Moikka!

Kärsin myös pakkoajatuksista, tosin omani eivät liity seksuaalisuuteen vaan ruokaan ja syömiseeni. (Minulla on / on ollut syömishäiriö jo vuosia) Kelaan yhä uudelleen ja uudelleen läpi päivän syömisiäni, joskus saatan luetella mielessäni edellisen päivänkin ruoat. Mitä olen syönyt, mihin kellonaikaan, söinkö jotain kiellettyä, menikö ruokailu "oikein"... jne. Nämä ajatukset ovat todella ahdistavia ja saavat minut joskus suorastaan paniikin valtaan jos en ole varma, muistanko syömiseni varmasti oikein.
Sanoit että joskus mietit, oletko sittenkin tehnyt jotain, kun mietit jotain asiaa todella paljon. Minulla on vähän samankaltainen juttu; joskus päähäni "pinttyy" ajatus että söin jotain "kiellettyä", vaikka tiedän varmasti etten syönyt. ☹️ Väsyttävää.
Mutta siis, et ole yksin näiden asioiden kanssa....

Hei!

Kamalaa sanoa näin, mutta tuntuupa helpottavalta lukea tätä ketjua. Minulle nimittäin väitettiin viimeksi terapiassa, että tällaisia ajatuksia esiintyy vain, kun on sairastumassa psykoosiin. Itse en kuitenkaan kokenut tilanteeni olevan niin vakava. Minulla pakko-oireinen häiriö alkoi melkein puhtaasti pakko-oireilla. Pesin käsiäni ja vaatteitani paljon ja siivosin koko ajan. Nyt kuitenkin vuodenvaihteessa aloin taistella näitä toimintoja vastaan ja juuri, kun aloin saavuttaa tavoitteitani, kaikki muuttui.

Nyt ongelmani ovat lähinnä pääni sisällä. Pelkään tehneeni asioita, joita en ole tehnyt. Tiedän sen, mutta ahdistus on ihan valtava siltikin. Pelkään koskeneeni likaisiin esineisiin tai pudottaneeni puhelimeni maahan tai jotain muuta ihan järjetöntä, minkä ihan varmasti muistaisin, jos niin olisi tapahtunut. Mutta en vaan pysty suhtautumaan niihin noin. Mietin vain, että mitäs sittenkin tein niin ja että miksi minä muuten miettisin tätä jos sitä ei ole tapahtunut. En tiedä ymmärrättekö te mitä tarkoitan.

Olen miettinyt usein, että onkohan tämä joku itsetuntokysymys. Siis kun ei luota omiin silmiin tai omaan muistiin. Ihan kamalaa tämä ainakin on. Pahinta tässä on se, etten oikein tiedä, kuinka taistella näitä ajatuksia vastaan. Toimintaa oli helpompi muokata ja karsia, mutta kuinka hallita ajatuksia? Tässä olisi hyvät neuvot kalliit.

Laitan tähän ketjuun myös tiedon seuraavasta anoreksia- ja bulimiakirjasta: Peggy Claude-Pierre on kirjoittaja ja kirjan nimi on "Syömishäiriöiden salainen kieli. Miten ymmärtää ja hoitaa anoreksiaa ja bulimiaa."

Laitan tämän kirjan Pakkoajatuksia-ketjuun siksi, koska kirjan takakannessa on mm. seuraavat tiedot:

"Peggy Claude-Pierre katsoo, että syömishäiriön puhkeamisen taustalla on jatkuva kielteisyystila. Hänen hoidossaan kielteinen mieli pyritään kääntämään positiiviseen suuntaan ja vahvistamaan sairastuneen itsetuntoa"

"Plaude-Pierren tulkinnan mukaan jatkuvan kielteisyystilan muita oireita ovat mm. torikammo, paniikkihäiriö ja masennus."

Edellisen lauseen taudeissa ei varmaan pakkoajatuksetkaan ole kaukana - kuten ei myöskään anoreksiasta/bulimiasta, joten mainitsemassani kirjassa voisi olla jotain hyödyllistä luettavaa koskien pakkoajatuksia.

