liskonainen kirjoitti:
Hei!

 

Täällä myös yksi, jolla on pakkohäiriö ja pakko-oireisia ajatuksia silloin, kun on kova ahdistus. Minulla itselläni ahdistus ja paniikki siis kulkee käsikädessä pakkohäiriön kanssa, ja itselläni sitä on ollut myös lapsesta pitäen (en ole puhunut ehkä tarpeeksi oman psykologini kanssa asiasta, jotenka diagnoosia ei vielä ole sille varsinaisesti.) Lapsena tämä oli hankalampaa, nyt aikuisena enemmänkin mielenkeskeistä. Itsellänikin on ollut aikoinaan huono parisuhde, josta koin traumojakin jälkeenpäin. Nämä voi myös sinullakin varmasti vaikuttaa asiaan, niin kuin itse sanoitkin. Jos lapsuudessa on myös jotakin mikä kaivertaa, niin se voi tulla aikuisenakin esille vaikkei sitä huomaisikaan.

On hyvä muistaa, että ajatukset ovat onneksi vain ajatuksia. Jos tuntee jatkuvaa syyllisyyttä niitä ja tuntuu että niitä haluaa kontrolloida, oma olosi ja näin myös ahdistus sekä pakko-oireilu pahenee. Itsellänikin pahimpina aikoina on tosi ikäviä ajatuksia juurikin mm läheisimpien kuolemasta, joskus seksuaalisuuteen liittyviä asioita. Huomaan että jos "annan anteeksi" tämän itselleni, se olo yleensä helpottuu ja ajatukset vähenee samalla. Myös se, että sanoo itselleni että: "En halua näin tapahtuvan, ne ovat vain ajatuksia joita en voi kontrolloida" - on hyvä tapa lähteä eteenpäin. Ehdottomasti ahdistukseen pitää löytää jotakin apua, oli se lääke tai sitten intensiivinen traumaterapia. Kuulostaa siltä, että sinulta löytyy traumoja, jotka tulee esille näinä tapoina.

Opamoxi on itsellänikin, mutta se ei ole ahdistukseen oikeastaan, enemmänkin paniikkioireisiin. Ahdistukseen kannattaa hakea ihan omanlaisensa lääke, rohkeasti testaamaan! Ei kannata jäädä yksin kärsimään.

Toivottavasti nyt jotenkin auttoi mitä kerroin, vaikka vertaistukeahan tässä nyt kaivataankin. Et ole ainut joten ei hätää, et ole sairas vaan tämä tila, on hetkellinen ja nyt vain osa sinua.

Liskonaiselle. Olen sitä mieltä kokemuksen kautta, että lääkkeet ovat samanlainen pakokeino ja kontrollointi keino ongelmiin, joka auttaa sietämään niitä, mutta hankaloittaa niiden ymmärtämistä. Jotkin päihteet toimivat samankaltaisesti.
Useat psykoterapeutit ja mielenterveyden ammattilaiset (https://www.youtube.com/results?search_query=nouse+n%C3%A4ille+murtuneille+siiville+) (Dokumentissa käsitellään tutkimusta, jonka mukaan skitsofreniasta paranee täysin psykoterapian avulla. Tutkimus on World health organisationin tuottama "WHO".) ovat sitä mieltä, että psyykenlääkkeet hankaloittavat ongelmien kohtaamista (Puhuuko nyt lääke vai ongelma.)
Tietenkin, jos tuntuu, että ei todellakaan muuten pärjää ja saattaa olla varaana satuttaa itseään tai muita, lamaantua kokonaan on hyvä kääntyä lääkehoidon puoleen. Ongelmien kohtaaminen pitkällä jänteellä itsekseen tai ammmattilaisen kanssa on pysyvä ratkaisu mielenterveyden ongelmiin. Liikunta auttaa aivoja käsittelemään tietoa tehokkaammin hermoston voidessa hyvin. On tärkeää levätä ja syödä terveellisesti, jotta ongelmia jaksaa käsitellä. Ruokavalio, terapia ja liikunta ovat tutkitusti parhaat avut mielenterveyden ongelmiin. Psyykenlääkkeet hidastavat käsittely prosessia ja voivat laittaa toiminnan kokonaan pauselle, joskus niistä on välttämätön apu.
Mielenterveyden ongelmat tarvitsevat työtä avulla tai itsekseen. Ei ole huonompi tai parempi ihminen, jos turvautuu lääkkeisiin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Linkin kirjoitusasu

Minulla on välillä ihan kummallisia ajatuksia.

Tänäänkin kun laitoin roll-on deodoranttia, niin ajattelin että kuolen jos laitan sitä. Ja silti laitoin. Enkä kuollut.

Aivan eriskummallisia ajatuksia välillä mieli tuottaa. En tiedä onko nämä pakkoajatuksia. Mutta minua häiritsee valmiiksi opitut ajatusmallit ja niihin usein liittyy ajatus kuolemasta...

