Pakko-oireinen häiriö
Haluaisin kuulla mielipiteenne tilanteestani. Eli siis minulla on ollut useita vuosia lieviä pakko-oireita joita esiintyi max. kerran viikossa mutta asia ei kuitenkaan koskaan sen kummemmin elämääni häirinnyt, nyt kuitenkin pakko-oireet ovat pahentuneet huimasti ja ne ovat alkaneet jo haitata elämääni. Minulla ei siis ole diagnosoitu kyseistä sairautta mutta olen kyllä varannut ajan lääkäriin. Sain ajan kuitenkin vasta tämän kuun loppuun ja haluaisinkin kuulla onko jollain (jolla diagnosoitu ocd) samanlaisia oireita vai ylireagoinko vain. En tähän varmaan pysty kaikkia pakko-oireitani luettelemaan mutta minulle tulee pakonomainen tarve laittaa esimerkiksi kengät tiettyyn järjestykseen koska luulen että muuten tapahtuu jotain pahaa. Minulla on pieni lapsi ja esimerkiksi jos meinaan ottaa hänelle vihreän tutin minun onkin pakko ottaa vaalea tai muuten tulee ajatus että jotain pahaa tapahtuu. Ja tuo ei siis tarkoita että otan joka kerta sen vaalean tutin vaan sama voi käydä myös toisinpäin. Joskus on myös sellaistaa että pitää siirtää joku tavara toiseen kohtaan tai pitää ottaa tietty juomalasi. Tiedän että tuo kuulostaa hölmöltä mutta en voi itselleni mitään. Tuossa oli siis vain muutama esimerkki. Vielä yksi esimerkki on että esim.viikko sitten olin ostanut lapselleni uuden paketin vaippoja ja vanhoja oli vielä muutama jäljellä. No tottakai vaipan vaihdon yhteydessä ajattelin että käytän ne vaanhat vaipat loppuun ennen kuin avaan uutta mutta sitten tuli taas sellainen ”pakkoajatus” että pitää ottaakin se vaippa siitä uudesta paketista ettei tapahdu mutään pahaa. Vieläkään en ole voinut niitä vanhoja vaippoja laittaa lapselleni. Samaan tilanteeseen liittyen minun on myös pakko ottaa vaippa aina paketin tietystä reunasta. Vauvan tutissa on kuva ja sen on aina pakko olla oikein päin.. Ja nuita uusia pakko-oireita/-ajatuksia tulee siis koko ajan lisää ja ihan missä tilanteessa sattuu. Minulla on myös urtikaria jonka seurauksena synnytyksen jälkeen hengitystieni turposivat sairaalassa. Kyseisen tapauksen jälkeen olen koko ajan pelännyt että sama toistuu uudestaan. Kun sanoin että pelkään että jotain pahaa tapahtuu lähinnä siis pelkään että jos en tee jotain nuista mieleen tulevista pakko-oireista/-ajatuksista niin hengitystieni turpoaa taas umpeen tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu. Pukeminenkin pitää tehdä tietyssä järjestyksessä ja eilen tiskatessa huomasin että saippuapullo oli vinossa ja sitä piti asetella uudelleen monta kertaa.. Tämä alkaa olla henkisesti tosi raskasta.. Toivottavasti joku osaisi sanoa voisiko tämä tosiaan olla pakko-oireista häiriötä vai kuvittelenko vain? Tähän loppuun haluaisin vielä lisätä että en tiedä liittyykö tuohon mutta minulla on myös pakon omainen tarve lukea kirjoittamani teksti monta kertaa koska tuntuu etten kirjoita tarpeeksi selkeästi ja puhuessa mietin koko ajan sanomisiani ja välillä myös monta tuntia keskustelun jälkeen saatan ruveta miettimään sanoinko jotain tyhmää ja ymmärrettiinkö minut varmasti. Tuskin tuo kyllä tähän liittyy mutta ajattelin mainita kuitenkin 🙂
Mä en ole kertonut tästä pakko-oireilusta muille kun lääkärille ja siskolleni, koska hän on niin samanlainen herkkä persoona kuin minäkin niin arvasin ettei hän "naura"oireilleni ja hän ei voi minua jättää vaikka leimaisikin minut "hulluksi". Siksi häpeän oireita ja niistä kertomista koska ne ovat niin outoja että niitä on vaikea edes selittää ja ns. Järjellähän ne ei ole edes selitettävissä..? Muistan kun minulla tämä v 2008 todettiin ja kun kerroin miehelleni silloin että olen vähän masentunut ja että käyn asiasta juttelemassa ammattiauttajan kanssa niin hän silloin jo "nauroi partaansa" niin koko totuutta en halunnut kertoa. Ison askeleen otin mielestäni jo siinä että kerroin nyt äidilleni joka otti hoitoalan ihmisenä tiedon onneksi ihan hyvin. Muuten olemme mieheni kanssa täysin rehellisiä toisillemme ja onnellisia kahden taaperon vanhempia, tämä pakko-oireilu vaan on sellanen asia mistä en pysty kertomaan..masennuksestakin ja ahdistuneisuudesta on helpompi kertoa.olenko ihan kamala vaimo?!
