Moikka!
Täällä yksi paniikkihäiriöstä ja stp:sta kärsivä. Parikymppisenä alkoi ja vasta syksyllä 2016 sitten rohkaistuin menemään lääkäriin, kun en enää pystynyt menemään kouluun ja pääsin psykiatrillekin. Kelaan laittoi lausunnon mutta siitä eteenpäin ei kuulunutkaan mtn.. Minulle jäi kertomatta tärkeitä asioita, ystäväni vasta kertoi jostain lomakkeesta. Lääke oli auttanut vaihtelevalla menestyksellä.
Sain unettomuuteen Ketipinorin ja se on ollut loistava.
Kaupoilla käynti on kaameeta, ulkona oleminen muutenkin, tuntuu että kaikki tuijottaa. Kesälomat töistä, kotona suurimman osan ajasta.

Nyt minulla diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus, johon olen päivällä ottanut Ketipinorin ja se rauhoittaa eikä pahemmin väsytä!! Saan maksimissaan ottaa niitä päivässä 4 kpl mutta menee niitä yöksi nyt se 50 mg ☹️
Diapam ei auta tähän olotilaan. Sertralin 50 mg on nyt toista viikkoa käytössä ja olo pahenee.
Nyt eilen lähti lähete psykiatrian akuuttipuolelle Husiin. Mulla on traumaattinen elämä takana, johon kuulemma tarvitsen traumaterapiaa.
Tuntuu että tää olotila tappaa mut.
😭

Hei Rikkinäinen! Saitko siis lähetteen osastolle? Oletko ennen ollut?

Minulla myös tiukka ahdistus päällä, ei oikein tarvittavat auta. Lääkenosto menossa joka tietenkin lisää paskaa oloa😯🗯️

Tsemppiä kaikille!

Minä olin parikymppinen oireiden alkaessa. Silloin oli elämäntilanne aika vaikea mikä todennäköisesti sai paniikkioireet ja muut lopulta puhkeamaan. Lisukkeena oli myös keskivaikea masennus. Ensimmäinen paniikkikohtaus tapahtui autoa ajaessa. Koska ei ikinä ollut mitään tälläistä, kesti aikaa ennen kuin alkoi selviämään mikä juttu se autolla ajaessa tapahtunut oli jne.

Mulle ei ole koskaan missään puhuttu siitä että tämä olisi elimellinen juttu. En tiedä miksi. En ole sitä myöskään koskaan sen kummemmin ajatellut.

Cymbalta oli varmasti paras lääke mitä olen käyttänyt, mutta vaihdoin sen. Cymbalta on melko kallis ja sekä aloittaessa että lopettaessa oli ikäviä sivuoireita. Minulla on peruslääkityksenä tällä hetkellä Citalopram.

Täällä oli vaikea aamu ahdistuksen osalta. Työpäiväkin ja autolla ajoa. Alkuillasta kuitenkin lenkkeilyä ilman paniikkia ja siitä hyvä mieli 🙂

Heippa! Lähete ei taida ihan osastolle olla, tai en tiedä 🙄 . Psykiatrian puolelle akuuttipuolelle, jossa on vaan psykiatreja ja psykiatrisia hoitajia. Näin sanoi lääkärini työterveydestä.

Tämäkin päivä mennyt peloissa ja ahdistuksen kourissa. Olen kissavahtina vielä huomiseen ja huomenna pääsen kotiin. Jännittää jo pelkkä ajatuskin mennä ulos.

Kun kotona olen, olen eristäytyneenä verhot kiinni, enkä pahemmin syö, en katso telkkaria, kaikki tuntuu niin vaikealta, suihkussa käyntikin. Kännykän pidän joko kiinni tai äänettömällä ilman värinää.
Eilen meni ajantaju jotenkin, kolme tuntia meni jonnekin!!?? Sain psyykattua itteni menee kioskille, joka on ihan vieressä (luulin että matka ei lopu ikinä), söin muroja ja kävin suihkussa. Ja 3 tuntia meni! Mitä ihmettä..

Mä toivon niin kovasti että lähete menisi läpi.
Ajattelin huomenna soittaa sinne akuuttipuolelle ja kysellä neuvoa tms, kyllähän ne sen lähetteen sieltä koneelta näkee.

