Ajattelin jakaa tilanteeni ja tarinani kanssanne ja purkaa itseäni jonnekkin kun en kertakaikkiaan enää kauan ongelmaani pysty pitämään sisälläni. Tämä on todella ahdistavaa itselleni ja hirveää… Ehkä kaipaa ohjeita/rohkaisua tai sitten tällaiselle saamattomalle tollolle ei yksinkertaisesti enää voi mitään.

Olen jo 30 vuotias mies (tai poika jonkun mielestä). Kaikki alkoi vuonna 2004-2005 menemään todellakin päin prinkkalaa tai sitten se oli vain esimakua tulevasta ja nyt henkinen köysi vain kiristyy. Muutin toiseen asuntoon kun olin omillani ja edellinen vuokranantaja oli löytänyt asunnolleen ostajan. Minun piti siis etsiä uusi kämppä ja niin sen löysin. Kävin töissä ja normaalisti olisin todellakin hyvin tullut toimeen palkoillani ja ylimääräistä kyllä jäikin. Asuin yksin vielä tässä vaiheessa ja muutama seurustelusuhde oli ollut takana. Vanhempani olivat eronneet pari vuotta sitten ja osasin suhtautua ymmärtäväisesti asiaan aikuisena ihmisenä että tällaistahan tapahtuu vaikka se ikävää onkin. No kumpikin osapuoli oli löytänyt itselleen uudet kumppanit ja muuttivat saman katon alle kumpainenkin omiin paikkakuntiinsa. sisarukset asuivat omillaan myöskin tässä vaiheessa. Itse kuljin arkipäivät töissä ja viikonloppuisin lähdin aina viihteelle kavereideni kanssa ja välillä yksin etsien sitä oikeaa rinnalleni. Internettiä olin käyttänyt myöskin hyväksi tässä asiassa mutta ei niistä pidempi aikaisia suhteita koskaan kehkeytynyt.

Ei sitten mennytkään kauaakaan kun tapasin naisen jonka kanssa suhde kesti vaivaiset 3 kuukautta. Olin pohjattomasti rakastunut häneen ja hän vierailikin luonani useaan otteeseen. Olin niin innoissani että suunnittelin mielessäni tulevaisuutta ruusuisinen visioineen ja kerroinkin niistä osan rakastetulle (Olen erittäin romanttinen piirre). No tämä ihminenhän ahdistui ja pelästyi ajatuksistani varmaankin sen takia kun hän itse olisi halunnut ainoastaan jotain kevyempää meininkiä. Kun kerroin asioista niin hän meni hiljaiseksi. No sitten hän lähti kotiinsa ja puhuttiin että soitellaan ja katsellaan ens viikonloppua jne. Soitin viikon päästä eikä hän vastannut enää puhelimeen (tästä eteenpäin puoleen vuoteen). En kuullut hänestä mitään puoleen vuoteen. Romahdin 2 viikon jälkeen totaallisesti. Sain kuulla kaikenlaisia huhuja sieltä sun täältä mikä olisi voinut olla syy. Elin epätietoisuudessa. Välillä uskoin jonkun jutun, välillä taas epäröin. Isäni on aina sanonut suoraan tai jollekkin muulle että hänen mielestään olen heikko luonne tai liian hyväuskoinen. Myönnän sen, tosin se on karissut pikkuhiljaa matkalla kolmekymppiseksi.

Siitähän se alamäki sitten alkoi. Kärsin ilmeisesti jonkilaisesta masennuksesta enkä sietänyt ajatusta että nainen jota rakastin kulkisi jonkun muun jätkän kanssa jossakin. Töissä kävin kyllä ja hoidin hommat ahkeralla kädellä ja tunnollisesti. Työn laatuun eivät kärsimykseni ja muut ole ikinä vaikuttaneet joka on kyllä erikoinen juttu. Luulen että kyseessä on se että sain ajatuksia aina muutamaksi tunniksi toisaalle työyhteisössä. Työpäiväni olivat sen verran pitkiä että arki kului töissä ja nukkuessa. Sitten koitti ne viikonloput…

