Hei!

Kamikaze: Eihän näistä pakko-oireista välttämättä parane koskaan täysin, mutta tämä tyttö parantui niin, että pystyi elämään normaalia onnellista elämää. Häntä ahdisti edelleen joskus, mutta hän oppi käsittelemään ahdistusta ja "terapoimaan" itseään vaikeampina aikoina. Hän ei ollut lesbo. Parannuttuaan hän ymmärsi myös, ettei hänen ajatuksissaan ollut mitään todenmukaisuutta, vaan ne johtuivat vain hänen sairaudestaan. Lue ihmeessä se kirja ja toivottavasti saat siitä paljon apua ja pääset eroon noista ajatuksistasi. 🙂👍

Karpalosuo: Suosittelisin sinullekin lämpimästi tuota kirjaa, sillä siinä oli myös tarina miehestä, jolla oli samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla. Näihin ajatuksiin kannattaa ehdottomasti puuttua mahdollisimman nopeasti ja alkaa taistelemaan niitä vastaan. Itse odotin avunhankkimisen kanssa liian pitkään ja oireeni pääsivät todella pahoiksi. Tällöin myös parantuminen tuntuu kestävän. Taistelutahtoa ja parempia aikoja! 🌻🙂🌻

Eskimo: Kiitos kun vastasit! 🙂

En kyllä tiiä yhtään miten tätä voi jaksaa vielä vuosia! Tuntuis vaan niin paljon helpommalta tappaai itteni. Mikä on kyllä käynyt mielessä monesti. Tosin mulla on niin ihana mies, joka on tehnyt elämästäni elämisen arvoinen <3 🙂 Ilman häntä mua ei varmaan oiskaan, oon hänelle niin paljon velkaa.

Miten mä oon voinut olla näin idiootti? Mun mies on joskus pettänyt mun luottamuksen pariki kertaa ja vieläki mä jaksan muistuttaa sitä siitä! Vaikka hän on kirjaimellisesti pelastunut mun elämän monesti.

Tää onkin yks asia mun pakkoajatuksissa mitä vihaan niin paljon että ne ei vaikuta vaan minuun vaan myös niin paljon rakkaimpaniin, mun rakkaaseen sankariin ☹️

Tämä tunteen purkaus on kyllä tainut auttaa! On tää tukinet hyvä paikka, kun voi käydä avautumassa! Kiitos 🙂

Hei!

Kuinka te pakkoajatuksien ja -oireiden kanssa painiskelevat voitte? Onko kevät ja lisääntyvä lämpö ja valo yhtään helpottaneet oloa? Minusta jotenkin tuntuu, että olo on keveämpi. Liekö syy uudet lääkkeet vai ilo, jonka kauniit ilmat ovat tuoneet. Tiedä häntä, mutta hyvä näin. Eivät nämä kaikki ajatukset ole kadonneet, vaan useasti päivän aikana tulee hetkiä, jolloin jokin pelottaa tai ahdistaa, mutta nyt sentään hetkittäin tuntee millaista olisi elää normaalia elämää.

Kamikaze: Sinun ei tarvitse tähän vastata, mutta haluaisin kysyä sinulta kuinka miehesi on luottamuksesi pettänyt? Kysyn tätä siksi, että jokin suuri henkilökohtainen kriisi tai pettymys, voi olla syy näiden pakko-oireiden tai -ajatusten syntyyn. En missään nimessä kehota sinua syyttämään miestäsi ajatuksista ja eihän siitä koskaan voi olla varma, mistä nämä asiat alkunsa saavat. Mietin vain, että jos tietäisit syyn ajatusten syntyyn, se voisi auttaa niistä eroon pääsemisessä. Ja mitä tulee tuohon syyllisyyden tuntemiseen, niin ymmärrän todella mitä tarkoitat. Minullakin on jatkuva syyllisyys, siitä kuinka sairauteni vaikuttaa elämäämme. Mutta elämä on mutkikasta. Joskus voi tulla hetki, että tilanne kääntyy toisinpäin. Että miehesi tarvitseekin sinun apuasi, ymmärrystäsi ja hyväksyntääsi. Sinullakin on oikeus saada rakkautta ja tukea. Ja sinulla on myös oikeus olla vihainen tai katkera menneisyydessä sattuneista asioista, jos sinusta tuntuu siltä ettet ole voinut antaa niitä anteeksi. Se, että olet sairas, ei tarkoita sitä että olisit jotain velkaa, etkä saisi enää kyseenalaistaa toisten ihmisten toimintaa. Toivon kuitenkin, että miehesi kanssa olette onnellisia ja saatte unohdettua menneet. Tarvitset nyt paljon tukea, että jaksat/jaksatte taistella onnellisemman tulevaisuuden eteen.