Mä kärsin sellaisista pakko-ajatuksista,että haluan tappaa. Nää ajatukset alkoi kun olin n.15v,ja mulla meni kahden hyvän ystävän kanssa välit poikki samanaikaisesti. Se tuska ja ahdistus johti siihen et rupesin fantasioimaan heidän tappamisestaan.

Puhun "fantasioimisesta",mutta ajatukset oli jo alkuunsa ahdistavia ja pakottavia,en olis halunnu ajatella niitä,ja monesti itkin sitä kun ne ei lopu vaikka miten yritän realisoida tilannetta(miksi tappaisin,elämä jatkuu yms.)Nyt olen 24-vuotias,ja ajatuksia on ollut kaikkien näiden vuosien ajan.

Viime vuoden ja etenkin tän vuoden aikana ne on muuttuneet pahemmiksi.Eli siis kun tulee tappamisajatuksia,elän niiden mukaan,että se tapahtuu ihan millä hetkellä hyvänsä,ja en pysty estämään sitä.Pelkään itseäni,ja kontrollin menettämistä.

Nuorempana ajatukset oli paljon epärealistisempia kuin nykyään.Nuorempana ajattelin että hankin aseen ja menen kadulle ampumaan,ja ammun satunnaisesti kaikkia vastaan tulevia.Nyt aikuisena,ja etenkin tämän vuoden puolella,on ajatukset muuttuneet siihen suuntaan että otan keittiöveitsen ja menen kadulle sen kanssa.

Mulla ei ole todettu psykoosia,psykiatrian poliklinikalla olen käynyt 7 vuotta,ja psykoterapiassa kävin 5 vuotta.Musta tuntuu että sieltä polilta ei saa mtn apua.Koen ajatukset pahoina ja ahdistavina,ja sellaisina että mun on pakko käydä se näytös läpi mielessäni kun jotain pahaa tapahtuu.En halua että sellaista tapahtuu kenelläkään mun tai kenenkään muunkaan puolesta=(

Psykan polilla käsittelen lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa näitä asioita,mut mulla ei oikeastaan ole toimivia ihmissuhteita,niin tuntuu että mitään tukea tai apua ei arjessa saa.

Hei kaikille!

Kun luin tekstisi sunaurinko, niin tunnistin siitä paljon piirteitä omasta pakkoajattelustani. Minulla on ollut pakkoajatuksia n. 8-9 vuotta. Välillä ne ovat hyvin huomaamattomina taka-alalla ja toisinaan (varsinkin stressitilanteissa) ne hyppäävät suoraan päin naamaa.

Pakkoajatukseni liittyvät suurimmaksi osaksi seksuaalisuuteen. Pelkään, että loukkaan miestäni teoillani, sanoillani tai jopa ajatuksillani tai unillani. Suurimmat pelkoni liittyvät pakkoajatukseen, että petän tai olen pettänyt miestäni. Nämä ajatukset saavat minut ahdistumaan suuresti. Alan pohtimaan, että olisiko tämä ollut jossain vaiheessa mahdollista, olinko jossain niin, että se olisi voinut tapahtua. Mitä jos niin onkin tapahtunut, mutta en vain muista sitä, vai muistanko sittenkin? Sitten alan pohtimaan asiaa ja se pyörii päässäni taukoamatta jolloin on jo helppoa alkaa rakentamaan "muistikuvistaan" kauheaa tapahtumaketjua, että näin on aivan varmasti tapahtunut.

Pakkoajatkusia minulla on myös töihin liittyen. Pelkään suhteettoman paljon tekeväni jonkin kohtalokkaan virheen, joka sitten lopulta koituu minun tai jonkun muun kaameaksi kohtaloksi.