Vedin viinaa ja kaljaa kämpillä kuunnellen masentavaa musiikkia ja itkin jatkuvasti ja toivoin että rakastettuni palaisi ovesta sisälle. Kaverit soittelivat ja yrittivät lohduttaa mutta en halunnut kuulla samoja lauseita siitä että kuinka naisia tulee ja menee. Se pisti potuttamaan (lievä sana). Isä soitti ja pääasiassa piruili kuinka paska jätkä olen ja kuinka paskat mielipiteet minulla on asioista ja kuinka paljon hän tietää omasta ammatistani mitä minä itse vaikka hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kokemusta samasta ammatista. Eli lisää vettä myllyyn siltä osalta. Välillä uskoin todeksi kaiken mitä isä sanoo ja olin aivan lopussa. Tiesin kuitenkin syvällä sisimmässä että hänellä ei ole aavistustakaan siitä kuinka pahalta minusta tuntuu. Äidin kanssa soiteltiin välillä ja hänelle aina esitin että asiat on kunnossa ja tsemppasin itseni puhelua varten. No kyllähän se kuuli äänestä ja epäili mutta en myöntänyt mitään.

Yhden kaverini tykönä kävin useasti istumassa viikonloppuisin iltaa ja puhumalla syviä tuntemuksia ja pääasiassa jaoimme kaiken paskan. Olimme tavanneet baarissa ja meistä oli tulevaisuudessa tuleva työpari. Arvostin hänen asiantuntemusta saman ammatin suhteen jossa työskentelimme. Luotin häneen täysin ja hänestä tuli läheisin ystäväni ja tuki vaikka en ihan kaikista ongelmista hänelle puhunutkaan. Myöhemmin sama ihminen käytti hyväksi minua turvatakseen työpaikkansa kertomatta aikeistaan yhtään mitään mutta siitä tuonnempana…

No siinä rypemisen keskellä kun muu elämä paitsi työ alkoi menemään päin helvettiä. Yhdessä vaiheessa se meni siihen että millään ei ollut enää mitään väliä. Kaikki menetetty asenne. Aloin tuhoamaan omaa elämääni pikkuhiljaa koska koin ettei sillä ollut enää mitään arvoa. Mitäkö tarkoitan tällä? Tarkoitan sitä että jätin laskut ja vuokran sun muut maksamatta. Sain hyvän olon aina siitä kun pääsin känniin ja lähdin baariin. Kännissä mikään suru ei tuntunut miltään ja kuvittelin baarien olevan ikuisuuksiin auki vaikka ne todellisuudessa neljältä menevät kiinni. Hetken oli ilo ylimmillään mutta sitten kun ovi meni kiinni ja piti yksin lähteä kävelemään kohti kotia niin sitten alkoi surkuttelu ja huono olo sai ylivallan. Purkasin sitä roskalaatikkoihin potkimalla niitä mutta eihän siinä ollut kuin hetken helpotus. Meni kauan ennen kuin tajusin että vika oli minussa. Tuolla hetkellä roskalaatikkoja potkiessa ja huutaen yöhön kirosanoja syytin naista joka oli jättämällä tuhonnut elämäni.

Laskut jäivät maksamatta ja meni pulo vuotta siihen kun vuokranperijä huomasi kuuden kuukauden vuokran puuttuvan. No siitähän soitettiin takaajille ja ketkäs ne olivatkaan. oma äitini ja isäni. Olin todellakin lopussa. Laskut olivat ulosotossa ja kirjeitä satoi joka päivä. Kävin töissä mutta hassasin kaiken palkan hauskanpitoon ja ostelemalla ihan mitä vaan mikä miellyttäisi mieltä ajattelematta seurauksia ja sivuuttamalla ajatuksen että tuhoan omaa elämääni. Tai toisaalta aattelin että mitä sitten että antaa sortua/palaa vaan kaikki mitä on.

No äitini otti minuun yhteyttä ja asia ratkaistiin siten että marssimme äitini kanssa pankkiin nostamaan lainan jolla saataisiin maksettua rästissä olevat vuokrat ja muut laskut. Oli elämäni noloin hetki kun marssimme välitysliikkeeseen kuitti kädessä todisteena siitä että nyt on kuitattu. Sain jatkaa kuitenkin asumistani kyseisessä asunnossa edellyttäen ettei kyseinen asia toistuisi. Minullahan oli kotonani kaappi täynnä avaamattomia kirjeitä maksukehotuksineen enkä vaivautunut niitä hoitamaan.