Sitä piti vielä kysyä että miten hyväksytään pakko-oireet/-ajatukset, siis käytännössä? Jostain luin että sen ajatuksen tuoma ahdistus täytyy vain kestää eli että sitä ns. Helpottavaa pakkotoimintoa ei saa lähteä tekemään-sitä olen kokeillutkin, mutta ne sanat jäävät ja kasaantuvat mieleen ja saatan muistaa ne tilanteet ja ajatukset vielä vuosienkin jälkeen.:-(
pelko2 kirjoitti 5.1.2015 22:23
"nauroi partaansa" niin koko totuutta en halunnut kertoa. Ison askeleen otin mielestäni jo siinä että kerroin nyt äidilleni joka otti hoitoalan ihmisenä tiedon onneksi ihan hyvin. Muuten olemme mieheni kanssa täysin rehellisiä toisillemme ja onnellisia kahden taaperon vanhempia, tämä pakko-oireilu vaan on sellanen asia mistä en pysty kertomaan..masennuksestakin ja ahdistuneisuudesta on helpompi kertoa.olenko ihan kamala vaimo?!
Ei sinun itseäsi kannata syyllistää siitä että suojelet miestäsi. Enkä taida osata neuvoa kuinka pitäisi menetellä jos kerran miehesi "nauroi partaansa" edelliselle kertomallesi. Hän ei taitaisi tosiaan "ymmärtää" mitä pakkoajatukset on ja miksi ne aiheuttavat ahdistusta. Sellaisen ymmärtää vain se jolla on samanlainen ongelma. Meitä, joita pakko-oireet vaivaa on ja kannattaisi etsiä heitä vertaistueksi muilta keskustelupalstoilta. Ainakin suomi24:sä on joskus keskusteltu pakko-oireista ja sieltä voisit löytää jonkun, jonka kanssa voisit vaihtaa yhteystietoja. Täällä tukinetissä se ei taida olla mahdollista mutta tarvitsisit nyt ehdottomasti vertaistukea kun et voi miehellesi kertoa. Eikö siskosi voisi tilata kirjan ja luet sitä hänen luonaan?
Pakko-oireitten hyväksyminen aika monimutkainen juttu kerrottavaksi. Parhaiten se paljastuisi kirjasta. Kannattaisi kysyä kirjastosta ja käydä sitä siellä lukemassa. Itsekään en ole likimainkaan kaikkea ymmärtänyt mitä kirjaan on painettu mutta pääpiirteissään olen ymmärtänyt, että pakko-oireista on mahdollista parantua tai ainakin ajatukset pystyy hyväksymään. Kirjan mukaan ne on "vain ajatuksia", ei todellisia. Kirjan mukaan herkät luonteet ovat eniten vaarassa joutua pakko-oireiden uhriksi. Oletko varmaan herkkä, minäkin olen vaikka olen mies, vieläpä aika kovia kokenut elämässäni. Kirjassa on aika helppo keino rentouttaa itsensä kun ahdistava ajatus tulee päähän. Tarvitaan vain "oma paikka" jossa ei tule häirityksi. Rentous alkaa nenän kautta syvään hengittämällä ja hengen pidättäminen laskemalla ajatuksissa kolmeen niin että "näkee numerot ajatuksessa" ja sen jälkeen uloshengitys ajattelemalla numeroa 10. Sitten uudestaan sisäänhengitys nenän kautta kolmeen laskien ja uloshengitys numeroa 9 ajattelemalla, jne nollaan asti. Ensimmäisellä kerralla menet sekaisin mutta toista harjoitus niin monta kertaa että pääset nollaan. Tämän harjoituksen aikana ahdistuksesi katoaa, varmasti, ainakin minulla katosi ja tee harjoitus aina kun alkaa pakko-oireet tulla päähän. Yritän kertoa jatkossa hyväksymisestä. Kokeile rentoutumista sillä se auttaa kummasti.
No mut mul tulee niitä ajatuksia kokoajan että toimiikohan tuo mulla..? Mä en oo missään kuullu et kellään ois samanlaisia ajatus oireita kun mulla ja niihin siis liittyy myös toiminto. Mul on vasta kk:n päästä aika sinne terapiaan, sitä ennen ei varmaan apua heru mistään.. siskoa nään niin harvoin että en voi kirjaa siellä lukea eli duunissa ois varmaan ainoa mahis, mut mitä jos kollegani näkee mitä luen..:-(
Sun tilanteesi näyttää olevan pahempi kuin mulla mutta pystytkö yhtään kertomaan millaisia pakkoajatuksesi ovat? Mitä ne koskevat ja miten toimit että saat ahdistuksen vähenemään?
