hei!
asuin melkein 30 vuotta ulkomailla, siitä yli puolet euroopan ulkopuolella, työn vuoksi. pari vuotta sitten palasin enkä kadu sitä – mutta olen myös huomannut, että olen täälläkin ulkopuolinen. maailmalla olin sitä, koska OLIN ulkomaalainen; täällä olen ulkopuolinen, koska elämäni oli niin pitkään muualla ja hyvin erilaista kuin arki täällä.
onkohan tällä foorumilla muita saman kokeneita?
hei!
Kestää vuosia löytää oma "kansallisuutensa" uudelleen. Joten älä vielä hellitä!!
Itse asuin (vain) 10v kahdessa eri Euroopan maassa, joten kulttuuri oli lähestulkoot sama kuin lintukodossamme. Ulkomailla asuessaan voi aina kaihota kotimaata ja kummastella toisen maan tapoja muiden ulkomaalaisten kanssa. Kotomaassa kukaan ei samalla tavalla ymmärrä kaihoa entiseen asuinmaahan ja Suomalaiset ottavat tapojensa kummastelun helposti vittuiluna.
Aika pian lähdin jatkamaan opintojani ja se oli varmaan paras ratkaisu koskaan - sain ystäviä ja pyöriä avoimessa, kohtuullisen kansainvälisessä ilmapiirissä. Pikkuhiljaa olen rakastunut synnyinmaahani uudelleen - kieleen, saunaan, periksiantamattomuuteen, luontoon...
Tsemppiä ja auringonpaistetta sinulle!
heips tiitula,
kiva että joku muukin on kokenut näitä asioita!
en lakannut koskaan nauttimasta näistä suomalaisista asioista enkä koskaan tuntenut itseäni miksikään muuksi kuin suomalaiseksi, ei ollut mitään identiteettikriisiä ulkomailla. sitä ei ollut myöskään palatessani eikä edes kulttuurishokkia ja jos olikin, se oli vain positiivista: kaikki on täällä niin helppoa verrattuna siihen, missä aiemmin asuin. olen onnellinen tässä omassa paikassani suomalaisella maaseudulla, mutta siis kuitenkin ulkopuolinen.
suomessa sodan kokeneet alkavat olla kaikkien vanhempia tai isovanhempia; keski-ikäiset suomalaiset eivät ole sitä -onneksi- kokeneet, mutta se oli pitkään omaa todellisuuttani ja se, mistä palasin. asuin pitkään kriisialueilla ja niiden liepeillä ja tein siellä työtäni ja ne kokemukset ovat ainoita, joita voin mihinkään yhteisöllisiin keskusteluihin tuoda. ja se luetaan nopeasti "pullisteluksi" maassa, missä sellainen-jälleen onneksi- on jo vanhenevien sukupolvien todellisuutta.
siksi luulen, että tälläkin foorumilla voin jäädä näiden asioiden kanssa yksin. toivottavasti en?
"Pullistelun" varominen on todella rankaa ja alkuun on hankalaa, kun ei aina jaksais ottaa vastaan ihmettelyä tai joskus suoranaista vittuilua. Osa ystävistäni on jääneet entisisiksi just tämän takia. Olin vuosi sitten luokkakokouksessa, en juuri kertonut reissailuistani kuin vasta loppuillasta ja silloinkin vain muutamille.
Toinen hankaluus on olleet "muistatko sen TV-sarjan" - tyyppiset kysymykset ja sen vastauksista purkautuvat ihmettelyt. Nykyisin saatan vastata puolitutuille esim. "olin silloin Mandelan neuvonantajana, Skandinaavisen demokratian ja yhteisymmärryksen asiantuntijana Etelä-Afrikassa". Omapa on syynsä jos uskovat...
Ystäville vastaan ja kerron kyllä ihan totuudenmukaisesti elämästäni ja menneisyydestäni!! ... eikä ne varmaan uskois tuohon Mandela juttuun, vaikka taidan kyllä joskus vielä kokeilla sitä
Olet varmaan kokenut rankkoja juttuja kriisialueilla, sellaisia joita tavallinen pulliainen ei mielellään halua uskoa tässä maailmassa tapahtuviksi. Onko sulla ketään joille puhuisit niistä?
Sitten tuli vielä mieleen että olisit luultavasti suunaton resurssi ja kokemuksen rintaääni niille jotka on lähdössä töihin kriisialueille? Voisko sitä käyttää mitenkään? Sen järjestön kautta missä olit töissä?
Tässä jotain ajatuksia...
Oletko soputunut ilmastoon? Multa vei pari talvea...