No sitten törmäsinkin baarissa yhdessä vaiheessa mukavan tuntuiseen naiseen jonka kanssa homma tuntui synkkaavan. hän oli minua lähes 10 vuotta nuorempi eikä läheskään yhtä paljon kokemusta elämästä kuin minulla. Tuolla hetkellä kun tapasimme en puhunut omista taloudellisista ongelmistani sanallakaan kunnes vasta silloin kun oli pakko ja tiesin jääväni kiinni varmuudella jonakin päivänä siitä hänelle. Hän oli naapurikaupungista ja asui vielä kotona äitinsä ja tämän miehen kanssa. Kuljimme kylässä toistemme luona ja tämä nainen oli sellaisessa iässä että ei omalta hauskanpidoltaan huomannut minun suurta alkoholikäyttöä. Peittelin sillä ongelmia ja masennusta. Oli helppo olla baarissa hällä väliä meiningillä. Kävi ilmi että nainen oli opiskelija eikä tiennyt oikeen mihin vielä ryhtyisi. Tajusin että hänellä on vähäiset tulot mitä minulla. (Huom. tuloillani ei ollut merkitystä hoidinko asiani). Niinpä tämä nainen alkoi jossain vaiheessa vainvihkaa kysymään minulta rahaa lainaksi hauskanpitoon tai uuden mekon ostamiseen esimerkiksi. Ja minähän lainasin. Pidin siitä hymystä ja siitä kuinka hyvälle mielelle tällä tavoin sain naiseni. 😞

Lopulta tilanne alkoi olemaan se että ulosottomies mittasi suoraan palkastani saatavansa ja palkka pieneni luonnollisesti kuukaudessa. Tajusin että jos maksan vuokran niin minulle jää vain 100-150e kuukaudelle. Kuinka ahdistava ja masentava ajatus. Samassa hötäkässä kävi se kaikista pahin. Jouduin lomautetuksi töistä 9 kuukaudeksi syynä se kun ei hommia riittänyt ja ajat oli tiukat ja kolmesta työntekijästä minulla oli kuulemma vähiten velkaa niin ssanpi sillä varjolla jäädä lomautetuksi. (siis ei mulla ollu mitään asuntolainoja sun muuta…) Sinänsä koomista kun taloudellinen puoli on muuten perseellään josta en kyllä sanonut pomolleni. Nielin jätteet. Ensimmäinen kerta elämässäni työttömänä eikä minun ollut koskaan aikaisemmin tarvinut turvautua liiton/kelan avustuksiin. En tiennyt kuvioista mitään miten kannattaa edetä ja hakea saatavansa. Liittoon kyllä liityin työurani alussa mutta jäsenmaksut jäivät yllätys yllätys hoitamatta. Kaikki kysyivät kuulunko liittoon ja minä vastasin aina että kyllä kyllä ei hätää jne. Totuus oli toinen. Enhän kehdannut sanoa muille että en kuulunut. olisi käynyt ylpeyden päälle jos olisi joutunut kuulemaan tuttavilta/sukulaisilta saarnaa liiton hyvistä puolista jne.

Noh. Enhän minä seuraavana arkipäivänä mihinkään työkkäriin tajunut mennä ja ilmoittautua. Heti vaan ryyppäämään ja tuhlaamaan kun otti päähän niin paljon ku töistä jäi pois. Ajattelin että kyllä sinne työkkäriin ja kelle kerkiää mennä hakemaan avustuksia. Se venyi ja venyi. Mainittakoon tosiaan tässä välissä että vanhemmilta en tosiaan lainaan rahaa pyytänyt. Asenne oli ja on vieläkin se että minä itse selviän tästä tavalla tai toisella vaikka kuinka kurjaa elämä olisi. Meni jonku aikaa niin oli 2 vuokraa rästissä. Luovin sitten asian selittämällä naiselleni että voisinko millään säilyttää tavaroitani väliaikaisesti heidän kotitalollaan navetassa joka ihme ja kumma kyllä kävi hänelle. Sanoin että joudun lähtemään kämpästäni ja pitäisi etsiä uusi kämppä. Tämän jälkeen soitin vuokraisännälle ja kerroin että parempi kai mun on sanoa tämä sopimus irti kun ei tästä tule mitään. Se tuumasi että okei kunhan yhen vuokran maksat että hän tulee vastaan sen yhen verran. Noh siinä tyhjennettiin ja pestiin kämppä ja siirsin postini naiseni äidin luokse väliaikaismuutoksella.

