Kiltin ihmisen ongelma, aina auttanut ja tukenut muita. Nyt tuntuu ettei enää jaksa vaan keskityttävä omaan terveyteen. Tyhjästä kaivosta on vaikea enää ammentaa.

Historiasta hieman: pelkäsimme narsisti-isää lapsena ja vahva läheisriippuvuus äitiin. 15 vuotta sitten ensimmäinen mies sairastui alkoholismiin ja jäin 8 viikkoisen lapsen yksinhuoltajaksi.. Löysin uuden suhteen ja kaikki meni vuosia hyvin. Sitten kuoli äitini täysin odottamattomasti ja perusturva kärsi pahasti ja erosimme. Myöhemmin uusi narsistimies, pari vuotta meni hyvin mutta sitten alkoi todellinen luonne tulla esiin. Onneksi tajusin erota hänestä. Yhteinen hankittu talo ei vaan mennytkään kaupaksi ja monta vuotta henkistä piinaa, rahaongelmia, vesivahinko jota ei vakuutus korvaa. Nyt onneksi talosta päästu eroon eikä tarvitse pelätä haukkuvia tekstiviestejäkään enää kun ex uudessa suhteessa. Rahaongelmat jatkuu ja itsetunto kärsinyt roimasti vuosien mollaamisesta. Olen aina ollut ”vahva” ja järkevä, olettavat että jaksan ottaa vastaan mitä vaan.

Yksin olen hoitanut lapsen koko hänen ikänsä eikä tukiverkostoa juuri ole, kaverisuhteetkin pahasti kärsineet kun 15 vuoteen en juuri missään viihteellä ole ollut. Lasta ei alkuvuosina voinut isälleen juomisen vuoksi voinut antaa ja edelleen pelkää isäänsä eivätkä ole missään tekemisissä. Onneksi töitä on riittänyt kyllä ja mukavia työkavereita.
Viimeisenä sisarukseni sairastui syöpään joka uusinut leikkauksen jälkeen, elinaikaa jokunen vuosi hyvällä tuurilla. Mistä motivoida itseään, tähän asti jaksanut lapsen vuoksi jatkaa eteenpäin vaikka väkisin. Lääkärillä en ole käynyt tai hakenutkaan mitään lääkitystä ikinä. Pelkään että niihin jää kiinni tms. Alkaa vaan oikeasti tuntua että miksi yhteen elämään on pitänyt valita näin paljon haasteita, tavallista perhe-elämää vain aina halunnut.