Pakko oireet ja masennus. Lisäksi kuvaus minusta ( tukea varten)
Elämä on yhtä ahdistusta ja pelkoa. En uskalla sanoa tai tehdä mitään. Heti saan jonkun syyn tai leiman jostain. En vain näe enää ulospääsyä peloista, psykologi ei voi auttaa, koska eihän se muuta todellisuutta. Eilen oli yksi hyvä hetki, jopa runollinen. Juuri nyt minulla on ollut parin viikon ajan suunnattoman huono olo. Se johtuu siitä aiheesta, mistä kirjoitin siihen yhteen ketjuun minkä minua nuorempi? oli tehnyt. Nimittäin se on kaikesta, ylivoimaisesti suurin pelkoni. Missään muualla en ole enkä voi sitä myöntää. Tiedätte ehkä mitä tarkoitan. Varsinkaan naisille en uskalla pelostani puhua. Pelkään mitä ajattelevat, ja loputkin mahdollisuudet kumppaniin katoaa. Ja on mulla tällä hetkellä vielä se suhde, mutta siinä ei mene hyvin, ja en tiedä tuleeko ero ☹️. Kun luen eri keskustelupalstoja pelko kasvaa.Kaiken lisäksi en muuta enää haekaan kun näitä ahdistuksen mukaisia pareja, kun olen kävelyllä. Se tapahtuu automaattisesti. Haluan päästä siitä eroon. Mikä on totuus? Olenko minä yhtä haluttava ja tavoittelemisen arvoinen? Voinko minä saada kumppania tulevaisuudessa, jos ero nyt tulee? Minulla ei ole mitään annettavaa naisille, kuin itseni. Mutta en ole mielestäni riittävä. Masentunut, ruma, lyhyt, laiha, tyhmä. Kuka minusta kiinnostuisi? Ennen helpotti tieto, että silloin on toivoa, jos muutan itseäni, mutta enää siitäkään ei ole apua, kun en halua missään nimessä pettyä.
Pakko oireet. Asian vuoksi jos olemassa olleet pakko oireet on voimistuneet. Minun on pakko ” koskea tai tehdä jokin asia useamman kerran”, sillä jos en tee, tuo pelkoni toteutuu. Tosin, teen niin vain kotona. En uskalla muualla, kätken siitä tulevan ahdistuksen sisään. Muutenkin ihmisten vaikea löytää kumppania, entä silloin jos tilanne kiristyy ja kilpailua tulee lisää seurustelukumppaneista?
Nyt haluaisin omin sanoin kuvailla itseäni; jos olisin nyt vapaa, olisinko ihmistyyppinä kiinnostava.? Olen nuori mies, vaalea iho ja tummanrusekat hiukset. Siniset silmät. Luonteeltani olen aika rauhallinen, mutta välillä hermostun stressaantuneena helpommin. Yritän pohjimmiltani ajatella ja uskoa kaikista hyvää, ja toivon kanssaeläjille vain hyvää. Pyrin kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti ja huomioida mahdollisimman paljon. Itseäni unohtamatta. Pidän elokuvista, rauhallisista koti illoista, yhdessä asioiden tekemisestä ja kokemisesta. Siksi kaipaisin rinnalleni ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän hyvät ja huonot asiat. Kuunnella ja tukea toista. Mun sisällä olisi niin paljon rakkautta ja lämpöä, kun vaan olisi joku joka haluaisi sen ottaa vastaan. Nykyinen kumppanini ei tunnu siitä haluavan. Rakastan romantiikkaa ja yhdessä vietettyjä helliä hetkiä. Pussailua ja tulevaisuuden suunnittelua. ( johon en nyt siis pysty uskomaan). Pienen kuvailun tarkoituksena on kysyä,
olenko sellainen ihmistyyppi josta joku ihana joskus minun elämässä voisi kiinnostuisi?
Minä ja kumppani yritetään kovasti saada suhde toimimaan, mutta aika näyttää miten käy. Nyt näyttää vain huonolta
Tällä hetkellä mikään ei vaan tunnu, eikä näytä miltään. En saa syötyä, nukuttua, nuo pakko oireet vaivaa, päätä särkee ja haluan niin kovasti pois tästä elämästä ja toivottomuudesta. 😭😭
Ehkä se kuitenkin siitä. Kiitos kun luit. Oli pakko purkaa tuntoja.
Ps. anteeksi sekavuus ja otsikko. Otsikko on siksi tuollainen, että antaa paremman kuvan aiheesta.