Hyvää kevättä teille kaikille!

Voi itku, sekä hyvällä että pahalla. Pahalla siks että mitä kaikkee ihmiskeho ja -mieli joutuu kestämään ja hyvällä siks että meinasi päästä itku kun luin teidän viestejä ja huomasin etten ole yksin.
Omat pakkoajatukset ovat seksuaalisella puolella myös ja aivan typeriä. Jotain sellasia että jos joku puhuu mulle, siis vaikkapa miesystävän äiti, niin mietin tyhmiä asioita kuten "mitäköhän tapahtuis jos pussaisin tota" ja tällaset samanlaiset inhottavat ns. päähänpistot on yleistyny. Niinkuin ette tekään, en ole tehnyt mitään tyhmää mutta onhan sitä pakko pelättä, että sekoankohan joskus ja oikeasti teen jotain.
Monesti mulle tulee myös ajatus sanoa jotain ihan tahditonta tilanteessa johon tietynlainen lause ei millään sopis.
Hyi että se tunne on ällöttävä ku tajuaa olevansa ihan tyhmä! Vaikka ei ookaan tehny mitään.
Alkoholista vielä: se tekisi mulle tosi hyvää koska mieluummin juhlisin kuin vetelisin lääkettä joka saa ihan tokkuraan, mutta fyysinen vammani pahenee kun juon alkoholia joten homma on joko-tai.

Hei Entinen aurinko!

Kiva, että löysit kanssakärsijöitä. 🙂 Minulle oli ainakin suuri helpotus huomata, etten ole yksin.

Oletko hoidon piirissä? Syöt ilmeisesti jotain lääkkeitä? Voisiko, olla etteivät ne sovi sinulle, jos tunnet niiden vaikuttavan noin voimakkaasti.

Kranssin tarinaa

Terve kaikille. Olen pitkälti 20 täyttänyt mieshenkilö. Elän parisuhteessa (kohta 3 vuotta). Kärsin pääosin seksuaalisista pakkoajatuksista/kuvista. Myös kumppaniini liittyvät negatiiviset lauseet ovat ajoittain nostaneet päätään. Pakkotoimintona minulla näissä on miltei poikkeuksetta kertominen. Koen, että minun on pakko jakaa nämä ajatukset kumppanilleni. Tämä taas kuormittaa kumppaniani ja tekee hänenkin elämästä raskaan. Kumppanini käy myös keskustelemassa psykologilla. Käyn psykologilla ja psykologi lähtee ajatuksesta, että nämä ovat tavallaan voimakasta psykoottista sisältöä. Olen kerran yrittänyt itsemurhaa ko. asioiden takia. Nämä alkoivat syksyllä 2012. Ja se mihin kaipaan apua eli voimakkaita työkaluja on se, ettei asioita tarvitsisi purkaa ääneen vaan mieleni pystyisi virheettömästi suodattamaan ne pois.