Tilanne oli se että tähän mennessä lomautetuksi jäämiseni jälkeen olin lainannut rahaa kavereiltani pärjätäkseni sillä eihän minulle mistään rahaa tullut sillä hetkellä oman tyhmyyteni takia. Keksin aina jonkun verukkeen kavereille että on tosi tiukkaa ja liiton rahat menee sinne ja tänne… Lisäksi minulla tottakai oli myös lainanlyhennykset päällänsä pankista joka oli tullut äitini kanssa käydessämme kuittaamassa rästiin jääneet vuokrat. Jouduin soittelemaan alvariinsa pankkiin että älkää lyhentäkö nytte vähään aikaan ja välillä vähäisestä kelan rahasta ne vetikin poies lyhennyksiä. Noh siinä oltiin muuttamassa kovasti uuteen paikkaan ja naiseni äidin soppakattiloiden ääreen. Töitäkin yritettiin kovasti etsiä mutta ei löytynyt sopivaa. Edellisen kämpän vuokra oli vielä maksamatta ja siitä soiteltiin perään mutta en vastannut puhelimeen. Noh 2 kuukautta meni naiseni äidin luona ja sitten löysimmekin sopivan kaksion läheltä johon yhdessä muuttaisimme (varattomina toki). Aloin saamaan tässä vaiheessa kelalta jo tukia sun muuta mutta oli se niukkaa aikaa.

Ei töitä. Nainen opiskelija joka lainasi äidiltänsä rahaa. Sossussa ravattiin naisen kanssa jatkuvasti hakemassa tukea että saisimme vuokran hoidettua. No nehän myönsi monta kertaa. Minulla lainat päällä, edellisen kämpän vuokria ja kaverit penäämässä velkojaan. Juuri hädin tuskin saimme juuri ja juuri vuokrat hoidettua alussa mutta vapaa aikaan sitä rahaa ei sitten jäänytkään. Naiseni ei ollut elämässään asunut kertaakaan vielä yksin vaan oli siis muuttanut suoraan omasta lapsuudenkodistaan minun kanssani yhteiseen kämppään. Hän veti itkuraivareita useamapaan otteeseen siitä koska minulla oli niin paljon velkaa eikä mitään jää käteen. Nainen ei kuitenkaan itse hakenut koskaan omia etujansa kelalta jota hänelle kuului.

Noh hetkeksi koitti onnenpäivä (jälkikäteen ajateltuna osaltaan kusetuspäivien ykkönen) ja se oli se kun hyvä ystäväni joka oli mm. tuki minulle soitti ja ilmoitti että haluatko tulla töihin että hän on meinannut vaihtaa firmaa. Mitään muuta hän ei kertonut. Mie olin että selvä ja tottakai tuun että tää on mahtava asia. Oli se siinä mieles että sai arkeensa tekemistä ja rahaa jolla saa pikkuhiljaa katettua talouttansa vaikka se tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä.

Hetken aikaa tilanne alkoi näyttämään valoisammalta ja painoin töitä hullun lailla että saisin katetuksi rahaa. Naisella riitti nokankoputtamista pitkistä työvuoroista ja siitä etten jaksanut työpäivien jälkeen tehdä mitään. Hän itse maleksi kotona tai kavereiden kanssa ryyppäämässä pummien rahaa minulta omiin menoihinsa. Siitä syntyi tappelujakin. Hän alkoi väittämään että minun palkkani on meidän yhteinen palkka. Se oli viimeinen niitti. Erosimme hyvissä merkeissä keskustelemalla että on parempi kun jatkamme omiin suuntiin ja pysymme kaveruksina. Se että hän itse halusi enemmän tutustua muihinkin tyyppeihin ja ymmärsin kyllä tämän erittäin hyvin. Hänellä siis ei itsellään koko aikana ollut tuloja millä maksaa oma osuutensa vuokrasta jne. Minä maksoin kaikki taloudessamme joten eipä siitä palsta juuri mitään jäänyt.

No sitten hän alkoi pikkuhiljaa kantelemaan tavaroitaan yhteisestä asunnostamme pois (itseasiassa siihen meni puoli vuotta) ja muutti takaisin äitinsä luokse. Itselläni oli jälleen toivoton olo painostavien laskujen kanssa. Kävin töissä ja viikonloppuna lähdin baariin nollaamaan. Kämpää oli todella sotkuinen ja kärpäsiä alkoi pyörimään. Sivuutin jälleen ongelmat ja taas mentiin kohti rapaojaa..