Alkuun varoitus. Kirjotukseni on pitkä. Isot kiitokset teille jotka jaksatte lukea tämän loppuun, ja vastaukset ovat enemmän kuin tervetulleita.
Päivät menevät jotenkin sumussa. En osaa nauttia enää mistään. En lue lehteä tai mediaa enää ilolla. Ennen pidin Wikipedian lukemisesta. Enää en pysty. Sydämen ympärillä tuntuu siltä, kuin vanne kiristäisi koko ajan. Olo on epämukava ja huono. Ei okseta, mutta vähän samankaltainen tunne. Etova ja epäuskoinen. Katkera ja surullinen. Ahdistunut, pelokas ja masentunut. Toivottomuus, pelko ja elämänhalun menettäminen. En ole mitannut painoani, mutta on tunne että olen laihtunut. En syö enkä oikein juo. Rankaisen sillä itseäni.
Tuossa ehkä minun tämänhetkinen tila, joka jatkunut jo melkein viikon pari. Pakko-oireet, jotka ovat olleet jo kauan vähintään taustalla, ovat palannet. Joudun tekemään monta asiaa toiseen kertaan, kävelemään, koskemaan ja ajattelemaan, sillä jos en tee niin, pelkoni kirjoittamasta aiheesta toteutuu. ( niissä aikaisemmissa ketjuissa ja viesteissä). Pakkomielle. Tuttua sekin. Havannoin ihmisiä ja pareja, perheitä ja tapahtumia ympärilläni. Niistä tulee huono olo, sillä kun ajattelen, sillä nekin on kohta menneitä. Syitä en uskalla sanoa. KAIKKI, liittyy siihen pelkoon, josta kirjoitin tuonne pariin ketjuun. Ahdistun ajatuksestakin, millainen tulevaisuus näiden asioiden vuoksi on, ja siitä miten se vaikuttaa. Ahdistuneena odotan aikaa tapahtuvaksi, sillä nuo asiat joita pelkään, eivät muutu mihinkään, eikä niitä voi estää tapahtumasta.
En olisi näin ahdistunut, jos tietäisin, että omalla kohdalla asiat ei mene noin, vaan niin, miten toivoisin menevän. Muta kun se ei ole realismia, eikä todellista.
En haluaisi mennä nukkumaan, sillä tiedän, että näen taas painajaisia siitä. En kävele kaupungilla, koska kaikki muistuttaa ja ruokkii pelkoani. En pysty katsomaan mainoksia, koska ne ovat nykyään kaikki pelkojeni mukaisia. Ennen RAKASTIN mainoksia, jossa oli rakastunut nuoripari yhteisen elämän alussa. Enää en voi katsoa, koska nekin muuttuneet pelkojeni mukaisiksi. Eivät ole enää sitä, mistä olen itse koko ikäni syvästi haaveillut. Eikä enää edes mahdollisia, sillä ikää sen verran. Ei paljoa, mutta kuitenkin niin, että en voi enää olla nuori. Olen 22 vuotias mies, jos tieto auttaa selventämään asioita.
Olen lopettanut haaveilun jo kauan, kauan sitten. Toivoisin niin kovin, että kuolisin pois, eikä tarvitsisi enää nähdä tai kokea noita mun pelkoja, joita nykytilanne maailmalla vain kiihkoisasti edistää ja määrä.
Olen ihan vakavissani suunnitellut itsemurhaa. Ketä se oikeasti kiinnostaa, ei ketään. Mitä yhteyskunta tai muut ihmiset menettää? Ei mitään. Se on realismia ja kylmä totuus. Erityisen pahasti sydämeeni sattuu tieto, että tällä planeetalla ei ole olemassa unelmieni kaltaista tyttöä/ naista, joka itsestäni haaveilisi. Sekin on kylmä totuus. Ei ole ollut tähän ikään mennessä, miksi olisi myöhemminkään? Joku minua viisaampi, voi valottaa enemmän asiaa? Olen kyllä parisuhteessa, mutta silti epätoivoinen, koska suhde on kriisissä. Ei ole vastakaikua missään milloinkaan.
Mun sisällä olisi niin hirveä halu ja tarve löytää sellainen ihminen elämääni, jonka kanssa voisin jakaa ilot ja surut. Jonka syliin käpertyä ja katsoa elokuvia. Käpertyä viltin alle rakastelemaan. Tukea ja kannustaa toinen toista. Tehdä yhdessä ruokaa ja suunnitella tulevaisuutta. Hankkia lapsia ja perhe. Mikä on ollut koko elämäni suurimpia haaveita. Että kotiin tullessa olisi joku, jota halata ja suukottaa. Kertoa kuulumisia ja yhdessä parantaa maailmaa. Kun mietin itseäni nuorempana, odotin innolla aikaa, että edes jotkut noista tapahtuisivat. Aikaa jolloin kiinnostuneena kävellään käsikkäin elokuviin. Odotusta ja jännitytä. Ihastumista. Ei toteutunut. Eikä enää voi, sillä ikä ajanut tuonkin haaveen ohi. Nyt tuli kyyneleet silmään.