Hei kaikki!
Jotenkin helpottavaa tulla tänne, kun on ahdistus päällä. Heti helpottaa 🙂 Ihana vertaistuki.
Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa, joten lyhyesti kerron omaa tarinaani. Olen kärsinyt pakkoajatuksista, pakko-oireista, paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuudesta kuutisen vuotta. Todellisuudessa jo lapsuudesta lähtien, mutta nyt sen vasta olen tajunnut. Lapsuus oli turvaton, mikä aiheutti pakko-oireilua. Nyt aikuisiällä olen alkanut saada paniikkikohtauksia, jotka ovat seurausta sairaalloisesta itsesyyllistämisestä. Siis tarpeeksi kun pakkoajattelen sitä, että olen muka tehnyt jotain kamalaa, saan aikaan paniikkikohtauksen ja siitä voi seurata päivien (ekaa kertaa kuukausien) unenomaisuus ja kamala, lamaannuttava ahdistus. Ja olen näennäisesti ns. selväjärkinen ihminen: perheellinen, käyn töissä ja olen kouluttautunut. En halua lääkitystä, sillä tunnen nykyään pärjääväni ilmankin. Samaa mieltä oli psykiatrinen sairaanhoitajakin, terapeutille en ole päässyt. Juttelemassa en ole käynyt vuoteen, koska oireet hävisi. Tänään taas palasi :/ Tämä esiintyy minulla aina aika ajoin.
Pakkoajatukset ovat pääosin seksuaalisia, mutta sitten on väkivaltaisia ja kaikkia "höpsöjäkin", kuten joku aiemmin kirjoitti, tyyliin: "Mitä jos nyt yhtäkkiä tekisinkin näin..." tms. Ahdistavia on kuitenkin nämä seksuaaliset, sillä ne ovat kauheimpia. Toisaalta nykyään kun tiedän niiden olevan vain pakkoajatuksia, ne eivät häiritse minua niinkään ahdistavasti. Erityisen paljon minua ahdistaa ja saa aikaan paniikkikohtauksen se itsetarkkailu, josta joku toinen kirjoitti aiemmassa viestissä. Tarkkailen toimiani enemmän ja vähemmän. Ja vaikka TIEDÄN 100%, että itsesyytökset ovat täysin perättömiä, niitä silti tulee ja aina pitää uudestaan ja uudestaan käydä joku ajatus tai tilanne läpi. Ja nimenomaan tulee niitä ajatuksia, että "Haluankohan minä sitä oikeasti sittenkin?..." Ja ikään kuin luulen haluavani ja sitten on jo ranteet auki -mielentila ☹️ Joku tästä kysyikin aiemmassa viestissä. Nämä on ehdottomasti niitä pahimpia pakkoajatuksia minulla nyt, sillä niillä saan itseni uskomaan omaan vinksahtaneisuuteen. Toisaalta nyt helpotti, kun luin yhden toisen samanlaisen kohtalon 🙂 Kuuluu siis asiaan tällaisetkin ajatukset?

Voimia teille kaikille! Jaetaan lisää ajatuksia.

Sairastuin 90-luvun lopulla keskivaikeaan masennukseen, sekä pakko-oireiseen häiriöön. Alkoi vuosia kestänyt terapia- ja lääkehoito ja pääsin nk.kuiville parissa-kolmessa vuodessa. Opin kuitenkin yhden tärkeän asian, jota silloinen psykiatrini minulle sanoi diagnosia kirjoittaessaan. "Voin luvata, että et todennäköisesti koskaan tule paranemaan tästä, mutta voin samalla luvata, että todennäköisesti tulet toipumaan hyvin".
Se on ollut helpottava mottoni näinä kuluneina vuosina, niin mielen ylä- kuin alamäissäkin.

Aluksi kävin kahdellakin eri terapeutilla (yksityinen ja kunnan), jonka koin hyväksi, vaikka varmasti kahdella raiteella ajamisesta on joillain huonojakin kokemuksia. Intensiivinen jakso kesti puoli vuotta, sitten kertoja harvennettiin.
Muuttojen vuoksi nyt on menossa kolmas terapeutti, jota tapaan enää pari kertaa vuodessa.

Myös minulla pakkotoiminteet ovat ajatuksissa, ei niinkään käytännön toiminnoissa, niitä normaaleja hellantarkistuksia lukuunottamatta. Saatoin / saatan jäädä pitkäksikin aikaa pyörittämään samoja älyttömiä ajatuksia ja kuvitelmia päähäni, ja lopulta möykky on niin iso, että ahdistus on sellaista kevyempää arkiahdistusta paljon isompi.
Pahinta myös minulla, on tunne pakosta kertoa kaikeista pahoistakin ajatuksista läheisille (esim.puolisolle, sukulaisille, saati lapsille jne.).
Kävin tätä asiaa aikoinaan terapeutin kanssa paljonkin läpi, ja hän totesi rauhallisesti, että ainakaan nyt ei ole mitään tarvetta puhua niistä heille. Pahasta olosta ja ahdistuksesta voi ja on hyvä mainita, mutta oma lähipiiri ei ole se ammattiapu, jolle kaikki pakkoajatukset sisältöineen on hyvä vuodattaa.

Minulla pakkoajatukset saatavat liittyä niin moneen asiaan, lähimmäisten satuttamisesta seksuaalisuuteen, edelleen tyyliin "mitä jos sekoan ja...", kaiken pahan olon julkiseen kertomiseen jne. Kaikkea on vaikea edes listata ylös.
Mitään pahimmista ajatuksista ei ole koskaan kuitenkaan tapahtunut, eikä koskaan tule tapahtumaan.
Ja tiedän myös, että teillä kanssakokijat ja -lukijat ei ole itsenne ja ja ajatustenne suhteen ole mitään pelättävää, miten hirveiltä ne sitten ikinä kuulostaisivatkin.