Vuokrat jäivät taas rästiin. Kyseisessä kämpässä ei ollut takaajia mille soitella joten soitot tulivat ainoastaan itselleni tai ex naiselleni. En itse vastannut puhelimeen koska koin häpeää omasta mokailustani talousasioitten suhteen. Exä soitteli minulle enkä vastannut sillekkään. Pakenin asioita sanan varsinaisessa merkityksessä. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen että vuokranantaja kävi pariin otteeseen päivisin kolkuttelemassa ovelleni. Olin toki töissä mutta tilanne meni niin että olin joko kaverillani yötä tai sitten tulin keskellä yötä kotia nukkumaan ja aikasin aamusta taas töihin. Kävin posteja katsomassa ja huomasin että vuokranantaja oli vienyt saatavat oikeuteen. Palkastani mitattiin jälleen saatavia ja oikeudessa todettu päätös oli se että minun on poistuttava kämpästä silloin ja silloin. Kävin töissä ja olin yötä kavereilla ja aika meni umpeen. Sähkötkin olivat jo menneet kämpästä ja soppa oli valmis.

Eräänä yönä kun tulin kotiin niin oli lappu ovessa että sinä ja sinä päivänä on kämpän oltava tyhjä tai muuten kaikki tavarat ja koko omaisuuteni vietäisiin kaatopaikalle. Olin haudannut vakavia asioita jo monta vuotta peitellen niitä milloin milläkin. Sivuutin ongelmat ja kuvittelin ettei niitä ole ja että selviäisin jotenkin tästä. 😭

Noh kävin töissä ja yövyin kaverilla joka ei tiennyt mitään asioista vaan piti siitä että hänelle oli seuraa ja meillä kyllä oli todella hauskaa muutenkin. Mielessäni tajusin että kun tyhjennyspäivä läheni ja läheni niin samalla kuvittelin että myös hirttoköyteni pääni ympärillä kiristyisi. Ajattelin että menenkö hakemaan tavarat vai en. Mihinkä veisin ne ja jos veisin niin joudun selittämään koko paskan jollekkin. Äitille ja isälle pokkani ei kestäisi enää mennä enkä todellakaan kaipaa enää saarnailua enkä avuttomuuden tunnetta itsessäni. Niin se päivä tuli ja puhelimeni äänettömällä pirisi. Siellä exäni laittoi viestiä että käy ny hyvänen aika hakeen tavaras pois. Hän tiesi koko homman mitä oli tapahtumassa. Vastasin kännissä että polttakoon vaikka koko roskan. aivan sama. Samalla se tuntui toisaalta pahalta mutta toisaalta vapauttavalta. Hetken hurmio.

Niin se päivä meni ja postini ilmeisesti edelleen meni sinne kämppään kunnes pari viikkoa sen jälkeen kävin tekemässä poste restante osoitteen kuukaudeksi kerrallaan. En ole sen jälkeen käynytkään katsomassa postejani. Se vain jäi. Nykyään en edes kehtaa mennä näyttämään naamaani sinne.

Jotkut ehkä luulevat että tässä on kaikki. Ei valitettavasti. Seuraava kova isku joka tapahtui vuosi sitten. Uudestaan lomautetuksi joutuminen töistä. Johtaja ilmoitti että edellinen työntekijä (sama ystäväni) oli kuulemma tulossa takaisin vuoden kestäneeltä virka vapaalta ja että hänellä on täysi oikeus tulla takaisin. (totuus oli se että ystäväni ei ollut kertonut että oli perustanu oman firman ja huomannut ettei pärjää niin oli päättäny tulla takaisin ja johtaja oli katsonut että halvempi mieshän tämä on töihin ottaa) Oli niin hyväksikäytettyolo ja potutti muidenkin hulien ohella rankasti. Minulla oli suuri kivi sisälläni. Tämän jälkeen sanoin itseni samantien irti ja päätin ruveta etsimään uutta työpaikkaa. Pidin työstäni todella paljon (jopa rakastin) eikä minua arvostettu kun kilpailutettiin työntekijöitä rahan kanssa. Tämän jälkeen en enää ole puhunut johtajani kanssa tai entisen kaverini kanssa jota vihasin todella paljon.

Elämä muutenkin pilalla niin sitten vielä tämä. Pyysin johtajalta työtodistusta ja todisteita että saisin haettua tukea sossusta ja kelalta. Sitä ei koskaan tullut. Menin sossuun ja hain apua. Pyysivät kaverini osotetta että missä majailen ja paljonko siinä on vuokra vaikka en ees asunnu siel. Majailin eri kavereilla korkeintaan pari yötä omaisuuteni menettäneenä eikä kukaan tiennyt mitään. Se sossuhakemus jäi siihen.
Yritin keksiä mistä saisin ees vähän pennosta että saisin edes jotain ruokaa tai että pääsisin hauskanpitoon kavereiden kanssa. Elämä oli hirveää ja oli talvi. Kuljin muovipussi mukanani paikasta toiseen. Välillä kun kaveri joutui lähtemään reissuun jonnekkin niin ei auttanut muu kuin mennä kahville istumaan johonkin pubiin kahvia lipittämään koko illaksi toivoen samalla jos joku nainen pyytäisi mukaansa ja samalla varjolla saisi yöpaikan.