Näiden ajatusten ja niistä koituvan ahdistuksen kanssa painiminen on vain niin väsyttävää. Ei millään jaksaisi enää kuunnella pääkoppansa sisällä myllääviä ajatuksia ja tuntea sisällään vellovaa ahdistusta joka lopulta purkautuu hysteerisenä itkuna.

Inhottava sanoa, mutta on jotenkin helpottava huomata, että samanlaisien ongelmien kanssa painijoita on muitakin, sillä tällähetkellä tuntuu siltä, että vartaistuki olisi minulle todella tarpeen.

Jaksamista kaikille! 🙂

Hei!

Iltarusko: Minulla oli myös vastaavanlaisia pelkoja. Jouduin lopettamaan alkoholin käytön kokonaan, koska aina kun olin ottanut jotain ja olin jossain esim. kavereiden kanssa viihteellä, itkin hysteerisesti seuraavan aamun, koska pelkäsin tehneeni jotain typerää. Tiesin kyllä, etten ollut tehnyt mitään ja että muistaisin varmasti jos olisin pettänyt miestäni, mutta silti en voinut sille ahdistukselle mitään. Kävin vaan hysteerisesti iltaa hetki hetkeltä läpi ja mietin, olisiko missään vaiheessa ollut mahdollista tehdä jotain. Minulla nämä ahdistukset hävisivät, kun lopetin alkoholin käytön kokonaan, koska minulla ne liittyivät selvästi siihen. Onko sinulla taustalla joku tapahtuma, joka vaikuttaisi ajatuksiisi? Oletko joskus ehkä loukannut jotain ihmistä pettämällä hänen luottamuksensa? Minun tapauksessani menneisyyden tapahtumat ovat varmaan suurin syy noihin pakkoajatuksiin.

Onko teillä lääkitystä näihin pakko-oireisiin tai pakkoajatuksiin? Miten ne ovat auttaneet? Olisiko hyviä vinkkejä, kuinka näitä ajatuksia vastaan voisi taistella ja kuinka niistä voisi päästä eroon?

Pidetään yhtä. Tämä sairaus on niin helvettiä, että vertaistuki on kyllä enemmän kuin tarpeen. Jaksamista kaikille!

Hei!

Kiitos vastauksesta. Minulla on myös sama juttu, että alkoholin käytön olen rajoittanut aika minimiin. Nykyään en myöskään käy oikeastaan lainkaan viihteellä ilman miestäni(ja tämäkin tapahtuu todella harvoin). Haluan tällä juuri minimoida mahdolliset tulevat ahdistukseni. Näillä toimenpiteillä olen saanut ne vähenemään, mutta en kokonaan katoamaan. Luulen myös, että menneisyyteni vaikuttaa suuresti näihin pakkoajatuksiin.

Olen saanut kullä reseptin mielialalääkkelle, mutta en haluaisi niitä syödä ja luulenkin, että en tule kyseistä lääkettä aloittamaan, kun niin toivoisin ja haluaisin, että tähän olisi jokin toinen ratkaisu.

Hei kaikki,

mun tarinan voi lukea tuolta parisuhde-ryhmästä päiväyksellä 18.12.2011. En viitsi sitä tähän nyt enää toistamiseen kirjoittaa, mutta voin kertoa että tiedän mistä puhutte. Oon kärsinyt pakkoajatuksista viime kesästä lähtien ja käyn tällä hetkellä KELAn tukemassa terapiassa kaksi kertaa viikossa.

Mun pakkoajatukset koskee nykyään lähinnä just noita parisuhdeasioita ja sitä että teenkö jotain asioita/ajattelenko jotain/suunnittelenko jotain mikä vois loukata mun miestä. Tai siihen että jos mun persoona jotenkin muuttuu (negatiiviseen suuntaan), tai että mitä jos en yhtäkkiä tunnekaan miestäni kohtaan enää mitään tai mitä jos haluankin yhtäkkiä erota. Joku voi tietysti ajatella että no sehän on normaalia ja niinhän voi käydä kenelle vaan, mutta pakkoajatuksia näistä tekee just se että kun saan asian mietittyä läpi ja tajuan että mun ajatukset on ihan höpsöjä enkä suunnittele mitään sellasta niin se ei auta vaan sama rundi alkaa kohta uudestaan. Ehkä vaan hieman toisesta näkökulmasta. Mä oon joutunut myös jättää alkoholin käytön ihan minimiin kun se pahentaa oireita tosi paljon, mutta se nyt on pienin paha tässä koko sopassa.