Lopetin lääkityksen pikkuhiljaa vuoden vaihteessa (3kk sitten), ja valitettavasti oireet ovat nyt hieman stressaavamman kevään jälkeen palanneet, melko pahoinakin.
Otan nyt pahimpina "paniikkihetkinä" mieltä rauhoittavaa lääkettä (lääkärin mukaan nk.kriisitilanteeseen), ja harkitsen palaamista tuohon vanhaan lääkitykseen lisäämällä samalla terapiasykliä.
En tee sitä kovin innoissani, koska lääkityksestä eroon pääsy oli samalla minulle jonkinlainen erävoitto tästä koko sairaudesta.
Pahimmillaan ainakin mulla ahdistuskohtaus muistuttaa jonkinlaista epiletistä kohtausta, jonka jälkeen aivot ovat "tulikuumat", ennenkuin saa tilanteen taas rauhoittumaan.
Onko tuttua?

Näin se vaan menee - ei koskaan parannuta, mutta toivutaan kyllä. Ja takapakeista ei kannata menettää toivoa, vaikka karsealta tuntuisikin.
Voimaa kevääseen!

PS. Täällä ei taida olla mahdollisuutta yksityisviesteihin, mutta tarvittaessa annan vertaistukea, jos sellaista joku kaipaa.

Morjens!

Oli pakko rekistöröityä tänne ja kertoa omakin tilanteeni. Jos joku osaisi auttaa tai jos jollain olisi samanlaisia kokemuksia/tuntemuksia. Olen todella huono kirjoittamaan ja selittämään asioita, mutta koittakaa saada selvää, jos jaksatte lukea.

Olen siis 25-vuotias mies. Minulla on vaimo ja 8kk tytär. Arki on aika perusarkea, töissä käyntiä ja harrastuksia sekä perheen kanssa olemista. Omat pakkoajatukset liittyvät siis seksuaalisuuteen ja se on todella ahdistavaa. Olen ollut ihan pienestä asti todella kiinnostunut naisista ja seksistä. Jo alle kouluikäisenä leikkasin naisten kuvia lehdistä itselleni ja aikusviihteeseen tutustuin jo 12-vuotiaana. Siitä asti olen ollut jollain tavalla riippuvainen pornosta ja seksistä. Koskaan, korostan koskaan minulla ei ole ollut mitään kiinnostusta miehiin tai muuhunkaan sellaiseen. Riippuvuus on jatkunut myös avioliittomme ajan kunnes tänä keväänä tuntui etten enää saa oikein "kiksejä" pornosta tai seksin ajattelemisesta niinkuin ennen. Tästä alkoikin tämä ahdistus ja pelko, että jos en enää olisi kiinnostunutkaan naisista?

Olen todella ahdistunut tästä ja en ymmärrä miksi tälläinen on minulle tullut. Mitään mielenkiintoa ei edelleenkään ole mihinkään tuollaiseen, mutta ajatukset tulevat vain päähän ja pelottaa että kohta tulevat uniinkin. Ainakun tulee joku tuollainen mielikuva päähän tuntuu ihan oudolta ja ahdistavalta. Pelottaa hulluna, että siitä jotenkin kiihottuisi ja en tiedä johtuuko siitä pelosta niin tuleekin sellainen ihmeellinen kihelmöivä olo ja vatsassa jotenkin tuntuu ja kuumottaa. Koskaan ei ole mitään erektioita tullut vaan päinvastoin. Olo ei ole samanlainen kun oikeasti kiihottuisi naisista vaan sellainen ahdistava ja painostava. Ikinä mitään tälläisiä ajatuksia ei ole aiemmin tullut eikä tule nytkään ellei ne pelota. Jos minulla olisi jotain mielitekoja miehiin päin niin kai ne olisivat jo tulleet aiemmin tai noita asioita haluasi ajatella lisää ja "vapaaehtoisesti".