Voi olla että sun on haettava apua esim. Mielenterveystoimistosta. Sellainen löytyy kaupungeista ja suurimmista asutuskeskuksistakin. Jos omistat puhelinluettelon, sieltä löytyy numero johon voi soittaa. Ja onhan olemassa myös kriisipuhelin. Numeroa en tiedä mutta äitisi varmaan tietää. Kuukausi on pitkä aika odottaa apua jos oireilet koko ajan.
Eli tilanne voi olla vaikka ihan sellanen että istun vaik sohvalla ja kun nousen siitä niin katson samaan aikaan vaikka lapseni jalkaan ja mul tulee ajatus että sille jalalle tulee tapahtumaan jotain pahaa(vaikka järjellä tiedän että ajatuksella en voi tuottaa
onnettomuutta/pahaa toiselle) niin mun täytyy istua uudelleen ja taas nousta että ajatus "mitätöityy", välillä ajatus on lievä ja pystyn sivuuttamaan sen mutta usein se on niin voimakas tunne (varsinkin nyt ku lääkitys ei oo vissiin vielä balanssissa)että jos en tee toimintoa uudelleen niin alkaa ahdistaa ihan hirveesti ja jos se ajatus jää päälle ni en vois oikeen tehä mitään ennenku oon saanu sen ajatuksen mielestäni. Hirmu vaikee näitä on selittää..mulla on siis lääkitys nyt just vaihdettu ja olen ollut yhteydessä miel.terv. toimistoon et silleen on apu hoidossa. Sillo kun tää v 2008 todettiin niin mulla oli nää oireet suunnilleen yhtä voimakkaat kun nyt ja tähän marraskuuhun olen tullut toimeen tolla seronil lääkityksellä mut nyt se on vissiin menettäny tehonsa ja nyt siis sertralin käytössä. Sillo ennen mulla ei muistaakseni ollu näitä poissaolon tunteita mitä nyt on. Pelottaa vaan että tehooko tuo sertralin tähän ja kuinka nopeasti..? Koska nyt se mun normi iloisuus ja energisyys on jossain piilossa yän oireilun ja ahdistuksen alla 🙁
Enpä ole varma mitä vastasin, vaikuttaa kuin joltain lääkkeen sivuvaikutukselta. Itsellä pakko-oireet tulee yleensä aamuöisin eikä mulla ole päiväsaikaan kuin tosi harvoin pakkoajatuksia. Yleensä silloin kun on jotain stressiä tai kun joudun tarkkailluksi.
Kerrot että lastasi katsomalla alkaa ahdistaa niin veikkaisin että olet huolissasi lapsesi yleisestä turvallisuudesta, et niinkään sen hetkisestä turvallisuudesta, että olisit uhka lapselle. Ylisuojelulta se vaikuttaa ja minä olen ylisuojelijan kanssa elänyt lapsena ja nuorena. Olen ehkä väärässä mutta näiden ahdistuskohtausten vuoksiko olet mennyt psykiatrille? Että ajatuksesi pelottavat sinua ja pelkäät jotain pahaa tapahtuvan.
Itseäni omat pakko-oireeni hämmästyttävät ja suututtavatkin kun tiedän ettei ne kuulu tavalliseen elämään. Usein mietin että minua rangaistaan jostain paheesta mutta mietin myös että kuka? Itseminänikö?
Luin noista molemmista lääkkeistä Orionin sivuilta ja ne on molemmat valmisteet samanlaisia vaikutukseltaan kuin oma masennuslääkkeeni Fevarin ja muistan että aloittaessani lääkkeen sain hankalia sivuvaikutuksia. Ennen Fevariinia mulla kokeiltiin lukuisia eri valmisteita mutta ne eivät sopineet. Yleensä vaikeuttivat keskittymistä ja aiheuttivat levottomuutta, jopa vihan tunteita. Fevarinin alkuvaikeuksien jälkeen totuin sen vaikutukseen ja ehkä sunkin kohdalla on kyse lääkkeen alkuvaituksesta ja ne tuntemukset ahdistavat. Voisit ehkä pyytää jotain rauhoittavaa lääkäriltäsi siksi aikaa että kestät alkuvaikeudet. Minä pyysin ja sain Lorazepamia ja ne helpottivat mutta muista ettei niitä pidä ottaa jatkuvasti koska rauhoittavat aiheuttavat riippuvuutta. Lue lääkkeistä netistä, jo tieto helpottaa ahdistusta.