Mulla on ollut myös vaihe jolloin kontrolloin itseäni aivan tolkuttomasti että kun katsoin että jollain miehellä on kivat vaatteet niin mun mielessä alkoi heti kiertää ajatukset että haluanko sitä miestä tai suunnittelenko pettämistä/eroamista. Ne ajatukset tuntui niin todelta että jossain vaiheessa pidin niitä totena. Se oli hyvin ahdistavaa ja pelottavaa, kun oli jotenkin sellainen olo että koko persoona hajoaa siihen ristiriitaiseen oloon. Mulla tähän koko prosessiin on liittynyt ajoittain epätodellista oloa ja tunne-elämän totaalista tyhjenemistä.

Pahimmassa vaiheessa mullekin tuli niitä seksuaalisuuteen ja lapsiin liityviä ajatuksia tai pelkoja jos muutun väkivaltaiseksi. Ne on kuitenkin omahoidon ja terapian myötä vähentyneet tosi paljon.

Jos käytte lukemassa sen mun taustan niin ymmärrätte varmaan että näille mun oireille on tausta niissä tapahtumissa, mutta eihän nää missään nimessa oo mikään normaali reaktio kyseiseen episodiin. Mua hoitava terapeutti on sitä mieltä että se romahdus mistä nää oireet alkoi, oli hyvin lähellä (reaktiivista) psykoosia. Mun mielestä on kuitenkin ehkä vähän vastuutonta sanoa että pakkoajatukset välttämättä liittyis mitenkään psykoosiin, koska vaikka niitä havaitaan myös silloin, on olemassa myös paljon ihmisiä ketkä ovat kärsineet näistä vuosikausia ilman mitään viitteitä psykoosista. Ainakin mun terapeutti on lähtenyt liikkeelle siitä että ihmisen mieli voi tuottaa IHAN MITÄ TAHANSA ajatuksia ja ydin on siinä että oma mieli syystä tai toisesta kokee ne enemmän ahdistaviksi ja alkaa pelätä niitä ja siksi ne jää pyörimään. Ne voi olla myös merkki jostain ratkaisemattomasta ristiriidasta omassa mielessä, minäkuvan hauraudesta tai itsetunto-ongelmista tai yleisestä taipumuksesta perfektionismiin ja itsensä kontrollointiin, jolloin on vaikea sietää itsessä mitään ristiriitaista/pahaa.

Mua helpottaa hirveesti lukea muista ketkä kärsii samasta (vaikka se on myös surullista), mutta samalla se mietityttää että onko nää tulleet mun elämään jäädäkseen. Ainakin vielä haluan uskoa että tästä on tie takaisin ainakin suhteellisen tasapainoiseen elämään, ennemmin tai myöhemmin. Oon nyt jo kuitenkin yrittänyt hyväksyä sen että jonkinlaisia viitteitä tälläisistä ajatuksista mulle voi jäädä tosi pitkäks aikaa ja niiden kanssa ei auta kuin oppia elämään. Tuskaa se on. Eniten mua haittaa se että tää vaikeuttaa parisuhdetta aika paljon kun ei pysty (ainakaan vielä) ottamaan toisen rakkauden osoituksia samalla tavalla vastaan kun potee täysin turhaa syyllisyyttä välillä tai mielessä velloo ajatukset siitä että satuttaa sitä toista kohta tavalla tai toisella.