Kuten sanoin olen huono kirjoittamaan ja tästä ei varmaan saa mitään selvää. Kuitenkin tämä ahdistaa minua todella paljon ja saa aikaan itsetuhoisia ajatuksia. En kuitenkaan haluaisi tehdä itsemurhaa, koska minulla on rakas ja tärkeä perhe. Mutta väkisin tulee mieleen, että ei elämässä ole mitään järkeä jos vain ahdistaa kokoajan. Ja en jaksa mitään ehdotuksia siitä, että minulla on jotain salaisia fantasiota, koska ei ole. Kai ne olisi tulleet jo aiemmin jos olisi taipumusta? Nämä tulivat vasta silloin kun aloin pelkäämään, aiemmin ei tullut edes mieleen.

Moro vielä!

Eli siis aloin pelätä että minusta tulisi homo, vaikka ikinä ei ole ollut mielenkiintoa sellaiseen eikä ole vieläkään. Tämä juuri ahdistaa minua kun tiedän, että nämä ovat jonkinlaisia pakkoajatuksia, mutta tulee aina olo että jos ei olekkaan ja olen muuttumassa jotenkin. Kyllä kai sen olisi jo huomannut ja nämä tosiaan laukesi silloin kun pelko alkoi. Ahdistaa, jos en enää voi nauttia naisten katselusta tai seksistä ilman näitä ajatuksia. Eniten minua ahdistaa ajatuksissa se, että vaikka tiedän ettei ne kiihota minua ja pelkään sitä jos vaikka tulisi erektio yms. niin tulee sellainen outo olo ja pelkää onko se kiihottumista vai mitä. Voisiko se olla pelon ja jännityksen aiheuttamaa tunnetta? Jos jollain muulla on samanlaisia tuntemuksia niin kertokaa ihmeessä. Ja miten olette pääseet näistä eroon? Itse olen miettinyt psykologia, mutta pelottaa että hän alkaisi ehdottelemaan että nämä olisi jotain salaisia mielitekoja eikä ymmärtäisi asiaa oikein.

Hei kaikki🙂

Helpottavaa tietää, ettei ole yksin. Haluan jakaa teidän kanssani sen mistä itse olen saanut apua ja toivon, että joku muukin voisi löytää helpotuksen samaa kautta.

Kaikkein eniten minua on auttanut Viktor E. Franklin kirjat, joissa hän kuvailee kehittämäänsä logoterapiaa. Hänen mukaansa yksi suuri syy nykypäivänä neuroosien syntyyn on ihmisten kokema tarkoituksettomuuden tunne. Sisäinen tyhjyys, joka kalvaa vaikka päällisin puolin elämässä kaikki olisikin hyvin. Yksi erittäin tehokas keino päästä pakkoneurooseistaan eroon hänen mukaansa perustuu paradoksaaliseen intentioon. En taida osata selittää sitä hyvin, mutta se on erittäin yksinkertainen ja ainakin minulla toiminut hyvin🙂 Selitän sen kuten osaan, eli se perustuu siihen kun yrittää saada jotain väkisin tapahtumaan, se ei tapahdu. Mutta jos jotain pelkää ja yrittää kartella sitä, se tapahtuu.
En tiedä saako tästä tolkkua, mutta kannattaa lukea edes yksi hänen kirjoistaan, ei siinä ainakaan mitään menetä🙂

Toinen mikä minua on auttanut, ja saanut tyhmät ajatukset hiljentymään, on rentoutus-cd:n kuuntelu. Kirjastosta löytyy vaikka millaisia, eikä maksa mitään. Hyvin helppo tapa rentouttaa mieltä ja kehoa. Toki alussa ajatuksia tuli rentoutuksen aikana, mutta kun antaa niiden tulla ja mennä ja keskittyy aina vain siihen mitä kuulee, niin pikkuhiljaa alkaa helpottaa🙂

Tätä aihetta sivuaa myös Titti Holmerin kirja Onnellinen nyt, joka sisältää paljon hyviä ohjeita mielenrauhan saavuttamiseksi, suosittelen sitäkin siis🙂🌻

