Vuoden vaihtuessa tunsin olevani todella yksinäinen. Samanaikaisesti iski myös fyysinen kipu. Voiko paha mieli fyysisesti tehdä kipeää? Muistelin lapsuuden uusia vuosia sekä, kolme poikaani olivat pieniä. Pojat on syntyneet kolmen vuoden sisään, niin siinä on ollut melskettä.

Jouluaattona en ollut yksin niinkuin kahtena edellisenä jouluna. Nyt olin ystäväni luona. Meitä oli kaksi yksinäistä neljän lapsen äitiä yhdessä. Oli kivaa. Olen ollut itkuherkkä nyt pyhien aikaan. En tehnyt mitään uuden vuoden lupausta. On mulla kuitenkin pyrkimys huolehtia itsestäni ja oppia ehkä rakastamaan itseäni vihaamisen sijaan. Olen nyt sairastunut niin fyysisesti kuin psyykkisesti, jos nyt luovutan, en enää selviä tästä. Olen nyt pohjalla. Luulen, että pohja on saavutettu. Hämmästelen edelleen, miten mulla voi olla niin ihania ystäviä kuin on. Ystävät ovat pitäneet mua pinnalla.

Lapsia on ikävä. Kaikki asuvat nyt vähän kauempana ja ollaan pidetty etäisyyttä koronan takia. Siitä puheen ollen tämän viikon olen ollut ainakin flunssassa. Sekin on aiheuttanut jopa kuoleman pelkoa nukkumaan käydessä. Mitä, jos mä herään, enkä saa henkeä ja on vaikea hengittää. Yksin asuessa on oma vapautensa. Se aiheuttaa myös pelkoa. Ei ole todellista turvaa toisesta hädän hetkellä. Toisaalta mun on vaikeaa myöntää ääneen toiselle, että ahdistaa ja sattuu. Olen pitkällä siinä, että olen hakeutunut avun piiriin. Se on toinen juttu, onko siitä mulle apua. Mielenkiinnolla odotan sen suhteen jatkoa. Olen kuitenkin ollut syntymästäni asti ollut taistelija. Synnyin keskosena ja olin ensimmäiset kaksi kuukautta lasten linnassa.

Itsestäni huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, kun kesällä musta tulee toisen kerran mummu.