Mulla oli vähän aikaa tosi mieto mielialalääkitys, mutta psykiatri oli koko ajan sitä mieltä että se on turha ja lopetin sen aika pian. Suurin apu on ollut terapiasta, enkä voi käsittää miten kukaan selviää tälläisestä ilman intensiivistä terapiaa. Mulle 2 krt/viikossa on ainakin vielä ihan ehdoton juttu ja oon ajatellut hakea terapiatukea vielä toisen (ja kolmannekin) vuoden.

Voimia teille kaikille kanssakärsijöille! Ei anneta periksi. 🙂🌻

Heips,
unohdin vielä mainita että mulle on ollut jonkun verran apua sellasesta amerikkalaisesta nettisivusta ja siellä neuvotusta neljän askeleen ohjelmasta, joka perustuu mindfulness-tekniikkaan. Jos kiinnostaa niin katsokaa http://www.hope4ocd.com.
Jaksamisia!

Hei!

Rikkinäinen Keiju: Luin tuon kirjoituksesi Parisuhteet-osiosta ja löysin kyllä paljon samaa, kuin mitä mulle on tapahtunut. Minä aloin seurustelemaan todella nuorena. Suhde oli ensimmäinen vakava suhde koskaan ja oltiin vakaasti sitä mieltä, että naimisiin mennään. En oikeastaan tiedä, milloin vaikeudet alkoivat, mutta kyllähän niitä oli varmasti jo tovin ollut sillä eräänä iltana minä tapasin miehen, johon ihastuin ihan totaalisesti. Ensin yritin päästä ihastumisestani eroon, mutta en pystynyt siihen. Ja niinhän siinä kävi, että päädyin pussailemaan tämän miehen kanssa, noin kuukauden päästä tapaamisestamme. Silloinen puolisoni antoi minulle tuon anteeksi, mutta minä olin todella pettynyt itseeni. En voinut uskoa, että olin pettänyt. Hajosin täysin. Myöhemmin erosimme, koska selvisi, ettei puolisonikaan todella voinut unohtaa tapahtunutta. Tästä on nyt jo monta monituista vuotta, mutta vieläkään en ole voinut antaa itselleni anteeksi sitä, että petin omat periaatteeni. Vaikka nyt tiedän, että ero oli ainoa oikea ratkaisu, sillä me molemmat olimme kärsineet suhteessa jo jonkin aikaa. Lisäksi olen nykyään tämän silloisen ihastukseni kanssa. Eli loppujen lopuksi hairahtuminen johti johonkin hyväänkin. Mutta silti.

En tietenkään voi tietää johtuuko omat oireeni niistä tapahtumista, terapeuttini oli sitä mieltä että ei, mutta ne kyllä passaisi ajallisesti oireitteni alkamisen kanssa. Minulla vaan nämä pakkoajatukset liittyy enemmän puhtauteen, kuin tuohon pettämisen pelkoon. Mutta ehkä joku saastaisuuden tunne voisi liittyä noihin silloisiin tapahtumiin. En tiedä. Loppujen lopuksi on sama mistä nämä ajatukset johtuvat, jos vain pääsisin niistä eroon. Välillä on vaan niin vaikeaa.

Heippa Eskimo
Valitettavaa että joudut kärsimään niin hankalista oireista. Luin toisesta ketjusta viestisi missä pohdit että ehkä haluat parantua liikaa ja sen vuoksi toipuminen olisi hankalampaa ja luulen että siinä saattaa olla pieni siemen totuutta. Jos yrittää liikaa se voi vaan pahentaa kierrettä. Ainakin itselläni parhaiten on toiminut strategia jossa yritän hyväksyä oireeni ja pakkoajatukseni, mutta totean vaan että tämä ei ole minä, tämä on mun pakkoajatus, ja sitten yritän siirtää huomion johonkin mitä teen juuri sillä hetkellä. Vaikeaa mutta on auttanut ainakin itselläni pidemmän ajan kuluessa jos sitä jaksaa vaan sitkeästi toistaa. Mutta se pointti on nimenomaan siinä että lopettaa taistelun ja hyväksyy ne ajatukset, mutta ei suostu reagoimaan niihin.