Mukavaa syksyä kaikille!🙂

t88, et uskokaan miten tutulta tilanteesi kuulostaa. Ole kuitenkin huoleti, homoseksuaaliset pakkoajatukset ovat yleisempiä kuin uskoisikaan! Olen 20-vuotias heteronainen ja kärsin samantyylisistä peloista ja pakkoajatuksista kuin sinä. Olen aina ollut miehistä kiinnostunut enkä ole ikinä tuntenut vetoa naisiin tai homokulttuuriin. Veikkaisinkin, että oireeni saivat alkusysäyksen kun keväällä tuttavani kysyi miksi viihdyn sinkkuna. Vastasin, ettei sopivaa ole tullut vastaan, johon hän vitsillä heitti, että "tai ehkä et pidä miehistä ollenkaan". Tuolloin minäkin nauroin, mutta pelko siitä että minua pidettäisiin lesbona jäi jotenkin vaivaamaan. Varsinaiset oireet alkoivat kuitenkin pikku hiljaa kesän mittaa. Päähäni poksahti ajatus "olisiko mahdollista että olisin lesbo?", joka alkoi tulla yhä useammin kunnes lopulta paheni eräänä yönä muotoon "mitä jos olen, ehkä olen, olenko, tarvitsen varmistuksen etten ole" ja sitä seurasi raju paniikkikohtaus.

Siitä alkoi parin viikon helvetti. Olin niin ahdistunut, etten pystynyt syömään enkä juuri nukkumaan. Eristäydyin kotiin. Pelkoni olivat naurettavia, mutta sillä hetkellä musertavia. En uskaltanut mennä ihmisten ilmoille, sillä pelkäsin kohtaavani koulussa/töissä/kaupassa viehättävän naisen joka jotenkin herättäisi piileskelevän lesboni ja menettäisin kontrollin. En halunnut katsoa homoaiheisia tv-ohjelmia tai kuunnella homoseksuaalin ihmisen musiikkia, koska pelkäsin sen "tartuttavan" minut. (Naurettavaa, eikö?) En uskaltanut puhua ahdistuksestani kellekään, koska pelkäsin nimenomaan tätä mainitsemaasi "ehdottelua salaisista mieliteoista". Myös "tarkistin" itseni JOKA kerta kun näin jonkun ihmisen. Mikäli naisen, mietin "no, mitä tästä ajattelen, enkai ole kiihottunut" ja miehen kohdalla "no, entäs nyt, olenko kiihottunut". Nämä tarkistamisrituaalit ovat pakko-oireiselle hyvin tyypillisiä, mutta tätä en tietenkään vielä tuolloin tiennyt.

Päätin lopulta etsiä internetistä apua ahdistukseeni. Varsinkin englanniksi löysin lukemattomia samanlaisia kertomuksia ja ihmisiä, joilla oli samanlaisia irrationaalisia pelkoja seksuaalisuuteen liittyen. Löysin nimen ajatuksilleni: HOCD eli Homosexual obsessive-compulsive disorder. Siitä kärsivät tuhannet ihmiset. Se ei ole seksuaalisuutensa kieltämistä tai itselleen valehtelua, vaan ajatukset noudattavat täysin samaa kaavaa kuin muissa pakko-ajatuksissa (vrt. muiden satuttaminen, sairastuminen, bakteerikammo).

Viestissäsi on paljon HOCD:lle tyypillisiä piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Näitä ovat mm. "outo olo, ei erektio eikä kiihottuminen, mutta joku tunne", tieto siitä että ajatukset eivät ole totta mutta kuitenkin päälle tullessaan tuntuvat todelta ja väistämättömältä, ajatusten ahdistavuus eikä suinkaan homoseksuaalisista mielikuvista nauttiminen, pakottava tarve katsoa pornoa varmistaakseen itsensä heteroksi, itsetuhoiset ajatukset ja ajatus siitä että "mitä tahansa paitsi näitä ajatuksia". Tyypillistä on myös tuo ajatusten "pois järkeily", joka paradoksaalisesti kuitenkin ruokkii niitä entistä enemmän. Kun pelottavia ajatuksia jatkuvasti miettii, lähettää aivoille samalla signaalia siitä, että kys. ajatukset ovat jollain tavalla tärkeitä ja pelko on aiheellinen.

Aiheesta lukeminen ja samoista ajatuksista kärsivien kanssa puhuminen ovat auttaneet todella paljon. Kärsin pakkoajatuksista edelleen, mutta yhä harvemmin ja oloni on helpottunut huomattavasti. On vielä hetkiä, jolloin ahdistus kasvaa ja ajatukset tuntuvat todelta, mutta nyt pystyn rauhoittamaan itseni ja suuntaamaan keskittymiseni muualle. Minua auttaa ajattelu, että nämä ovat vain ajatuksia. Myös liikunta ja ihmissuhteiden ylläpito on tärkeää. Alkoholin nauttiminen rentouttaa ja hillitsee ahdistavia ajatuksia, mutten suosittele sillä lääkitsemistä.