Hei Rikkinäinen,

Toivotaan että pääset pian hoitoon! Itse käyn psykiatrian polilla viikoittain ja aloitan ahdistuksenhallinta ryhmässä jossain vaiheessa. Lisäksi alkaa psykoterapia kun olen paremmassa kunnossa.

Tsemppiä sinulle ja muillekin samojen olojen kanssa taisteleville!

Hei Rikkinäinen.

Itselläni paniikkihäiriö alkoi koulussa, omien päätelmieni mukaan asiaan vaikutti huonosta lapsuudenkodista pois pääsy (suuri kontrasti lapsuuden "normaalin" ja muiden ihmisten normaalin elämän välillä) sekä kaverittomuus, joka johti sosiaalisen verkoston puutteeseen ja sitä kautta tukiverkoston puutteeseen suuressa elämänmuutoksessa.
Muistan kuinka ensimmäiset kohtaukset (joiden jälkeen aloin välttelemään tilanteita joissa sellainen voisi tulla) olivat sellasia joissa paniikki yltyi niin pahaksi että tavallaan tunsin olevani ansassa oleva eläin. Tässä tilanteessa mm. menin sängyn alle piiloon ja potkin raivoisasti kun minua yritettiin saada sieltä pois ja toisessa tilanteessa sitten äitini yrittäessä seurata jäljessäni että menisin kouluun, lähdin pakenemaan kuin jahdattu eläin.

Itse eristäydyin tuolloin kanssa ja viimeinen kouluvuosi menikin melkein täysin pienryhmässä, jolloin minun ei tarvinnut tulla kouluun koko päiväksi eikä luokkahuoneeseen, jossa olin alunperinkin ulkopuolinen ja tunsin että minua pidettiin valehtelijana, koska olin joutunut opastamaan taksikuskia oikeaan osoitteeseen, johtaen myöhästymiseen uskonnon tunnilta ja luokkakavereiden reaktio tähän oli että valehtelin. (opettaja uskoi).
Eristäytyminen itselläni oli lähinnä kirjojen maailmaan uppoutumista, saatoin lukea liki ympäri vuorokauden jotain fantasiakirjasarjaa, jolloin sain jättää normaalin maailman ulkopuolelle ja "elää" fantasiamaailmassa.

Luulin jättäväni paniikkihäiriön ja ongelmat taakseni muuttaessani pois kotoa ja koko paikkakunnalta saatuani peruskoulun loppuun, mutta se iskikin takavasemmalta kun ammattikouluun saapuivat vanhemmat oppilaat 2 vko uusia oppilaita myöhemmin. Koska totuttu tapa oli jo eristäytyä, tein juuri näin ja opinnot jäivätkin sitten kesken.
Siirryin lukioon jonka sainkin sitten suurimmaksi osaksi kunnialla selvitettyä läpi, kiitos upeiden opettajien. Paniikkihäiriö esti kuitenkin minua suorittamasta YO-kokeita, joten sain vain lukion päättötodistuksen. Lukion aikana kävin ensin kunnallisessa terapiassa keskustelemassa psyk. sairaanhoitajan kanssa ja myöhemmin ihan analyyttisessä terapiassa, jota en kokenut tosin hyödylliseksi, sillä olin jo tietoinen täysin syistä ja seurauksista paniikkihäiriöni suhteen. Lopetinkin terapiakäynnit noin vuoden kuluttua, kun elämä näytti hyvältä, olin saanut poikaystävän ja koulussa meni ihan ok.

Lukion jälkeen yritin uudelleen ammattikoulua jossa pärjäsinkin suht hyvin, mutta koska kyseessä oli maatalousalan ammattikoulu, meillä oli epäsäännöllinen lukujärjestys jonka koin (tässä vaiheessa lääkkeet ensimmäistä kertaa hankittuani) kuitenkin pahentavan paniikkihäiriötäni, joten lopetin sen. Ammatin sain kuitenkin myöhemmin oppisopimuksen kautta.

Tällä hetkellä olen menossa myös terapiaan, kun viimein tunnen että on sen aika ja omaavani voimavaroja tarpeeksi asioiden käsittelyyn.

Ensiksi, olipa lohdullista löytää tämä ryhmä ja lukea muiden paniikista tietävien kokemuksista 🙂.

