ja ahditusoireita lapsesta saakka, niin kauan kuin muistan. Olen kuitenkin aina jotenkin selvinnyt niiden kanssa, ja elänyt päällisin puolin normaalia elämää. Toisen lapseni syntymän jälkeen tilanne karkasi kuitenkin käsistäni niin, etten enää voinut poistua kotoa edes kauppaan. Mitä kauemmas kotoa menin, sen kauheammaksi oloni muuttui. Päädyin psykiatrille ja aloittamaan Sepramin, vaikka olin vältellyt lääkkeitä aina. Pääsin myös aloittamaan psykoterapian, jota jatkoin kolme vuotta.

Lääkkeiden ja terapian avulla sain elämäni takaisin, ja olen parin pohjalle vievän kriisin jälkeen ollut hyvin onnellinen. Paniikit ovat pysyneet hallinnassa hyvin pienellä lääkeannostuksella, ja olen jopa pystynyt tekemään työmatkoja lentokoneella, mikä on aina ollut minulle suurin kauhistus.

Yritin kerran lopettaa Sepramin, mutta siitä ei tullut mitään. Elämäntilanteeni oli muutenkin kaaosta, ja oikeet palasivat hyvin nopeasti. Aloittamalla lääkkeen uudelleen, sain tilanteen taas korjaantumaan. Nyt olen syönyt lääkitystä taas tuon jälkeen yli kolme vuotta, ja elämäntilanteeni on tasainen. Minulla on vakityö, hyvä avioliitto, vähän isommat lapset, ja muutenkin kaikki on todella hyvin. Ajattelin, että nyt jos koskaan lopetan lääkkeet, koska luulin että minulla on paljon muitakin keinoja paniikin hallintaan.

Väärässä olin. Olen lopettanut ihan superhitaasti, syömällä vain hitusen pienennettyä annosta aina pari kuukautta tai enemmän. Nyt kun syön enää pientä murusta, elämä on taas muuttunut tuskaiseksi. Se voi osittain johtua vieroitusoireista, mutta toisaalta pelkään että en vaan pärjää enää ilman lääkkeitä. Kampaajalla käynti oli kaksi tuntia puhdasta tuskaa, ainoa ajatus päässä oli, että joko oksennan tähän tai juoksen ulos tästä tuolista värit päässäni. Pahin oli kuitenkin eilen, kun jouduin pitämään työhöni kuuluvan esityksen, jonka pitäisi olla ihan peruskauraa minun työssäni. Nukuin edeltävän yön huonosti, kun jännitin jo silloin niin paljon. Aamulla oli maha sekaisin ja kaikki lihakset jumissa. Vatsan toiminta vain yltyi, ja juuri ennen esitystä olin jo vesiripulilla. Pakotin itseni menemään paikkalle, koska tiesin mistä tämä oireilu johtuu, ja ajattelin että en voi aloittaa sitä välttelyä taas. Vielä minuutti ennen esitystä poistuin käytävään ja ajattelin, että nyt keksin jonkun tekosyyn lähteä pois. Pidin esityksen, mutta se oli kamalaa. Ääni värisi ja olin aivan hengästynyt. Välillä nieleskelin niin voimakkaasti, ettei kukaan voinut olla sitä huomaamatta. Koko ajan tuntui, että oksennan tähän, tai sitten vain lähden itkien juoksemaan pois. Tuntui että nolasin itseni, ja kaikilla oli minun puolestani vaivaantunut olo.

En valitettavasti pystynyt siinä paniikissa saamaan itseäni rauhoittumaan kaikista niistä oppimistani rentoutuskeinoista huolimatta. Ainoat ajatukset päässäni olivat vanhat tutut katastrofiajatukset - ennakointi pahimmasta mahdollisesta skenaariosta.

Turhauttaa niin paljon, että kolmen vuoden terapia ja vuosien lääkitys ja kaikki itsensäpohdiskelu ja rentoutusharjoitukset ym. ja silti olen taas tässä. Yritän nyt hyväksyä sen, että luultavasti syön lääkkeitä loppuelämäni. Niistä ei onneksi ole ollut minulle muuta haittaa, kuin seksuaalisen halun väheneminen. Mutta kestän sen, jos pystyn muuten elämään elämääni.

Olen kateellinen sinulle Kukkamaarianna, että elät ilman lääkkeitä. Olet kehittänyt erilaisia selviytymiskeinoja, ja olet siis paremmin sinut sairautesi kanssa. Minusta tuntuu, että minä "pakenen" lääkkeisiin, en siis edelleenkään pysty kohtaamaan näitä oireitani, vaan pidän ne piilossa lääkkeillä. Pelkään sitä, että jonain päivänä lääkkeet eivät enää autakaan, ja sitten olen pulassa. Menetän työni josta nautin, kun en pysty selviämään siihen kuuluvista velvollisuuksista. En voi käydä edes kampaajalla tai lasten joulujuhlissa, en teatterissa tai elokuvissa. No, tämä on taas tätä katastrofiajattelua, anteeksi että masennan teitä sillä.

Kaipaisin vertaistukea siihen, että onko lääkitys joskus todellakin ainoa tapa elää tämän sairauden kanssa? Tuntuu että joka paikassa kerrotaan, että lääkitys on vain väliaikainen apu, ja sitä jatketaan n. puolesta vuodesta kahteen vuotta. Just joo. Vaikka ssri-lääkityksen ei pitäisi aiheuttaa riippuvuutta, mä olen sitten varmaan siitä jo riippuvainen, koska tuntuu että mun elämä menee ihan paskaksi kun yritän lopettaa. Ja tosiaan kyse ei ole nyt pelkästään vierotusoireista, koska mä olen vähentänyt sitä lääkitystä pikkuhiljaa jo melkein vuoden.

Tunnen itseni huijariksi ja heikoksi, kun tarvitsen lääkkeitä pärjätäkseni. Tuntuu, että pitäisi olla rohkea ja uskaltaa kohdata ne pelkonsa, mutta miten ne paniikit voikin olla NIIN lamaannuttavia?

Tietäispä oikeasti mistä ne ajatukset ja mielikuvat tulee jotka saavat pään sekaisin? Ja tekevät ihmisestä pelkurin joka välttelee kaikenlaista normaaliakin mitä muut voivat tehdä. Kyllä se ottaa päähän, kun kertoo jollekin minkälainen tunne on kun pitää johonkin mennä missä jännittää, ja sellainen joka ei ymmärrä eikä tunne tällaista, saattaa tokaista vain että höpö höpö, ei tuollaista saa tuntea. No, mutta kun tuntee.
Eniten hermostuttaa se kun jännittää tuttuja läheisiä ja pelkää kaikenlaisia juhlia ja kokoontumisia.
Pärjään ihan hyvin jos olen koko ajan tuntemattomien kanssa tekemisissä. Paikassa jossa minua ei kovin hyvin tunneta. Siksi kait en työpaikalla puhu enkä pukahda, ettei minun kans kukaan tulis tutuksi, etten tarttis jännittää hyväksytäänkö minut vai ei.
Olen nykyisin pärjännyt töissä siten, että ajattelen vain että minulla on oikeus tienata leipäni, etten anna minkään estää (siis omien ajatusten) työtekoa.
Vapaa-aika onkin sitten ihan eri juttu.
Rikki mikä rikki, mutta näillä eväillä mennään ja pärjätään siten kuin pärjätään, omintakeisesti ja haparoiden välillä, mutta ei kaikki muutkaan ole niin priimusta, jokaisessa jokin "vika" on.