Viesti alkaa kertymään jo kovin pitkäksi, mutta suosittelen sinulle ja kaikille samanlaisista ajatuksista kärsiville mm. näitä linkkejä.
http://ocdspecialists.com/2013/04/jon-hershfield-mft-on-hocd-sexual-orientation-ocd-part-one/
http://www.psychforums.com/obsessive-compulsive/topic103176.html

leiiina kirjoitti 1.10.2013 21:57

t88, et uskokaan miten tutulta tilanteesi kuulostaa. Ole kuitenkin huoleti, homoseksuaaliset pakkoajatukset ovat yleisempiä kuin uskoisikaan! Olen 20-vuotias heteronainen ja kärsin samantyylisistä peloista ja pakkoajatuksista kuin sinä. Olen aina ollut miehistä kiinnostunut enkä ole ikinä tuntenut vetoa naisiin tai homokulttuuriin. Veikkaisinkin, että oireeni saivat alkusysäyksen kun keväällä tuttavani kysyi miksi viihdyn sinkkuna. Vastasin, ettei sopivaa ole tullut vastaan, johon hän vitsillä heitti, että "tai ehkä et pidä miehistä ollenkaan". Tuolloin minäkin nauroin, mutta pelko siitä että minua pidettäisiin lesbona jäi jotenkin vaivaamaan. Varsinaiset oireet alkoivat kuitenkin pikku hiljaa kesän mittaa. Päähäni poksahti ajatus "olisiko mahdollista että olisin lesbo?", joka alkoi tulla yhä useammin kunnes lopulta paheni eräänä yönä muotoon "mitä jos olen, ehkä olen, olenko, tarvitsen varmistuksen etten ole" ja sitä seurasi raju paniikkikohtaus.

Siitä alkoi parin viikon helvetti. Olin niin ahdistunut, etten pystynyt syömään enkä juuri nukkumaan. Eristäydyin kotiin. Pelkoni olivat naurettavia, mutta sillä hetkellä musertavia. En uskaltanut mennä ihmisten ilmoille, sillä pelkäsin kohtaavani koulussa/töissä/kaupassa viehättävän naisen joka jotenkin herättäisi piileskelevän lesboni ja menettäisin kontrollin. En halunnut katsoa homoaiheisia tv-ohjelmia tai kuunnella homoseksuaalin ihmisen musiikkia, koska pelkäsin sen "tartuttavan" minut. (Naurettavaa, eikö?) En uskaltanut puhua ahdistuksestani kellekään, koska pelkäsin nimenomaan tätä mainitsemaasi "ehdottelua salaisista mieliteoista". Myös "tarkistin" itseni JOKA kerta kun näin jonkun ihmisen. Mikäli naisen, mietin "no, mitä tästä ajattelen, enkai ole kiihottunut" ja miehen kohdalla "no, entäs nyt, olenko kiihottunut". Nämä tarkistamisrituaalit ovat pakko-oireiselle hyvin tyypillisiä, mutta tätä en tietenkään vielä tuolloin tiennyt.

Päätin lopulta etsiä internetistä apua ahdistukseeni. Varsinkin englanniksi löysin lukemattomia samanlaisia kertomuksia ja ihmisiä, joilla oli samanlaisia irrationaalisia pelkoja seksuaalisuuteen liittyen. Löysin nimen ajatuksilleni: HOCD eli Homosexual obsessive-compulsive disorder. Siitä kärsivät tuhannet ihmiset. Se ei ole seksuaalisuutensa kieltämistä tai itselleen valehtelua, vaan ajatukset noudattavat täysin samaa kaavaa kuin muissa pakko-ajatuksissa (vrt. muiden satuttaminen, sairastuminen, bakteerikammo).

Viestissäsi on paljon HOCD:lle tyypillisiä piirteitä, joita tunnistan myös itsessäni. Näitä ovat mm. "outo olo, ei erektio eikä kiihottuminen, mutta joku tunne", tieto siitä että ajatukset eivät ole totta mutta kuitenkin päälle tullessaan tuntuvat todelta ja väistämättömältä, ajatusten ahdistavuus eikä suinkaan homoseksuaalisista mielikuvista nauttiminen, pakottava tarve katsoa pornoa varmistaakseen itsensä heteroksi, itsetuhoiset ajatukset ja ajatus siitä että "mitä tahansa paitsi näitä ajatuksia". Tyypillistä on myös tuo ajatusten "pois järkeily", joka paradoksaalisesti kuitenkin ruokkii niitä entistä enemmän. Kun pelottavia ajatuksia jatkuvasti miettii, lähettää aivoille samalla signaalia siitä, että kys. ajatukset ovat jollain tavalla tärkeitä ja pelko on aiheellinen.