Mitä tulee tohon sun tarinaan, niin onhan niissä yhtymäkohtia. Mun tapauksessa kyse oli vaan todellakin humalaisesta hairahduksesta, eikä mistään ihastumisesta. En tuntenut sitä miestä, en tiennyt edes hänen nimeään, eikä meillä todellakaan ollut mitään yhteistä. Olen ollut oman mieheni kanssa tosi nuoresta, mutta hän on mun mielestä edelleen paras mies jonka tiedän enkä ajatellut antaa oman keskeneräisyyteni tuhota tätä liittoa. Sen takia oonkin nyt hakeutunut intensiiviseen terapiaan ja toivon että vielä jonain päivänä voin sanoa selvinneeni tästä sopasta. Mun tapauksessa se tarkoittaa tosi kivualiasta peiliin katsomista, mutta uskon että siitä selvittyäni meillä voi olla edessä vielä hieno yhteinen elämä. Lisähaastetta tähän työhön nyt vaan tuo nämä mun pakkoajatukset. On välillä tosi vaikea päästä käsiksi niihin todellisiin ongelmiin siellä alla kun kaiken huomion vie ne päässä jylläävät kauhuskenaariot ja pelot.

Mulla on ollut pakko-ajatuksia viime kesästä lähtien. Mun omat pakko-ajaktukset alko seksuaalisilla pakkoajatuksilla ja nykyään minulla on sekä ajatuksia että toimintoja (käsien pesu). Mun pakkoajaktuset liitty yhdessä vaiheessa siihen että luulin ja pelkäsin kuollakseni sitä että jos ihastun toisiin naisiin,lapsiin,eläimiin yms. Nykyään mun pakkoajatukset liittyy lhinnä siihen että pelkään että minusta tulisi lesbo.

Välillä mulla tulee jo tunne että mitä jos olenkin jo ne ajatukset on tosi ahdistavia. Väluillä mulla saattaa jopa tulla semmonen olo että haluan olla (vaikka sisimmässäni tiedän etten halua). Minulla tosi tärkeä tieto ois se, että te muut jotka kärsii pakkoajatuksista niin tuleeko teille semmonen olo että tavallaan oikeesti haluaa satuttaa toista tai että oikeesti haluisi jotain lasta, naista, eläintä yms?

Tämä olisi minulla todella tärkeetä tietää, koska itselleni nuo "halut" on tosi ahdistavia ja haluisin tietää kuuluuko nekin oireiluun?

Itse seurustelen maailman ihanimman miehen kanssa ja rakastan häntä yli kaiken. Kuitenkin tämä minun mieheni petti luottamukseni täysin meidän seurustelun alkuvaiheessa muutama kuukausi ennen kuin oireiluni alkoi. Olin myös oireiluni alkaessa tosi haastavassa työpaikassa, jossa oikeesti pelkäsin työantajaani. Mieheni teko sekä silloinen työantajani romahdutti mun itsetunnon täysin. En ole ennenkään ajatellut itsestäni paljoo ja mulla on aina ollut huono itsetunto, mutta nuo 2 tapahtuaa romahdutti entisestään itsetuntoani.

Mä niin haluisin että nämä minun oireeni loppuisivat, en jaksa niitä enään yhtään. Jouduin muutama kuukausi sitten psykiatriselle osastolla itsemurha pelon takia ja vieläkään haluisin vaan tappaa itteni että pääsisin näistä eroon.

Hei Kamikaze!

