Olen kärsinyt pakkoajatuksista enemmän tai vähemmän noin kolme vuotiaasta asti. Välillä on parempia aikoja. Lääkityksen Setralin 50 Mg lopetin vähitellen kun vointi oli hyvä ja oli vielä reilun kuukauden viimeisen lääkkeen oton jälkeenkin. Nyt ne taas pikkuhiljaa ovat alkaneet kiusaamaan, ainakin silloin kun olen väsynyt. Kelan korvaama psykoterapia olisi tarkoitus pian aloittaa ja tottakai olisi hienoa pärjätä ilman lääkitystä.
Onko muilla pakkoajatukset aina toisen vahingoittamisen pelkoon liittyviä? Mistä se johtuu? Minulla on aina ollut taustalla pelko toisen vahingoittamisesta/loukkaamisesta, mutta nykyään pakkoajatukset ovat sellaisia, missä pelkään että joku kuolee koska olen tehnyt joskus niin tai näin.
Osittain sairauteni johtuu ankarasta lapsuudesta, jossa oli perheväkivaltaa ja jatkuvaa varpaillaan oloa ettei isä tai äiti suutu. Psykoterapiassa olisikin nyt tarkoitus availla näitä solmuja tarkemmin. Jotenkin vaan pelkään sitä.
Onko psykoterapiasta ollut apua pakkoajatuksiin?
Hei Laura
Minulla on myös pakkoajatuksia. Ne liittyvät itseni satuttamiseen. Ajatukset ovat aggressivisiä ja raakoja. Ajattelen monta kertaa päivässä että tahdon satuttaa itseäni rajusti. Päässäni pyörii kuin mantrana lause "haluan kuolla". Ajatus pälkähtää päähäni aivan tyhjästä ja aiheuttaa ahdistusta. Se tuntuu kuin sisuksia kaiveltaisiin tylsällä lusikalla. Se ei kysy aikaa tai paikkaa. Ajatus tulee päähän vaikka olisin tekemässä esim jotain luovaa tai nautinnollista.
Ulospäin tätä ei huomaa. Olen ihan normaali ja arjessa kiinni.
Minä käyn psykoterapiassa. En ole vielä puhunut terapeutin kanssa tästä aiheesta.
Minusta tuntuu että on jotenkin minun kohtaloni lopettaa kaikki ennen kuin tulen vanhaksi. Mummoni hyppäsi sillalta ollessaan 40-vuotias. Minä asun aivan tuon saman sillan vieressä nykyään. Luulen että minunkin kohtaloni on hypätä samalla tavalla sillalta kuin mummoni.
Kun käyn kävelyllä joskus ylitän tuon sillan.
Juuri nyt minua itkettää. Tuntuu merkityksettömältä. Aloin aivan äkkiä itkeä, kun ajattelin noin puolitoista kuukautta sitten kuollutta kissaani. Ikävöin sitä.
Minun pakkoajatukseni ovat läheisessä suhteessa kokemaani häpeään. Häpeän paljon ja kaikkea. Häpeän omia tarpeitani ja en osaa asettaa itselleni mitään rajoja. En myöskään osaa suhteuttaa omia rajojani muihin ihmisiin. Olen aivan vietävissä. Häpeän sitä, että tarvitsen jotain. Pelkään ihmisten välisiä konflikteja. Ne saavat minut haluamaan satuttaa itseäni. Jos koen etten miellytä muita, heräävät häpeän ja riittämöttömyyden tunteet ja taas pakkoajatukset iskevät.
Suosittelen puhumaan pakkoajatuksista terapeuttisi kanssa, niihin voi saada hyvääkin hoitoa. Tiedän helvettisi, minulla on myös sama että häpeän itseäni ja omia tarpeitani. Ja luovuus meitä yhdistää, olen käsityöalan yrittäjä ja joskus pakkoajatukset liittyvät valmistamiini tuotteisiin. Mitä, jos teen niin huonon tuotteet että joku kuolee siihen? Tiedän, että kuulostaa naurettavalta, mutta tässä on taustalla mokaamisen pelko. En koskaan halua vahingoittaa ketään ja löydän tälläisen pakkoajatuksen asiasta kun asiasta. Olen kahden lapsen äiti, naimisissa ja yrittäjä. Tavallaan elän elämäni parasta aikaa ja unelmaani, pakkoajatukset iskevätkin aina silloin pahiten päälle kun kaikki on omassa elämässä hyvin. Tuntuu, että en osaa antaa olla itseni onnellinen. Aina kun saavutan jonkun unelmani, syyllisyys iskee. Olenko varmasti tätä halunnut tai ansainnut?