Aiheesta lukeminen ja samoista ajatuksista kärsivien kanssa puhuminen ovat auttaneet todella paljon. Kärsin pakkoajatuksista edelleen, mutta yhä harvemmin ja oloni on helpottunut huomattavasti. On vielä hetkiä, jolloin ahdistus kasvaa ja ajatukset tuntuvat todelta, mutta nyt pystyn rauhoittamaan itseni ja suuntaamaan keskittymiseni muualle. Minua auttaa ajattelu, että nämä ovat vain ajatuksia. Myös liikunta ja ihmissuhteiden ylläpito on tärkeää. Alkoholin nauttiminen rentouttaa ja hillitsee ahdistavia ajatuksia, mutten suosittele sillä lääkitsemistä.

Viesti alkaa kertymään jo kovin pitkäksi, mutta suosittelen sinulle ja kaikille samanlaisista ajatuksista kärsiville mm. näitä linkkejä.
http://ocdspecialists.com/2013/04/jon-hershfield-mft-on-hocd-sexual-orientation-ocd-part-one/
http://www.psychforums.com/obsessive-compulsive/topic103176.html

Kiitos paljon vastauksesta! Et tiedäkkään kuinka hyvä mieli tuosta tuli. Aivan kuin olisi itseni kirjoittama. En ole käynyt täällä pitkään aikaan, joten luin viestisi vasta nyt. Välillä on ollut helpompaa, mutta edelleen jossain tilanteissa ahdistavat ajatukset valtaa mielen. Pikkuhiljaa on alkanut ymmärtämään, että ne johtuvat omista pakkoajatuksista ja peloista. Silti edelleen jossain tilanteissa esim. Jos näkee alastomia miehen kuvia tms. niin tulee sellainen olo mistä mainitsinkin, eli pelkää että se jotenkin kiihottaisi ja sitten tulee juuri tuollainen olo kuten aiemmin kirjoitin ja sitä jää jotenkin miettimään. Se on todella masentavaa, kun tietää ettei se ole totta. En tiedä miten tästä pääsisi kokonaan eroon. Välillä tulee edelleen itsetuhoisia ajatuksia ja olo ettei ole väliä jos itselleni sattuisi jotain, että ei halua elää tälläisen asian kanssa. Kuitenkin elämässäni on paljon hyvää, mutta tiedän mitä olen ja en haluaisi ajatella tälläsiä asioita vaan elää rauhassa ja nauttia. Olen huono kirjoittaja ja kirjoitan tätäkin kiireessä, mutta kiitos vielä paljon sinulle vastauksesta!

Moikka kaikki!

Olen uusi täällä ja rekisteröitynyt Tukinetiin vain ja ainoastaan tämän "Pakkoajatuksia" -ketjun vuoksi.

Minulla ei ole nyt aikaa kertoa omaa tarinaani(kerron sen kyllä jossain vaiheessa).Lyhyesti: Olen mies, jolla on HOCD(vai onko sittenkään,kiellänkö vain kaiken itsessäni?). Uskoakseni oireeni ovat HOCDtä

Mutta mites muut?Moneen kuukauteen ei tähän ketjuun ole tullut tekstiä. Miten menee ajatusten kanssa?Onko helpottanut?Ja jos on,niin millä keinoin?

T: Ajatustensa kanssa kamppaileva,täysikäinen mies

Kärsin epämiellyttävistä seksuaalisista pakkoajatuksista. Ahdistavat ajatukset kohdistuvat lähinnä pelkoon, että mitä jos minusta tulee pedofiili tai kiinnostun eläimistä. En koe minkäänlaista seksuaalista vetoa lapsiin tai eläimiin, enkä voisi ikinä tehdä mitään sellaista. Joten pakkoajatus on käsittämätön.

Oli todella helpottavaa lukea, että jollain muulla on samankaltaisia pakkoajatuksia. Olisi mukava kuulla samanlaisista ajatuksista kärsiviltä lisää kokemuksia, kuinka ajatuksia voi hallita ja kuinka todellisuudentaju säilyy, että ymmärtää että kyseessä on vain ajatukset?