Oletko lukenut kirjaa "Kerrasta poikki"? Siinä on nimittäin tarina eräästä tytöstä, joka pelkäsi olevansa lesbo. Kirjassa oli kerrottu hänen paranemisestaan ja harjoituksista, joita hän teki parantuakseen. Hän mm. äänitti kasetille pahimman pelkonsa eli sen, että hänestä oli tullut lesbo ja hän huomasi tuntevansa vetoa naisiin. Hän kuunteli kasettia päivittäin ja pyrki ahdistumaan mahdollisimman paljon ajatuksesta. Hän oikein yllytti ahdistusta ajattelemalla, että kasetin sisältö on totta. Muutaman päivän päästä hän huomasi, ettei jaksanut enää ahdistua ajatuksesta niin. Pakkoajatukset kun ovat siinä mielessä jännä juttu, että ne saavat voimaa siitä, kun niitä vastaan yrittää taistella. Eli, kun tämäkin tyttö antoi ahdistuksen vapaasti tulla, niin ahdistus menetti valtansa tytön mieleen.

Lisäksi kirjassa neuvottiin hallitsemaan ahdistusta niin, että sille annettiin tietty aika. Eli ihminen valitsee päivästä kaksi vartin mittaista hetkeä, jolloin käsittelee pelkojaan ja huoliaan. Muulloin päivän aikana hän pyrkii siirtämään ahdistusta ensin hyväksymällä sen ("minulla on nyt pakkoajatus, mutta se ei haittaa) ja sitten siirtämällä sen ("Tämä ei ole hätätilanne. Voin ajatella tätä myöhemmin). Ahdistusta voi ensin koettaa siirtää vaikka vain viisikin minuuttia. Ja myöhemmin pidempiä aikoja. Siirtäminen onnistuu, kun alkaa vain päättäväisesti tekemään jotain joka vie huomion. Lisäksi itse olen kokenut, että rentoutusharjoituksista on tosi paljon hyötyä. Sitten huolihetken aikana nämä ahdistavat ajatukset otetaan esille ja niiden annetaan vallata mieli ja niistä oikein pyritään ahdistumaan sen vartin ajan. Mutta, kun hetki on ohi, niin ajatukset siirretään taas pois.

Kysyit kirjoituksessasi tuosta voiko pakkoajatuksien pelkoja oikeasti haluta. En osaa tuohon vastata tuosta sinun aiheestasi, kun omat ajatukseni liittyvät tähän pöpökammooni ja itse ainakin en halua koskea mihinkään likaiseen tai pelätä koskeneeni. Mutta jotenkin voisin kuvitella sinun tapauksestasi, että nuo ajatukset liittyvät vain tähän sairauteen. Ihmismieli on välillä niin julma, että se panee sinut uskomaan asioita, jotka eivät todellakaan ole totta. Niinkuin jo sanoit, niin kyllä sinä sisimmässäsi tiedät mitä oikeasti haluat ja mitä et. Luulen, että tuo sinun tunteesi on varmasti yleistä, ja liittyy tosiaan pakko-oireiseen häiriöön.

Yritä pärjätä tämän sairauden kanssa. Et ole yksin, vaan meitä on paljon. Enemmän kuin uskotkaan. Tämä on helvettiä, mutta tästä voi selvitä. Ainakin minä uskon niin. Pakko uskoa.

Paraniko hän sitten? Eihän hän sitten ollut sitä mitä pelkäsi?

Kiitos todella paljon vastauksesta! Pitääpä lukea tämä kyseinen kirja sitten 🙂

Hei. Olipa tavallaan helpottavaa ja toisaalta hermostuttavaa lukea tästä, minullakin on nimittäin viime aikoina, ehkä viikon tai parin ajan, alkanut esiintymään todella inhottavia ja raivostuttavia pakkoajatuksia. Helpottavaa siis tavallaan kuulla että ne ovat niin yleisiä, mutta pelottavaa jos ne voivat kestää jopa vuosia..

Minulla tulee myös välillä kausia jolloin pelkään hillittömästi sanovani jotain täydellisen sopimatonta ja loukkaavaa, ja tähän yleensä myös liittyy pakkoajatuksia sanojen sisällöstä. Yleensä en tuollaisissa tilanteissa uskalla puhua juuri ollenkaan, tai sitten on puhuttava tosi hitaasti ja varovaisesti. :/

Toivottavasti tästä pääsee eroon. Kai se on pakko ottaa puheeksi terapeutin kanssa.