Hei vaan teille! Täällä myöskin yksi pakkoajatusten kanssa elävä. Itselläni myöskin mantra "mä haluan kuolla" tulee useita kertoja päivässä, mutta nykyään siihen on jo niin tottunut ettei aiheuta niinkään paljoa ahdistusta. Tai sitten kaikki ahdistaa jo niin paljon ettei erota että se tuon takia ainakaan suurenisi 😀 muita pakkoajatusten kohteita on vaihtelevasti seksuaalisuuden tuominen tilanteisiin (yhtäkkiä voi rävähtää mieleen kun keskustelee jonkun kanssa, että mitä jos se vaan yhtäkkiä koskettaa mua silleen ja sitten tuleekin mieleen jo ihan HC kamaa...), jos ihastun niin ajattelen henkilöä KOKO AJAN. Onneksi en ihastu tosissani usein, koska tuo on rankkaa. Jotkut voisivat sanoa että tuohan kuuluu asiaan kun ihastuu, mutta tämä ei ole mitään ihanaa ah perhosia masussa ihastumista, vaan pakkomielteistä ajattelua, aivot ei vaan anna rauhaa.
Olen itse käynyt 3-vuoden psykoterapian, joka päättyi juuri viimekuussa. Sain sieltä paljon lisävoimia ja vinkkejä itseni kanssa pärjäämiseen, mutta pelkäsin niin paljon että loukkaan terapeuttiani tai tuottaisin pettymyksen, että en enää viimesenä vuotena edes kertonut kaikista ongelmistani. Ja vaikka kerroinkin, niin ne helposti painettiin vaan villaisella. Mutta sinällään noista vuosista ja käynneistä oli apua, opiskelin itseni toiselle alalle ja yritän ainakin olla tasapainoisempi.
Itselläni pakkoajatuksiin on auttanut vähän se, että pidän mukanani vihkoa johon kirjoitan nämä asiat ylös. Olen aika itsetuhoinen, itsekriittinen ja muutenkin hyvin negatiivinen ihminen itseäni kohtaan, joten noiden tunteiden ja ajatusten siirtäminen paperille auttaa, kun voi kuvitella että edes pieni osa siitä pahasta olosta on nyt siinä vihossa. Vihko auttaa myös siinä että en kuormita läheisiäni pakkomielteilyilläni ainakaan ihan hirveästi.
Ihanaa kesän alkua teille, ja voimia. Näiden kanssa eläminen ei todellakaan ole helppoa, mutta ei auta kun selviytyä 😀 päivä kerrallaan
Minulla on ollut reilut 10 vuotta pakkoajatuksia. Töissä ollessa ne liityivät siihen että minun oli pakko tehdä asiat täsmälleen samoin aina. Jos tein jonkun jutun erilailla niin jouduin tekemään sen niin monta kertaa uudelleen että se tuli tehtyä "oikein".
Kuten tuosta voi kuvitella, työaikani hupeni asioiden tarkisteluun. Lopulta pääsin saikulle, mikä oli kuin pelastusrengas hukkuvalle. Kotona meno jatkuin samalla lailla, mutta ahdistus lievittyi joten ei ollut niin valtavaa. Pelkäsin juurikin että jos teen jotain väärin niin läheisilleni tai itselleni sattuu jotain kamalaa. Terapiassa hoitsun luona asiaan ei paneuduttu enkä ole koskaan saanut siihen apua, mutta oireet on helpottaneet eläkkeelle siirtymisen myötä vaikkakin ahdistuessani jostain, ne lisääntyvät.
Minulla on yhä tietyt rutiinit jotka katson pakkotoiminnoiksi ja ne seuraavat varmaan lopun elämääni mukana.