Olen huomannut humpsahtavani jonnekin irti olemisesta, pimeään, kun väsyn ja petyn... En tiedä miksi vaikeinta kun jää ilman vastakaikua liittyen omiin ihmisiin, tarkoitan omaa perhettä. Väsymyksissäni raivaan jotain pois, olen valmis luopumaan, miettimään uudestaan ajatuskuvioita joita liittynyt elämiseen tässä. Viimeimmäksi huomasin yhä olevani kiinni lapsissa vaikka ovat asuneet omillaan jo pitkään. On vaan suostuttava siihen, että heilläkin on oikeus omiin virheisiinsä ja omaan elämäänsä. Sain alulle taas kirjahyllyjen tyhjentämisen... Jotenkin se vaan helpottaa kun sen sijaan että haluais jotain uutta, alkaakin luopua liiasta jonka aika on jo vienyt pois.

keskustelua kirjoitti:
Olen huomannut humpsahtavani jonnekin irti olemisesta, pimeään, kun väsyn ja petyn... En tiedä miksi vaikeinta kun jää ilman vastakaikua liittyen omiin ihmisiin, tarkoitan omaa perhettä. Väsymyksissäni raivaan jotain pois, olen valmis luopumaan, miettimään uudestaan ajatuskuvioita joita liittynyt elämiseen tässä. Viimeimmäksi huomasin yhä olevani kiinni lapsissa vaikka ovat asuneet omillaan jo pitkään. On vaan suostuttava siihen, että heilläkin on oikeus omiin virheisiinsä ja omaan elämäänsä. Sain alulle taas kirjahyllyjen tyhjentämisen... Jotenkin se vaan helpottaa kun sen sijaan että haluais jotain uutta, alkaakin luopua liiasta jonka aika on jo vienyt pois.

Balaza:

Tämä on nyt väärässä osastossa, kun puhutaan pakkoajatuksista, mutta mitä tarkoitat sillä, että on suostuttava siihen, että heilläkin on oikeus omiin virheisiinsä ja omaan elämäänsä? Puhutko nyt lapsistasi vai perheestäsi ja omista ihmisistäsi?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Kuka kirjoittaa

Aivan, en näköjään nimeä ajatuksia pakkoajatuksiksi tuossa viestissä. Koen kuitenkin jonkun sisäisen pakon ajavan ajattelemaan omia jo aikuisia lapsia; tietynlainen syyn itsessä kokeminen noiden ajatusten pohjalla. Jollain lailla ne on pakkoajatuksia, johtavat yhteydenyrityksiin joihin harvoin vastaavat (puh.äänettömällä / pelit jne) mikä turhauttaa. Jos en olisi huomannut syy-yhteyttä, tuo olisi kenties jatkunut pitempään. Nyt olen alkanut tietoisemmin itsekin ottaa omaa aikaa; työlästä luopua niistä asioista itsessä, mitkä pitäneet kiinni jossain jo menneessä.

Jokaisella on oikeus omiin virheisiin ja omaan elämään. Koskee kaikkia. Jokaista. On ihmisyyteen liittyvä oikeus.

tyttönen4 kirjoitti:
Kuinka moni täällä kärsii ahdistavista pakko-ajatuksista. Olis kiva saada vertaistukea, kun tilanne on mulla pahentunut.
Pakko-oireita on ollut lapsesta asti (lapsena enemmän toimintoja, esim. tavaroiden täytyi olla tietyssä järjestyksessä tai joku asia täytyi toistaa tietyn monta kertaa). Välillä vuosien aikana pakko-oireet ovat olleet niin lieviä ettei ne oo elämää sen kummemmin häirinnyt.

Muistaakseni joskus teini-iässä alkoi enemmän pakkoajatukset. Ne olivat väkivaltapainotteisia ja ehkä vähän harvemmin seksuaalispainotteisia. Väkivaltaiset ajatukset liittyivät eniten tärkeimpiin ihmisiin eli niihin ketä viimeisenä satuttaisi joten ajatukset tuntivat erittäin pahalta. Seksuaaliset pakkoajatukset liittyivät sitten kaikkeen mikä olisi eniten moraalisesti väärin, (vanhemmat, sukulaiset, lapset, eläimet yms.). Pakko-ajatuket ei tuolloin kuitenkaan hallinneet elämää mitenkään merkittävästi, mutta puhjenneen paniikki-häiriön ja sosiaalisten tilanteiden fobian takia aloitin psykologilla käynnin ja minulle kokeiltiin eri SSRI-lääkkeitä. Lääkkeistä oli luultavasti apua, vaikka inhosinkin niitä syödä.

Aloitin käymään psykoterapiassa kun halusin pysyvämpää apua monenlaisille ahdistushäiriöilleni. Sen lisäksi olin parisuhteessa, jossa jo valmiiksi huono itsetuntoni hajosi totaalisesti. Terapian avulla pääsin käsittelemään vanhoja asioita ja pääsin myös irti tuosta huonosta suhteesta.