Yritä kuitenkin sitä rentoutusta, josta kerroin, sillä ahdistus on usein seurausta väärästä hengitystavasta. Rentousharjoituksessa irtaannut ahdistavasta tilanteesta kun keskityt vain numeroiden "näkemiseen". Pakko-oireen hyväksymisen a ja o on että löydät itsesi, että voit tarkkailla oloasi kuin ulkopuolinen. Se vaatii keskittymistä, vain ja ainoastaan siihen asiaan. Itse pystyin hyväksymään pakkoajatukseni sanomalla itselleni, että siirrän pakkoajatukseni myöhemmäksi. Että ajattelen asiaa kun minulla on sille aikaa. Alkuun se ei tietenkään tepsinyt, ei moneen päivään mutta lopulta useiden yritysten jälkeen saatoin sanoa itselleni että hyväksyn pakkoajatukseni ja että minulla on sellaisia mutta siirrän sen pohtimisen myöhemmäksi ja olen onnistunut siinä muutaman kerran, ja siitä ymmärrän että jos jatkan harjoittelua pystyn lopulta siirtämään loputtomiin pakko-oirettani. Täytyy ottaa itseään "niskasta kiinni", tehdä selväksi että vain itse voi auttaa itseään. Jatkan tätä toiste, paljon jäi sanomatta.
Ihan ensin kiitos että jaksat vastata, oletkin varmaan ainoa joka jaksaa kuunnella.
siis eivät ajatukset pelkästään lapsestani tule vaan ne voivat tulla ihan kenestä vaan tai sitten se on tosiaan vaan vaikka tv:stä kuultu sana mikä jää sillä hetkellä kummittelemaan.
varasin nyt sen kirjan ja aattelin että selailen sitä töissä hiljaisina hetkinä.
toivon todella että nämä oireet ovat vain väliaikaisesti näin voimakkaat!
mulla on ahdistavimpiin hetkiin opamox 15mg, sitä en onnex ole kovin usein joutunut ottamaan, ehkä kerran tai kax/vko.
Pakkoajatusten hyväksyminen on vaikeaa, mutta toivotaan että saat Pelko2 oireisiisi apua. Suosittelen harjoittelemaan erilaisia rentoutumistapoja, itselleni ainakin pakkoajatusten hyväksyminen rentoutuneena on paljon helpompaa. Hengittele vaikka 10 kertaa syvään ja jokaisella ulos hengityksellä puhallat ajatuksesi pois. Jos sinulle tulee pakkoajatuksia, sano itsellesi että minulla on oikeus tälläiseen ajatukseen, toivota se jopa tervetulleeksi. Mielikuvaharjoitukset ovat ainakin minulle hyvä apu. Kun olen yksin, voin lausua pakkoajatuksia ääneen ja silloin ymmärrän paremmin kuinka tyhmiä ne ovat. Kun lapseni oli vauvaikäinen, minulla oli paljon pakko-ajatuksia siitä, että vahingoitan lastani, mutta psykiatrin kanssa tästä puhuttiin ja se voi viitata juuri siihen että on ylisuojelevainen ja yli kiltti persoona. Ja onhan elämäntilanteesi juuri nyt sellainen, että olet pienestä lapsesta vastuussa ja omaat ehkä huonon itsetunnon? Ja ehkä taustalla on vielä mokaamisen pelko, niinkuin minulla? Minulla tämä mokaamisen pelko liittyy ankaraan kuriin lapsuudessa. Minulla auttaa hirveästi se, että pohdin mistä pakkoajatukset johtuu, ei kannata lähteä liikaa analysoimaan ajatuksiaan, että miksi ajattelin näin ja näin Ajatuksia tulee ja menee ja ne ovat vain ajatuksia. Voimia sinulle Pelko2!
pelko2 kirjoitti 7.1.2015 11:46
Ihan ensin kiitos että jaksat vastata, oletkin varmaan ainoa joka jaksaa kuunnella.
siis eivät ajatukset pelkästään lapsestani tule vaan ne voivat tulla ihan kenestä vaan tai sitten se on tosiaan vaan vaikka tv:stä kuultu sana mikä jää sillä hetkellä kummittelemaan.
Kiitos vaan sinullekin sillä olen etsinyt keskustelupalstoilta nimen omaan sellaista joka tulee "iholleni" arkailematta ja sallii sen myös minulta. Minulla on pari sähköpostikaveria joiden kanssa olen myös päässyt hyvään, antoisaan keskusteluun mutta joiden kanssa en voisi mitenkään alkaa "puhumaan" pakkomielteistä. Olen kai vanhoillinen ja pelkään leimautumista. Täällä tukinetissä en joudu näyttelemään parempaa kuin olen.
Et sitten ole onneksesi ylisuojeleva kun oireilet muustakin. Kun kirjoitit että yksi sanakin voi jäädä kummittelevaan, muistan itsekin jostain saman tapaisesta saaneeni huolta nuorempana mutta ne olivat ns. korvamatoja, esim. laulun sanoja tai runon pätkiä jotka jäivät päähän "soimaan". Sellaista pidetään kai ihan normaalina, noin yleisesti ottaen mutta jotain yhteyttä niillä saattaa olla tämän pakkoajattelun kanssa. Kuin ne olisivat sanomia jostain tulevasta, esioire päähän pinttymistä.