Välillä kävi niin että sitä ei tullut. Vietin yöni sitten junaasemien odotussaleissa tai jossain metsikössä täristen. Olin kertakaikkisen pahassa jamassa ja olen vieläkin. Olen valehdellut asiasta vanhemmilleni ylpeyden takia ja sen että en kestä heidän stressiä minu takiani. Isän mollaamiset eivät todellakaan ole nostaneet mieltä. Toivoin välillä että menisipä henki niin ei tarvis miettiä miten seuraavan päivän kestää.

No sitten alkoikin kevät saapumaan ja kelit lämpenemään. Isä pyysi minut pikkuhommiin muutamaksi viikoksi ja lupasi maksaa vähäsen. Tottakai menin ja sain syödäkkin sitten. Sitten tuli välejä jolloin piti lähteä takas mukanmas kotiinsa. No eihän mulla sellasta ollu enää. Tiesin että taas piti kaveri jostain säätää ja keksiä selitykset.

Noh sitten muutama kuukausi sitten tapasin netin kautta treffeillä maailman ihanimman naisen ja rakastuin. Hän toi valoa elämääni ja olooni. Aloimme liikkua yhdessä ja olin jatkuvasti hänen luonansa. Tämä tilanne on vieläkin. Hän käy töissä ja itse olen vapaaehtoisesti auttanut häntä kaikissa asioissa. Leikannut nurmikkoa, siivonnut sillä aikaa kun hän on ollut töissä jne niinkuin kunnon miehen pitääkin ja haluan tehdä niin että hänellä olisi hyvä mieli. Rakastan häntä. Kaikista asioista puhumme erittäin avoimesti. Olen sanonut alussa jo hänelle että minulla on vielä kämppä vaikka minulla ei sitä ole. Tää on hirveetä Kaikista asioista olemme puhuneet mutta emme ole tästä puhuneet. Pelkään että menetän hänet jos kerron. Olen esittänyt talousasioissa hänelle ja vakuuttanut että hoidan asiani. Yhdessä olemme yrittäneet etsiä työpaikkaa itselleni.

Olen muutaman hakemuksen laittanutkin menenmään mutta harvasta on tullut vastausta varmaankin sen takia koska käytän poste restante osotetta ja muut taloustiedot ovat perseellään. Luottotietoja kun minulla ei luonnolisesti ole. Hetki sitten laitoin hakemuksen eräälle kurssille mutta sieltäkään ei ole kuulunut mitään. Pääsenkö enää mihinkään? Onko kaikki menetetty? Olen valehdellut vanhemmilleni, rakkaalleni jota en todellakaan halua menettää ja kavereille että olen menossa kurssille vaikka varmistusta ei ole tullut. Soittaa en ole tohtinut koska luulen että siellä alkaa heti kyselyt taloudellisista asioista ja häpeän määrä on suuri. Hei comoon 30v ukko. Ei jukolauta

Minä siis vaan yritän tässä olla…

Mikä oli viimeinen niitti joka sai minut kirjoittamaan tänne? Se tapahtui tänään. Naiseni piti töihin ja oli puhe että hänen pitää käydä ruokakaupas hakeen muutama asia. Pääsemme kaupan pihalle ja olin kyllä hölmö kun tokasin että ootan autossa. Luuli ensin jotain että en muka kehtaa tulla kauppaan. Hän oli aikonut ostaa muutaman päivän ruuat meille vaikka en ollut pyytänyt itselleni ruokaa ostamaan. Hoidan kyllä itse. Sanoi että sano suoraan jos mun mentaliteetti on sellanen että hän maksaa ruuat. Sanoin että ei mutta ei meinannu uskoa. Vaikea juttu enkä todellakaan aio syödä hänen leivistään.

Pyrkimälleni kurssille on aikaa enää muutama kuukausi. Olen siis nalkissa periaatteessa jo. Pitäisi kai soittaa sinne. Muuten kaikki paska pitää kertoa ja nainen jättää ja suuri häpeä sukulaisten taholta ja muiden…En kestä varmaan enää kauaa…

😭 😭 😭