Nyt olen löytänyt ihanan kumppanin, jonka kanssa saamme aivan pian yhteisen esikoisen (miehellä lapsia ennestään). Raskausaika on mennyt mielestäni hyvin vaikka olen ollut ilman mitään lääkitystä. Terapiassa olen silti käynyt edelleen.
Pikkuhiljaa ehkä raskauden puolenvälin jälkeen alkoi ns. pakkoajatukset menneisyyteen liittyvistä asioista ja nykyisestä parisuhteesta. Mietin kuinka tarkasti nykyinen puolisoni haluaa tietää esim. entisistä suhteista tai yhden illan jutuista. Olemme puhuneet vanhoista asioista avoimesti, mutta itsellä meni överiksi ja aloin jatkuvasti miettimään vanhoja asioita ja monet epäoleellisetkin asiat alkoivat aiheuttamaan kovaa syyllisyyttä vaikka järjellä tiesin, ettei tälläisestä syyllisyyttä tarvitsisi kantaa. Uskon tämän ylisyyllisyyden johtuvan tuosta vanhasta parisuhteesta, jossa exä halusi tietää sairaalloisen mustasukkaisena kaikesta menneisyydestäni ja kenen miespuolisen kanssa olen edes jutellut koskaan. Välillä jopa epäilen omaa muistiani, että entä jos muistankin jonkun asian väärin ja siitäkin tulee jo valmiiksi syyllisyys.

Myös väkivaltaiset ja seksuaaliset pakkoajatukset ovat palanneet ja häiritsevimpiä ovat nyt lapsiin liittyvät ”mielikuvat”, joita on tietysti myös puolison lapsiin. Oon oppinut jotenkin käsittelemään noita ahdistavia pakkoajatuksia, kun
niitä on silloin aikaisemmin jo ollut, mutta ongelmaksi on nyt muodostunut se, että tunnen ”pakkoa” kertoa pakkoajatuksista tarkasti kumppanilleni, jolloin nuo pakkoajatukset oikeastaan vahvistuvat, kun mieli alkaa keksimään vaan enemmän, että olisi taas jotain ”kerrottavaa”. Pelkään joskus myös näkeväni sairaita tai muuten häiritseviä unia, joista niistäkin tuntisin pakkoa kertoa. Usein myös mieleen saattaa tulla ahdistavia sanoja tai lauseita, kuin touretten syndroomassa, mutta ilman tarvetta sanoa ääneen. Niistäkin syyllisyys.

On myös alkanut tuntumaan, ettei minusta ole äidiksi häiriöideni takia, mutta en olisi uskonut näiden koskaan menevän näin pahaksi. Nukun erittäin huonosti, kun olen kummallisessa stressitilassa jatkuvasti. Nukun ehkä pari tuntia kerrallaan, jonka jälkeen taas herään hiestä märkänä ja ahdistuskohtauksen kourissa. Tuntuu, että mietin kokoajan jotakin enkä saa mieltäni rauhoittumaan. Jouduin aloittamaan mielialalääkkeet uudestaan, josta olo ainakin nyt aluksi pahentunut. Sain myös tarvittaessa otettavaksi opamoxia. Olo on välillä lähes sietämätön. Huolettaa lääkkeet vauvan takia myöskin.

Olis lohduttavaa kuulla, onko muilla ollut pahoja pakko-oireita tai jotain samankaltaista.
☹️

En tiiä lueskeletko vielä tätä ketjua, mut mulla samantyyppistä ton pakko kertoo/tunnustaa ajattelun kanssa. Miten oot pärjännyt sen syyllisyyden kanssa? Ootko jatkanut "tunnustamista" vai oppinut itse pärjäämään ajatusten/pelkojen kanssa? Ja totta tuo et kertominen mulla ainakin pahentaa vaan oireita, lisää tulee paskaluuppeja

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Muutin kirjoitusta

Pakkoajatukset on tuttuja. Minulla esim. on pakonomaisesti ajatuksia tyttökoirastani. Semmoisia että jos se nuolee itseään siitä kohtaa missä koirilla on kohtu niin sillä on kohtutulehdus. Ajattelen välillä jos olen itse ahdistunut että tyttöni sairastuu ja takuulla kohtutulehdus. Tai nyt sillä on se kohtutulehdus. Toinen nukkuu niin tasasesti ja rauhallisesti ja minä mietin että kohtutulehdus. Ja kun sillä on juoksuaika niin tunnen suurta myötätuntoa ja jos en jaksa/ehdi tuntea myötätuntoa niin tunnen itseni vähän huonoksi. Tuo ei kylläkään ole pakkoajatus. Onko se empatiaa..

Lähtiessä myös pakko-oireita. Usein on käytävä katsomassa onko hella pois, onko jääkaapinovi kiinni. Ja pakastin. Joskus jostain syystä tarkistaa useemmin.