Ymmärrän kevyesti että sinun tilanteesi on omaani huomattavasti hankalampi mutta uskon että saat tilanteesi parempaan hallintaan koska pystyt asiasta keskustelemaan. Tätä pakkoajattelua jos yksin päässä pyörittää, se kasvaa mielettömiksi kysymyksiksi ja vastauksia ei saa mistään. Jo se, että kirjoittelen kanssasi auttaa myös minua. Se vaan on niin vaikken tiedä mikä mekanismi siinä on. Tämä toimii paremmin kuin ryhmäterapia, jossa olen myös ollut, koska siinä on mukana jännittyneisyys. Kirjoittaessa on vapaa siitä. Ikäerokaan ei haittaa kuten kasvotusten ollessa. Kirjoittaessa on iätön.
Tuosta pakkomielteen-ajatuksen siirtämisestä se, että minulle vakavia ongelmia tuottava, "takapuskurissa roikkuvan" autoilijan olen saanut häivytettyä muutaman kerran ajatuksistani kun olen itsepintaisesti toistanut ajatuksissani, että siirrän ongelman myöhemmin ratkaistavaksi. Kuullostaa varmaan hölynpölyltä ja naurettavalta mutta se on toiminut niin hyvin että olen päässyt perille juurikaan hermostumatta ja pystynyt keskittymään täysin omaan tekemiseeni. Tämä ratkaisumalli on kirjassa kerrottu selkeästi vaikka ihan kaikkia ratkaisu keinoja en ole siitä ymmärtänyt. On vaan edettävä pikku hiljaa eikä lannistua vastoinkäymisistä. Kerrasta poikki- kirjassa on esimerkkitapauksia jotka kannattaa lukea vaikka ne ei omaa tilaa liippaisi läheltäkään mutta sillä tavalla saattaa omat ongelmat lientyä kummasti. Minulle on käynyt niin ja se jos mikä huojentaa oloa.
Sitä hiukan olen miettinyt miten pystyt pyörittämään arkeasi jos kaiken aikaa tulee outoja ajatuksia ja tunteita, ahdistuksiakin? Itsellä on näitä univaikeuksia mutta päivisin ei juuri mitään. Ei aamuyön heräämiset mitään herkkua ole kun siinä jää ajatusten kanssa pimeään makaamaan. En kyllä kauaa jaksa olla vuoteessa vaan puen ja alan joko kirjoittamaan tai kuuntelemaan musiikkia. Jotain pitää tehdä ettei ala pakko-oireilemaan ja ahdistumaan.
koko päivän ollut tää ikkuna tässä auki, ja pitänyt tänne kirjoitella tuntemuksiani.
jotenkin ne on vaan niin hajallaan ja sekaisin mun päässä ettei oikeen tunnu saavan mistään otetta. johonkin ketjuun kirjoittelin syksymmällä, että on vointi alkanut huonontumaan. mut sittemmin se kirjoittelu jäi.
mulla on yli kymmenen vuoden tausta masennuksesta, paljon traumaattisia kokemuksia vuosien varrella jotka on pitänyt mielialan aika huonona monen monta vuotta,muutama lyhyttä osastohoitojaksoa jne..
kuitenkin 2011 kun tapasin nykyisen mieheni ja sellainen risainen elämä rupes hiljalleen kasautumaan siitä, ja sainkin oloni ja elämäni aika normaaliksi taas.
silloin mä urheilin, pudottaakseni ylipainoa mitä mulla paljon on, ja mutettiin uuteen kämppään ja oli paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä, paino tippui ja elämä hymyili,
mut huomasin et oon saanut itseni aika ylivireään tilaan kun muutin elämäntapani sohvan pohjalta sinne tänne säntäilemiseen. silloin mulla ekaa kertaa, niin että mulle kerrottiin siitä, epäiltiin hypomaniaa, ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä vaikka ilmeisesti sitä on joskus nuorisopolin aikoinakin epäilty.
no täs on muutama vuos mennyt, on ollut pieniä alamäkiä ja pieniä "ylämäkiä"/tosi hyviä jaksoja, mut aika perus tasaista arkea on elämä ollut. tietty nyt välillä tulee joku muutaman päivän kriisi, mut niistä on noustu jaloilleen aina suht helpostikin.
mut taustalla on ollut, ainakin 2010 vuodesta tosi kova ahdistus, ei läheskään aina niinkään henkisenä, mut sellaisena jännittyneisyytenä, ja edesautttanut aika monia raivareita, eli kovin pitkä pinna ei oo ollut ja kaikki pitäis tapahtuu heti ja nyt. eli ärtymys on ollu tuttu tunne, suurimmaks osaks kausittaista.
nyt 2014 kevään olin nuorisopalveluiden kautta työpajalla 5/pvä viikossa 6kk, sain sitä arkirytmiä ja ihme kyllä myös hirveesti energiaa, jaksoin ekaa kertaa useampaan vuoteen just kiinnittää huomiota ulkonäköönkin ihan erilailla kun aiemmin. ja hyvin jaksoi kotityötkin tehdä yms.
kesäkuussa loppui nelivuotinen psykoterapia yksityisellä kelan tukemana, ja elokuussa "suunnitellusti" päättyi kontakti psykpolille myös. no..
