Mietin, että onko täällä sivustolla muita pakko-oireiden kanssa kamppailevia? Miten teidän kamppailunne sujuu? Onko joku päässyt jopa eroon pakkoajatuksista – tai ainakin osittain, niin, että niiden määrä olisi vähentynyt jonkin verran tai jopa huomattavasti?
Hei!
Täällä yksi puhtaasti pakkoajatuksista kärsinyt persoona ilmoittautuu.
Minulla on pakkoajatukset kai melko selvästi vähentyneet. Jotenkin vaikea arvioida omaa kehittymistään, kun vuosien takaista tilannettaan on vaikea aivan tarkkaan muistaa. Mutta kovin paljon en mene väärään jos sanon pakkoajatusten selkeästi vähentyneen.
Itselläni muutoksen taustalla varmasti useita seikkoja, kuten:
- pitkäaikainen SSRI-lääkitys
- hyvä parisuhde
- luopuminen stressaavasta opiskelusta ja uran rakentamisesta ja "tyytyminen" pienempipalkkaiseen mutta rennompaan työhön.
Kyllä takapakkeja vieläkin tulee, mutta toisaalta myös niitä hyviä päiviä. Elämäni on kokonaisvaltaisesti ajateltuna tasapainoisempaa ja mielekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin.
Eli toivoa kyllä on pakko-oireisillekin oman kokemukseni mukaan!
Mulla on pakko-oireita. Häpeän niitä paljon ja en mielelläni sanoisi mistä ne on. Mutta olen tässä vuoden aikana kehittänyt itselleni rituaaleja ja tapoja, jolla vähentää ahdistustani asioista. Olen päässyt monista rituaaleistani/tavoista yli ja lopettanut ne kokonaan. Ennen kehitin yli päästyn asian tilalle uuden asian ja kierre jatkui. Nykyään olen kuitenkin ottanut tiukan linjan ja en ryhdy ahdistumaan mistään uusista asioista vaan pysyn pelkästään vanhoissa asioissa. Olen päässyt yli noin puolista oireista, ja kokoajan yritän tehdä enemmän.
Olen koittanut erilaisia lähestymistapoja ja huomannut, että minulle pelkästään seinään lopettaminen auttaa. Tämä ahdistaa suunnattomasti pari päivää, mutta siihen tottuu ja elämä jatkuu.
Pahimmat oireet ovat kuitenkin vielä säilyneet sillä minulla ei ole vielä ollut rohkeutta yritää kunnolla.
Olen myös huomannut, että sosiaaliset paineet pakottavat käyttäytymään normaalisti. Jos on paljon ihmisten kanssa niin oireet on pakko lopettaa. Tämäkin ahdistaa aluksi, mutta siihenkin tottuu.
"Ulkomaailma on on likainen, ei sitä voi kontroloida, siihen on sulauduttava ja hyväksyttävä. Kotona voi saavuttaa kontrollin." Tälläinen ajattelu ei poista ongelmaa, mutta auttaa vähentämään ahdistusta ulkomaailmassa.
Olisi myös kiva kuunna enemmän sinun oireistasi.
En ollut tajunnutkaan, että tästä aiheesta oli jo aloitettu keskustelu. Jatkan nyt kuitenkin tähän.
Itsellä saattaa ihan mikä tahansa pikkuajatus jäädä pyörimään kohtuuttoman paljon päässä. Ennen pakkoajatukseni liittyivät lähinnä ulkonäkööni, kuten siihen, ovatko rintani tarpeeksi isot. Saatoin huolehtia moisesta monta kertaa päivässä.
Nykyään mietin usein, näkeekö joku ulkona niitä asioita, joita teen sisällä. Murehdin asiaa monta kertaa päivässä. Eikä siinä ole mitään järkeä. Eihän näissä pakkoajatuksissa yleensäkään ole, mutta silti niitä mielessäni pyörittelen.
Sanoin terapeutilleni, että olisi mukavaa olla sairaalassa. Tämän tasoisia ongelmia kuitenkin kuulemma hoidetaan aina avohoidossa. Pakko-oireet on kuulemma helpompi mielenterveyden ongelma kuin psykoosi, johon sairastuin joskus syksyn lopulla ja jonka vuoksi olin sairaalassakin joskus marraskuussa.
luin kirjaa masennuksesta ja siellä oli pakko-oire jutusta ihan oma jakso. Siellä oli mitä se voi olla ja ihan hyvin näin niistä joista itseni. Mulla ei ole diagnotisoitu kun en kehtaa kertoo lääkärille että toistan jotain numerosarjoja päässäni päivän mittaan pahemmin silloin kun alan nukkumaan. Käsiä pesen aika usein, ainakin silloin jos olen jotain likaa niihin saanut, vaikka pienen tipan öljyä. Kun olen tiskannus, niin pitää silti pestä pesuaineella kädet. Tarkistan myös monia kertoja pakastimen, oven, sähkölaitteet. Ainakin erityistä tarkistusta liittyy sitten kun jos tunnen täällä jonkun ylimääräisen kolahduksen tai hajun.
Ehkä mulla ei ole muta kun jotain omia juttuja.
Hei!
Minulla myös on ollut paljon pakko-oireita. Rituaalit ja ahdistukset tulivat aina iltaisin, ja väsyneenä ne oli vain vaikeampi tehdä. Kärsin oireista noin 4 vuotta ylä-aste-aikoina, jolloin pahimpina aikoina järjettömien rituaalien suorittamiseen meni useita tunteja. Pelkästään rituaalien tekemisen aloittaminen oli niin ahdistavaa ja vaikeaa että viivytin niitä myöhälle yöhön.
Pahinta sairaudessani oli, että perheeni kärsi minusta niin paljon. Apua minulle tarjottiin, mutta en ottanut sitä vastaan monista tyhmistä syistä.. Paranemiseeni auttoi kaikista eniten omilleen muutto(ei yksistään), jolloin esimerkiksi niitä tuttuja rituaaleja ei vaan voinut tehdä. Lisäksi rituaalini olivat osittain perheeni takia tehtyjä, pelkäsin esimerkiksi että talomme palaa ellen irrota kaikkia johtoja yöksi pistorasioista tai varmista 5 kertaa että ovi on lukossa.. Pakko-oireisiini kuului myös esimerkiksi paljon tavaroiden järjestelyä oikealla tavalla. Lisäksi laskin aina päässäni tiettyjä numeroita ahdistuessani.
Edelleenki lasken päässäni numeroita kovimpien ahdistuskohtausten aikana, sekä minulla on numeroita joita suunnilleen pelkään. Hieman myös pakkomielteitä täytyy edelleen tehdä, mutta ne eivät enää häiritse elämääni.
Pakko-oireiden aikaan kärsin muistakin mielenterveyshäiriöistä, joten on ihme kuinka täysin omin voimin niistä irti pääsin.... Siis vaikka tilanne tuntuisi kuinka vaikealta niin voin sanoa etta toivoa todellakin aina on! 🙂