Voisin kertoa aiheista mitkä paniikkien osalta ovat itselleni haasteita.
Naisena hormoneilla on aikamoinen vaikutus omaan olooni. Tietyssä vaiheessa herkkyys paniikeille on suurempi.
Toinen juttu mihin reagoin paniikilla on erilaiset fyysiset tuntemukset kehossa. Jos huomaan huonoa oloa vatsassa, myös paniikki on nurkan takana.
Yksi hankalimpia asioita taitaa olla autolla ajaminen. Myöhäisillan työvuoron jälkeen kotiin ajaminen on pelottavaa. Klassinen esimerkki, kun olen saanut pimeällä kotiin ajaessani paniikin, sitä sitten pelkää etukäteen, ja paljon. Työmatkani kestää noin 20minuuttia. Tänään tämä sama asia on edessä illalla
😟

Tsemppia muille, nautitaan tästä auringonpaisteesta 🙂🌻

Joku tutkimus on muuten tullut siihen tulokseen että me paniikista kärsivät olemme tiedostamattamme ylitietoisia ruumiimme tilasta, tutkimuksessa tutkijat havaitsivat että hengitystiheys yms oli koholla jo tunti ennen ns. nurkan takaa tullutta kohtausta. Oireet ikäänkuin kertyivät noin tunnin ajan jonka jälkeen tuntemukset tulivat tajuntaan ja ne vaikuttivat henkilöstä itsestään voimakkaamilta mitä ne sitten mittaustulosten perusteella olivat.
Muutenkin ilmeisesti läpi tutkimusryhmän kaikki potilaat kärsivät matalasta CO2 pitoisuudesta ts. he hyperventiloivat kroonisesti ja CO2 taso nousi selkeästi juuri ennen kohtausta, johtaen tuntemuksiin ahdistuksesta, kuolemanpelosta ja rinnan puristamisesta.

Muutenkin paniikkikohtaukset voivat olla useiden eri syiden seurausta, esim, joillain paniikkihäiriö on seurausta jonkin tietyn geenin virheestä jolloin serotoniini reseptorit ovat "laiskoja", toisissa geenivirhetapauksissa muut mieliala hormonit toimivat huonosti, väärin yms yms.
Siksi lääke joka auttaa yhdelle ei toimi toiselle, koska pohjimmainen syy on eri.

Hei, pahoja paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuushäiriö ollut useamman vuoden. Kohtaukset pahenevat unettomuudesta ja stressistä. Olen hakenut psykoterapiaa, mutta en ole saanut.
Kurja tauti kaiken kaikkiaan ja ainakin minulla ollut vaikea saada hallintaan. Minulla tämän laukaisi usea traumaattinen perättäinen tapahtuma.
Voimia! ☺

Moikka mulle tulee yks ihme juttu mieleen mun työpaikalla lukee mun nimen perässä stp . Onko tämä jokin läppä vai kuka ihme vois tehä tuon diaknoosin. Vaikka mulla on rankka tausta jne en ole käynyt kun kerran terapiassa ja sekin kun palasin rauhanturvahommista. Eli jos jollain on tietoa miten saan selville tuon kuka on minut siunannut stp olisin kiitollinen.

Mua on ahdistanut koko aikuiselämän ja paniikkeja tulee toisinaan. Olen jotenkin vaan joutunut siedättymään niihin, en käytä lääkkeitä. Mutta eihän se kivaa ole. Mulla noi johtuu traumoista ja käyn terapiassa, mutta toipuminen on tuskastuttavan hidasta. Mulla noihin oloihin auttaa joskus että saa puhua, soitan auttaviin puhelimiin niin monta kertaa putkeen, että alkaa helpottaa. Joskus auttaa raju lenkki. Joskus ei auta mikään, mutta lopultahan ne kaikki on menneet ohi, vaikka siltä ei siinä hetkessä tunnu. Joskus muuten auttaa, että toteaa, että nyt vaan tuntuu ihan paskalta eikä yritä päästä olosta eroon. Sitten ahdis vaan katoaa. Pahinta on kai tapella vastaan, silloin olo vaan pahenee. Näin olen itse kokenut. Tavallaan vaan antautuu siihen, että nyt vaan masentaa, ahdistaa, panikoittaa ja mitä milloinkin. Mutta paniikin kanssa on toki vaikeinta.