eipä mennyt kuin kuukausi niin asiat alkoi menee alamäkeä, uus työharjoittelupaikka olikin ihan liian raskas mulle, aluksi lähinnä vain fyysisesti, mut muutaman viikon jälkeen huomas et ei sitä henkistäkään jaksamista oo läheskään samanlailla kun keväällä, vaikka nyt tein vain kolmipäiväistä viikkoa.
no, taustalla myös useampia somaattisia oireita ja stressiä niiden takia.
työkkärissä pääs itku, kun mietittiin et mitäs nyt sit tehtäis kun ei se työharjoittelu onnistunut, ja molemmat työntekijät kyllä siinä mun tihrutuksen huomattuaan sanoivat et ois varmaan paikallaan lähete typ:iin eli tuetun työllistymisen puolelle. no lähetteen sain sit sinne, ja kävin ensin entisellä terveysasemallani juttelemassa omalääkärilleni huonontuneesta voinnista, ja sain ihan kaoottisen kokemuksen ulkomaalaisesta, kielitaidottomasta tapaamisesta lääkärin kanssa joka oli, hyvin hyvin empaattinen ja silitti olkapäätä ja kertoi et onhan hänelläkin ollut vaikeaa ja on itkenyt ihan yhtä paljon kuin minä, ja lähdin sieltä aika shokissa kotiin et mitä ihmettä just tapahtui?
no apua ongelmaani en sieltä kuitenkaan saanut, mikäli se ei tuosta aiemmasta käynyt ilmi, niin vaihdoin terveysasemani toiseen ja sain hyvän omalääkärin ja lähetteen takaisin psykpolille.
silloinkaan ei kuitenkaan oikein otettu kantaa esim siihen kun kerroin ruokahaluni olleen tosi huono.
no marraskuussa kävin typ:issä ja sanoivat että katsellaan nyt rauhassa tilannetta et miten hommat lähtee käyntiin psykpolin tultua takaisin kuvioihin yms.
nyt syksyllä olen myös huomannut käytöksessäni paljon uutta ja erikoista, saan pakkomielteisiä neurooseja joistain uutisista, ja käytän tuntitolkulla aikaa niiden selaamiseen internetistä ja keskustelupalstoilta, usein nämä kestävät sellaisen kolme päivää, mut niiden kolmen päivän aikana oon täysin takertunut tietokoneeseeni ja mielessä ei juuri mitään muuta pyöri kuin anneli auer, tai oulun vauvasurmat, tai joku muu tragedia.
lisäksi pakko-oireilua on erään ns vähän henkilökohtaisemman asian tiimoilta jossa teen keholleni todella ikävää jälkeä, ja kivuntunne aika minimissä, ja saan siitä helpotusta ahdistukseeni, ja saatan unohtua tekemään sitä joskus jopa tunniksi, ja mielessä pyörii kuitenkin "lopettaisit, tulet katumaan tätä, saat olosi vain huonommaksi, tämä ei ole viisasta, tämä ei ole normaalia, lopeta" mutta en kuitenkaan saa lopetetuksi. kyseessä ei ole viiltely eikä mikään muu ns toiminta joka liittyisi suoranaisesti itsetuhoisuuteen, et en tätä tekemällä kyllä henkeäni saisi riistettyä vaikka tilanne oisi kuinka huono.
lisäkis revin kynsinauhoja, lähes jatkuvasti ellei käsilläni ole parempaa tekemistä. puolsio humauttelee jatkuvasti, esim kun olen auton ratissa, et älä viitsi repiä niitä, kun ne on sit niin kipeät ja voivat tulehtua.
sinänsä mulla ei oo suuria pöpö-kauhu-ajatuksia, mut huomaan peseväni kädet monta kertaa päivässä, vaikka ennen oon ollut kyl aika laiska pesemään käsiäni, edes päivittäin. nyt käytän saippuaa reilusti, ja hieron hyvin ranteidenkin kohdalta.
mulla oli 23.12 aika psykpolille nyt ensimmäistä kertaa uudelle lääkärilleni, ja en tietenkään saanut oikein mitään sanottua. mut kirjoitti kuitenkin sairasloman helmikuun loppuun, ja ymmärsi vointini olevan hyvin huono. sain seuraavan ajan helmikuun alkuun.
tänään soitin entiselle psykpolin sairaanhoitajalleni, jonka luona kävin ennen 2010 alkanutta yksityistä terapiaa. soitin hänelle siksi, etten kehdannut soittaa vanhalle lääkärilleni, enkä eräälle toiselle ns "tutulle" sairaanhoitajalle sillä minua hävettää kertoa ihmisille, lääkäreillekin, jotka ovat viime vuosina olleet kanssani tekemisissä, että vointini on huonontunut. ihan hirveästi mua vaivaa ajatus siitä, että he olisivat minuun pettyneitä. ja ajatus siitä että he elävät uskossa että kaikki on edelleen menossa "oikeaan" hyvään suuntaan elämässäni, helpottaa minua.