Tiedän että en ole ainoa näin ajatteleva, joten miksi mun unelmilla ja toiveilla olisi merkitystä. Aina on joku, joka joko lyttää ne, tai vie silmieni edestä pois mun käsiltä. Aina on joku toinen parempi mies kuin minä. Pääni sisällä yritän kuvitella tilanteen, minä ja se oma rakas kumppani, arki ilta - työt tehty. On aikaa vain toiselle. Käpertyä kainaloon ja halata syvään. Silittää toisen hiuksia ja antaa suukko poskelle tai suulle. Käpertyä toisen kainaloon sängylle nukkumaan, ja unohtamaan maailman murheet. Mutta todellisuus ei ole tätä.
Toivon, että ette käsitä seuraavaa vääriin ja että näin saa kirjoittaa
Haaveeni olisi löytää kantasuomalainen nainen rinnalleni. Mutta enää tenäpäivänä ei kukaan heistä halua OMAN kokemukseni mukaan tällaista kantasuomalaista nuorta miestä kuin minä. En ole tavannut ainoatakaan (enkä varsinkaan lukenut netistä) Se ei kyllä tarkoita etteikö näin voisi olla, en vain itse enää pysty uskomaan niin. Onko tämä todellista? Toivoisin toisen näkökulman tähän?
Olipahan taas vuodatus. Menen sänkyyn ja itken itseni uneen, toivoen että en heräisi enää...😭
Ja sitten on vielä aivan erityisesti yksi pelko. Jota en kyllä sano täälläkään ☹️ on niin epä hyväksyttävää, enkä haluaisi ajatella niin, mutta eipä ajatuksille voi mitään. Se on asia josta olen tosi tosi huolissani. Enkä kyllä itse voi sille mitään. Se on vain tulevaisuuden skenaario, jonka uskon tapahtuvan. En kuitenkaan halua sanoa sitä missään, vaikka se kovin PALJON PALJON, masennusta ja ahdistusta tuottaakin. En aio sanoa sitä edes psykologille. En kenellekään. Koskaan. Tarve olisi huoli jakaa, mutta se on aiheesta, jota en itsekään voi hyväksyä ääneen sanottavaksi. Miksi mietin niin tuota asiaa? 😭
Voi voi mua... ehkä mielenterveys tästä joskus....😭😭😭😭
On vaikea olla itseni kanssa. Nykyisessä sujteessa huono ja tarpeeton olo. Vaikka kuinka yritän mitään vastakaikua en saa. Jos menen lähelle kun nähdään, puhelin on tärkeämpi kuin mä. Jos kerron että välitän, tai menen halaamaan. On vastaus välinäistä. Niin tulkitsen. Toisaalta en uskaltaisk lähteä tästä, sillä silloin olisin ihan yksin. Aina. Loppuelämän varmasti. Siltä ainakin tuntuu.
Ajattelin taas tulla kirjoittamaan tänne, kun ei ole muutakaan paikkaa, ja pakko on purkaa ajatuksia ja oloa. Tänään huono olo on jatkunut. Olen pakottanut itseni syömään vaikka ei maistu. Ennen rakastin sipsien syömistä viikonloppuisin, nyt on jo aikaa sitten avattu pusii vielä syömättä. Ei vain maistu. Pelokkuus on voimistunut ajoittain, mutta välillä toiveikkuus nosta päätään muutamaksi minuutiksi. Taas häipyen historian hämärään..
En enää ole mennyt niin suurella ilolla tuonne palkkatuki työhön, josta suuresti pidän, kun koko ajan on vain huono olo. Kaikki on suorittamista. Olen läsnä, mutta sisäisesti muualla. Ulkoinen kuva jonka muille annan, on täysin eri kuin mikä on todellinen oloni. Hymy on väkinäistä...☹️
Tällä hetkellä ahdistun tosi helposti, nuo pelot josta olen puhunut, tuo pintaan esim. juomatölkin kuva jossa kielletään raskaana juominen, TV; sarjan kohtaus, uutisen kuvitus, jokin artikkeli lehdessä, keskustelupalstan ketju, jokin valokuva netissä ja vaikka kirjan nimi
☹️
Tuntuu, että olen ainoa joka pelkää ja ahdistuu tuosta asiasta. Jos haen netistä tietoa tai keskustelua, kaikki on vain postiivista, enkä ole nähnyt yhtään "negatiivista" kommenttia,. Vaikka ne ovat yksittäisen ihmisen näkemyksiä, ne voivat tuoda elämääni helpotusta, sillä silloin ajattelen, että on edes 0,000000001% toivo jäljellä...😞
Vaikka se ei muuta tosiasioita. Pääsemäpähän hetkeksi pilvilinnoihin haaveilemaan utopiasta.
