Kiitos.
Tämä syyllisyyden tunne on todellakin murskaava.Ahdistus sen kun pahenee, kun päivästä toiseen kelaan sitä mielessäni, miten minun olisi pitänyt toimia. Miksi en mennyt äitini luokse silloin? Jos olisin mennyt, hän olisi elossa. Mielessäni olen siitä varma, että näin on. Eli aiheutin välinpitämättömyydelläni rakkaan äitini kuoleman. Olen tilannut ajan psykologille, toivottavasti se auttaa. Muussa tapauksessa minut saa sulkea johonkin laitokseen ja pumpata täyteen turruttavia lääkkeitä. En pysty elämään itseni kanssa. Jos minulla ei olisi omaa perhettä, olisin varmaan jo ottanut yliannostuksen unilääkkeitä, jotta pääsisin tästä ahdistuksesta. Minulla on sellainen olo, että tapoin äitini!

Hei! Kirjoitin jo aikaisemmin toiseen viestiketjuun . Kannoin pitkään syyllisyyden taakkaa oman äitini sairastaessa ja kuoltua. Aina kun hän sai jotain vaivoja, jätin perheeni, lapseni vaikka kesken ruuanlaiton tai iltasadun lukemisen ja riensin äitini luo. Toisinaan hänellä ei ollut mitään hätää, toisinaan jouduin toimittamaan hänet ambulanssilla sairaalaan. Aina oli hirvittävä huoli, miten hän pärjää, kuoleeko hän?
Lopulta hän joutui pitkään sairaalahoitoon, lopulta hän kuoli sairauteensa. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että en ole Kaikkivaltias, en pysty pelastamaan äitiäni, hänen elämänsä tai kuolemansa ei kertakaikkiaan ollut minun varassani, sittenkään. Vielä kuoleman jälkeen syytin pitkään itseäni, miten minun olisi pitänyt toimia toisin. Sain apua ja toivon sydämestäni, että sinäkin saat ja pääset vähitellen syyllisyydestä. Se ei tapahdu hetkessä, mutta usko pois, pääset siitä kyllä. Joskus minulle, vuosien päästä, vielä putkahtaa mieleen tuo syyllisyys ja meinaan ruveta miettimään sitä, mutta silloin katkaisen sen ajattelemisen , nyt jo pystyn siihen.
P.S. Nyt kannan syyllisyyttä siitä, että niin usein jätin pienet lapseni äidin luona juoksemisen takia.
Keskity sinä nyt lapsiisi ja itseesi ja perheeseenne, se on nyt tärkeää. Voimia sinulle!

HEI. Kiitos tuestasi. Nyt vielä ajattelen, että olisinpa minäkin juossut äitini luo heti,kun epäilin jonkin olevan pielessä. En kuitenkaan tehnyt mitään. Toisaalta enpä voinut kuvitella hänen ottavan niin paljon alkoholia,että kuolee. Varsinkin kun hän oli ollut juomatta melkein kaksi kuukautta. Kuulin masennuksen, mutta en tiennyt juovan niin paljon. Miksi en mennyt edes katsomaan mikä on tilanne? Lohduttavaa tietää, että tämä pahin syyllisyys helpottaa jossain vaiheessa. Vielä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä,että olisin voinut tilanteen muuttaa jos olisin välittänyt enemmän. Ollut enemmän huolissaan. Koen riistäneeni lapsiltani isoäidin ja äidiltäni elämän, jota hän olisi halunnut jatkaa.