ja tiedostan tämän olevan hyvin ihmeellinen tapa suhtautua, eikä mulla koskaan tälläistä tunnetta oo ennen ollut ja oon kokenut aika helpoksi kaikille mun ongelmista puhumisen.
sain uuden sairaanhoitajan psykpolilta ja ajan hänelle muutaman viikon päähän. tänään minua on vaivannut se, että olisiko pitänyt sanoa tälle uudelle hoitajalleni tilanteeni olevan aika akuutti. ja että oon tosi huolissani omasta voinnista, enkä oikeesti tiedä miten tuun itseni kanssa toimeen nämä viikot ennen aikaamme.
olen hyvin ahdistunut, ja fyysisiä oireitakin on useita. iltaisin tosi kova punoitus kasvoissa just ahdistuksen vuoksi, virtsaamisvaikeudet, vatsa/selkä/keskivartalo "kivut" jännittyneisyyden vuoksi yms.
onko tilanteeni ihan toivoton? miksi oloni yhtäkkiä huononi moneksi kuukaudeksi näin yhtäkkisesti ilman mitään sen suurempaa "traagista" elämäntapahtumaa?
olenko tullut lopullisesti hulluksi, kiitän kyllä ylempää tahoa/tai jotain mystistä suurta voimaa, en ole uskovainen😀, siitä että sentään järkeni vielä toimii sen verran että tajuan käyttäytyväni hyvin omituisesti ja tavalla joka ei tosiaankaan ole minulle ominaista!!
mutta kuitenkin, sisimmässä kalvaa ajatus et vieläkö voi tilanne mennä huonommaksi? joudunko johonkin osastolle pakkohoitoon, tai onko edes hoitoa näihin mun oireisiin. äää.
korjaan vielä ylempää tekstiä siis, olin viime kevään ensimmäistä kertaa 2008 vuoden jälkeen edes viitenä päivänä viikossa ns "toiminnallinen", eli en aikoihin ole pystynyt missään koulussa tms työssä olemaan arkisin, niinkuin ns normaalit ihmiset.
ja harmittaa ettei ruokahaluttomuutani oteta kovin vakavasti, sillä tietenkin on terveyteni kannalta hyvä kun saan painoani tippumaan, mut henkisesti ruokahaluttomuus on hyvin raskasta, uuvuttavaa ja turhauttavaa. eikä ne menetetyt kilot paljon mieltä kohenna..
Kalex; mitä tarkoitat tolla "tapapuskurissa roikkumis" -tilanteella?
Kyllä tässä arkea pystyy pyörittää kun onneksi aika usein sana/ajatus häviää kun vaan jatkan sitä normaalia toimea mitä olin tekemässä. Mutta myös tosiaan valitettavan usein joudun tekemään toimen ns uudestaan(esim avaamaan jääkaapinoven uudelleen ja laittamaan kiinni, jos katseeni teki esim. Juuri ympyrän kun olin laittamassa ovea kiinni niin ajattelen että jollekin tulee joku vatsasairaus ). Se onkin sitten noloa jos mieheni tai joku muu huomaa että tein niin koska silloin joudun keksimään jonkun tekosyyn miksi tein niin.
mulla tää on tosiaan sellaista että joku sana tai ajatus tulee missä vaan mieleen,ei ole mitäön tiettyä paikkaa tai aikaa milloin niitä ei tulisi ja ne ei koske mitään tiettyä esinettä, sanaa tai asiaa.
pahin ahdistus ja stressi tulee silloin jos tilanne on ainutlaatuinen eli jos tilanne ei tule enää toistumaan, esim kun ostin uuden pyörän ja mieheni alkoi kokoamaan sitä niin oli ihan työ pitää ajatukseni kurissa sen aikaa koska pyörää ei koota enää toista kertaa eli en pääse tilanteeseen enää uudelleen. Sama jos vaikka lähden kävelee vaikka uusilla kengillä, tilannetta ei tule enää uudelleen koska kengät likaantuva painotan nyt ettei tilanteet joka kerta ole niin stressaavia, esim tänään lähdin uusilla kengillä eikä mitään ajatuksia tullut, mutta siis pahimmillaan voi olla tuollaista.
Usein kun menen nukkumaan niin kylkeä käänteessä(siis kun en ole vielä saanut unta) tulee myös sanoja mieleen, sit on pakko pysäyttää liike siksi aikaa että saan ajatuksen Pyyhittyä mielestäni että pystyn koittaa uudelleen unen saantia.
mulla on ens keskiviikkona omalääkäri aika jolta kysyn miten tuon lääkityksen annoksen kanssa jatketaan kun ei tuo 100mg sinakaan vielä ole alkanut tehoa, mitenköhän kauan kestää ennenku lääkkeen vaihdon jälk uusi lääke slkaa tehoamaan? Musta on kyl hölmöä että lääkeannostusts kontrolloi yleislääkäri joka aikakin meillä vaihtuu kokoajan! Peijaksen päivystyksessä käydessäni lääkityksestä päätti Psyk. Erikoislääkäri ja haluaisin näin olevan jatkossakin!
pelko2 kirjoitti 8.1.2015 9:23
Kalex; mitä tarkoitat tolla "tapapuskurissa roikkumis" -tilanteella?