Minulla olisi niin paljon rakkautta ja lämpöä annettavana, mutta ei ole ketään joka ottaisi sen vastaan. Nykyinen kumppanini ei siitä välitä eikä arvosta. Ei välitä hellyydestä, jota sydämeni itkien kaipaa joka ikisellä sekunnilla ja hengenvedolla yhä enemmän,😭
Tekee hirveän pahaa yrittää hyväksytä tilanne, jota en halua hyväksyä. Se tuntuu luovuttamiselta. Jota lähestyn joka tunti, jonka tällä tiellä elämässä kuljen😭
Yksikin on liikaa tälle miehelle😭
Yritin laitta tänne linkkiä videoon, jossa on tunnelmaltaan sitä, mitä olen ikäni hakenut ja toivonut elämääni. Video on kuitenkin mainosvideo, joten ei ole saamaani tiedon mukaan sallittu, joten yritän kuvailla sitä tunnelmaa joka siinä on. Videon näkeminen olisi kuitenkin oleellista, sillä en oikein osaa hyvin kertoa siitä, mutta yritetään. Teen siitä tarinan kaltaisen, ja teen sille myös "otsikon, kuin yleensä tarinoissa on.
Matkalla Kotiin. Nuoripari.
Siinä videossa, nuoripari tulee jostain tapahtumasta ja on menossa molemmat omaan kotiin. Ilmassa on ihastusta ja toisesta pitämistä. Ihanaa, romanttista jännitettä, joka syntyy kahden ihmisen välille. Sitä nuoruuden iloa ja paloa. Kun kaikki on avointa, uutta ja ihanaa. Sitä suurta " tunteen paloa ja nuoruuden viattomuutta". Suurta elämänhalua, ja halua, tutustua toiseen paremmin. Pikainen suukko ja hymy. Ilmassa on toivoa ja odotusta.
Jos haluaa nähdä tuon videon, tuossa mun kirjoituksessa olevien asioiden avulla, sen voi etsivä löytää.
En tiedä, miksi olen muuttunut tällaiseksi. Ennen olin iloinen ja positiivien.Suhtauduin kaikkeen iloisesti ja kaikkeen uuteen positiivisesti ainakin aluksi. Hymyilin paljon. Minulla oli suurta toivoa ja odotuksia elämän varalle. Uskoin, että minullakin on mahdollisuuksia ja olin asenteella, että jos haluan jotain, teen sen eteen työtä, niin saan sen. Mutta elämä yllättää, eikä asiat ole niin menneet, kuin unelmoin.
Uskoin, että olen samanlainen kuin muut samoilla mahdollisuuksilla. Nuorena, minulla oli, kirja nimeltä " jätkien manuaali", luin sitä innolla ja toiveikkaana, " sitten kuin mulla on tämä ja tämä tilanne, suurella ilolla odotin ja haaveilin sydän täynnä odotusta. Ei ollut apua kirjasta. Olen koko ikäni asunut kerrostalossa, pienissä tiloissa. Haaveilin tilanteesta, että minulla olisi oma huone, että tapaisin kivoja tyttöjä, viedä tyttö omaan huoneeseen, kertoa tunteista, kävellä kotiin käsi kädessä, täynnä nuoruuden tunteita. No, ei tapahtunut.
Nuo tunteet joita koin, tai jotka jäivät kokematta, ovat vaikuttanut todella paljon siihen, mitä nykyään odotan tai miten elän elämääni. Toivo vaihtui epäuskoksi, epäusko turtumiseksi. Taistelen vieläkin sitä vastaan, että hyväksyisin tilanteeni. Jatkuvasti toivon, että kaikki tämä ollut unta, josta kohta erään, ja elämä olisi sellaista, miten sen joskus toivoin menevän. En osaa ymmärtää, mitä kaikkea minulla on silti ollut, ja olla niistä kiitollinen, vaan elän kokoajan haavemaailmassa sisäisesti. Ehkä vielä joskus?