Moi! Minulla on myös pakkoajatuksia, ja suurelta osin ne liittyy pelkoon siitä, että vahingoitan toista ihmistä vahingossa jollakin mitä teen tai jätän tekemättä. Tästä seuraa paljon tarkistelua, mutta mikään määrä tarkistelua ei tuo mielenrauhaa. Mietin myös tarkkaan sanomisiani, ja pelkään sanovani vahingossa jotakin sellaista, mistä joku pahoittaa mielensä. Pelkään, että "pilaan jonkun elämän" jollakin mitä sanon. Pahita on työhön liittyvät pakkoajatukset. Selviydyn työpäivistä ihan hyvin, pakko-oireet eivät vaivaa ja muutenkin töissä menee ihan hyvin. Ongelmat alkavat kun lähden töistä. Lähtiessä minun pitää tarkistella asioita (myös ihan älyttömiä asioita) miljoonaan kertaan, ja lähteminen saattaa kestää parikymmentä minuuttia. Joskus töistä lähtiessä itkettää, kun on sellainen epämääräinen ahdistuksen tunne, että joku tärkeä asia on jäänyt tarkistamatta työpäivän aikana ja entä jos siitä seuraa jotain kauheaa jollekin. Tuntuu hakalalta irrottautua työstä. Saatan miettiä koko loppu illan tai koko viikonlopun jotakin pientä asiaa, jossa olisin omasta mielestäni voinut toimia paremmin ja mietin, että entä jos nyt minun takiani jollekin käy jotakin pahaa, kun en osannut toimia tarpeeksi hyvin.
Tämän lisäksi minulla on ollut nuorempana bakteerien pelkoon liittyviä pakko-oiteita (esim pakonomaista käsienpesua) ja nykyään on myös sellaisia pakko-oireita, että jumitun tarkistelemaan miljoonaan kertaan, että ovi on kiinni, lieden levyt on kiinni yms. Bakteereihin liittyvistä pakko-oireista pääsin aikoinaan eroon, en tiedä auttoiko se, kun kävin vuoden verran psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, vai mikä auttoi. Mutta pakko-oireet olivat n. viisi vuotta poissa, kunnes tuli taas näitä ovien yms. tarkisteluja. Pesen nykyäänkin ehkä hiukan keskiverto ihmistä enemmän käsiä, mutta bakteerit ei ahdista samalla tapaa kuin nuorempana, en jää niitä ajattelemaan, eikä bakteerien pelko millään tavalla rajoita elämää. Ahdistavissa tilanteissa saatan pestä enemmän käsiä.
Bakteereihin liittyvillä pakko-oireilla yritin varmaankin saada itselleni kotrollin tunnetta. Kontrollin tunne toi turvallisuuden tunnetta. Nykyisiin pakkoajatuksiini liittyy varmaan se, kun olen pienestä asti joutunut kantamaan liian paljon vastuuta. Olen kasvanut sellaiseen ajatukseen, että kaikki asiat on minun vastuulla ja minun pitää pitää kaikesta huolta ja minun pitää olla se vahva.
Minullakin on vaikeuksia antaa itseni olla onnellinen. Jos tapahtuu joku minun mielestä tosi kiva juttu, tai on jotenkin tosi onnellinen hetki, tulee yleensä jokin pakkoajatus mieleen tai syyllisyyden tunto jostakin menneestä tapahtumasta, ja en pysty keskittymään onnelliseen hetkeen.
Tsemppiä kaikille ja olkaa itsellenne lempeitä 🙂👍 🙂👍 🙂👍
Täällä myös samankaltaisia oireita. Enimmäkseen liikaa ajattelen epätodellisia asioita jotka eivät ole oikeasti totta ja monet kerrat tarkistettu ihmisiltä kysynyt että olenko sanonut jotain kamalaa/tehnyt mitään typerää. Sama homma kaikissa taudeissa. Hetkellisesti auttaa kuulla että ei ole mitään mutta jostain syystä täytyy taas varata aika verikokeisiin ja tarkastaa ettei varmasti ole mitään tauteja. Silloin kun olin pieni luulin lapsena että mulla tulee matoja pyllystä ja itkin hysteerisesti ja pitkään kesti toipua siitäkin tilanteesta. Nyt aikuisiällä tullut kahta kauheammin nämä ajatukset ja tarkastukset ☹️ ei ole helppoa mutta pakko jotenkin olla näitten asioitten kanssa..