Usein kun menen nukkumaan niin kylkeä käänteessä(siis kun en ole vielä saanut unta) tulee myös sanoja mieleen, sit on pakko pysäyttää liike siksi aikaa että saan ajatuksen Pyyhittyä mielestäni että pystyn koittaa uudelleen unen saantia.
mulla on ens keskiviikkona omalääkäri aika jolta kysyn miten tuon lääkityksen annoksen kanssa jatketaan kun ei tuo 100mg sinakaan vielä ole alkanut tehoa, mitenköhän kauan kestää ennenku lääkkeen vaihdon jälk uusi lääke slkaa tehoamaan? Musta on kyl hölmöä että lääkeannostusts kontrolloi yleislääkäri joka aikakin meillä vaihtuu kokoajan! Peijaksen päivystyksessä käydessäni lääkityksestä päätti Psyk. Erikoislääkäri ja haluaisin näin olevan jatkossakin!
"Takapuskurissa roikkuminen" tarkottaa sitä että takana tuleva auto tulee ihan liian lähelle mua ja aiheuttaa vaaran jos joudun jostain syystä jarruttamaan äkisti. Siis takana tulija törmää minuun ja siitä ahdistun että joudun onnettomuuteen vaikka ajaisin itse miten hyvin hyvänsä. Tää on hyvin yleinen ongelma liikenteessä, ei vain suomessa. Kuvittele että nopeutta voi olla 100km/h ja autojen väli vain muutama metri. Minulle tästä roikkumisesta on tullut lähes autoiluni lopettava ongelma mutta viimeaikoina olen muutaman kerran onnistunut vähentämään ajoahdistustani merkittävästi.
Miten monilla autoilijoilla on sama ongelma, sitä en tiedä mutta paljon asiasta keskustellaan liikennepalstoilla joten varmaan asia monia harmittaa. Minulle tulee "puskurissa roikkumisesta" tunne, että takana tulija yrittäisi saada minut tieltään, että olen hänen ongelmiensa aiheuttaja, enkä sellainen missään nimessä haluaisi olla. Tiedän ajattelevani asian päin honkia mutta en vaan pysty muutakaan ajattelemaan mutta kirjan ohjetta noudattamalla olen siis pystynyt siirtämään ajatusta myöhemmäksi. Uskon että ongelma poistuu jossain ajassa kokonaan.
Mulla ei ole suuria nukahtamisvaikeuksia kun luen illalla mahdollisimman tylsää kirjaa niin siitä ei jää ajatuksia. Hyvin harvoin jään miettimään jotain ja silloin kyllä menee kauan ennen kuin nukahdan. Pakko-oireita mulla ei ole iltaisin, vain aamuöisin ja päivisin.
Lääkärien vaihtuminen on tosi huono juttu ja siitä mullakin paljon kokemuksia. Pitäisi käydä yksityispsykiatrilla mutta se tulisi aika kalliiksi. Kun lääkäri vaihtuu, joutuu aina aloittamaan kuin alusta koko hoidon. Minä olen ollut kaikkein tyytyväisin naislääkäreihin. He tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneempia potilaastaan kuin mieslääkärit. Sama juttu psykiatreissa.
Kertomasi polkupyörän koonti jäi mietityttämään sillä itselläni on työssä sellainen ongelma etten aina pysty viemään hommiani valmiiksi asti. Esim. autoa pestessä haluaisin liata auton uudestaan ja aloittaa alusta. Monissa hommissa samanlaisia ajatuksia. Aivan pöhköjä, suoraan sanottuna.
Mä en kyl tajuu et onko nää mun pakko-ajatukset niin erikoisia ettei tuossa kirjassakaan enkä missään foorumeiden keskustelussakasn oo törmänny vastaavaan..? Siellä puhutaan vaan tarkastelu - ja pesemispakoista. Muten mä osaan soveltaa noita kirjan harjotuksis kun siellä ei oo samanlaista tilannetta? Mä en kyl sitä kans tajuu et miten mä hyväksyn pakkoajatuksen kun se on vaan se sen hetken tilanne millo mun pitäisrse ahistava ajatus saada mielestäni pois-ei sitä voi siirtää tsi siinä ohikiitävässä hetkessä tehä mitään päätöksiä muuta kun että yrittää olla välittämättä ajatuksesta mutta kun sitten usein se jää vaivaamaan mieleen ja tuntuu ettei voi tehdä mitään muuta ennenkun on saanu sen ajatuksen pois mielestäni toistamalla sen toiminnon, siis tuo on nyt ainoa keino missä välillä onnistunkin että olen vain välittämättä siitä.