Nyt katson ulos ikkunasta, kuvittelen elämääni 20 vuoden päähän, missä olen, mitä teen, onko minulla lapsia, joka on suurimpia haaveitani, ihana kumppani ,jota rakastaa, ja joka rakastaisi minua, oma koti ja se että olenko tyytyväinen elämääni. Aikaa, jolloin ajatella nykyhetkeä ja sanoa itselleni, miksi ajattelinkaan silloin näin, kaikki meni kuitenkin hyvin ja elämä hymyili.
Ulkona paistaa aurinko, on hyvää musiikkia ja päivän itkut itketty. Ehkä pilvissä sittenkin on kultareunus.
Outo pelko, vai mitä ? 😭
En tiedä mistä mulle tullut tämä pelko. Se voimistuu aina kun kuljen kaupungilla kun näen näitä asioita. Mikä auttaisi tähän ?
Tämä pelko vain syö mun kaiken voinavaran. En nuku kunnolla enkö syö ( ei maistu, pakotan vähän syömään itseni). Todellisuus tulee aina vastaan kaupungilla, kaupoissa jne. Vai onko se vaan mun pään sisällä? 😭 mitä sanoisitte?
Yritän usein kuvitella mun elämää vuosien päähän, missä olen mitä teen. Onko haaveeni toteutuneet, ja mitkä on toteutumatta. Olenko tyytyväinen elämääni. Yritän joka hengittämäni hetki, sitä aikaa, jolloin muistella tätä hetkeä, ja sitä mitä sanoisin itselleni vanhempana. Että elämä kantaa, luota siihen? Vääriä valintoja tullut tehtyä?
Monet teistä ovat varmaan nähneet Titanic elokuvan. Yritän usein kuvitella loppukohtauksen mukaista hetkeä, itseni vanhana, ja sitä, että miten ajatella elämää taaksepäin, ja sitä että olla tyytyväinen, elämään ja kaikkeen kokemaan. Rohkeutta ottaa itseä " niskasta kiinni ja toteuttaa unelmia". Tunnetta, jolloin kaikki on tasapainossa, elämä loppusuoralla, ja iloa että uskalsi ottaa elämän haltuun, ja elää se täysillä . Hetkeä, jolloin elämän lopussa, voi olla kiitollinen siitä kaikesta mitä on kokenut. Ja vaipua ikiuneen. Onnellisena, ja tyytyväisenä. Niin kuin elokuvan Rose.
aavameri kirjoitti 18.9.2017 21:22
Yritän usein kuvitella mun elämää vuosien päähän, missä olen mitä teen. Onko haaveeni toteutuneet, ja mitkä on toteutumatta. Olenko tyytyväinen elämääni. Yritän joka hengittämäni hetki, sitä aikaa, jolloin muistella tätä hetkeä, ja sitä mitä sanoisin itselleni vanhempana. Että elämä kantaa, luota siihen? Vääriä valintoja tullut tehtyä?
Monet teistä ovat varmaan nähneet Titanic elokuvan. Yritän usein kuvitella loppukohtauksen mukaista hetkeä, itseni vanhana, ja sitä, että miten ajatella elämää taaksepäin, ja sitä että olla tyytyväinen, elämään ja kaikkeen kokemaan. Rohkeutta ottaa itseä " niskasta kiinni ja toteuttaa unelmia". Tunnetta, jolloin kaikki on tasapainossa, elämä loppusuoralla, ja iloa että uskalsi ottaa elämän haltuun, ja elää se täysillä . Hetkeä, jolloin elämän lopussa, voi olla kiitollinen siitä kaikesta mitä on kokenut. Ja vaipua ikiuneen. Onnellisena, ja tyytyväisenä. Niin kuin elokuvan Rose.
Mietin juuri samansuuntaista skenaariota lenkillä ollessa. Haluaisin, että minulla on vanhana mummelina jotain, jota lämmöllä muistella. Että voin ympäröidä itseni muistoilla sekä niihin liittyviä esineitä, joiden arvo on niiden takana olevissa tarinoissa. Itse ottamiani valokuvia, kurssilla tekemäni mosaiikkityö, ulkomailta ostettu taulu, metsäretkellä löytynyt erikoinen kivi... Merkkejä elätystä elämästä.
Vaan kun elämä on silkkaa tyhjäkäyntiä päivästä toiseen. 😞
Olen usein miettinyt vastausta saamatta, että mikä saa toiset ihmiset luottamaan itseensä ja elämän kantamiseen, kun toisille se on vaikeaa, kenties mahdotonta. Mikä sen eron tekee?