osittainen apatia vai mitä?
On tämä elämä järjetöntä! Ensimmäisestä oikeasta rakkaastani luopuminen 2000-luvun puolivälissä teki kipeää. Sen jälkeen mikään ei ole ollut entisensä. Työssä useamman pomon käskyläisenä toimiminen veti lopulta lukkoon ja työuupumukseen. Samalla silloinen suhteeni meni viemäriin ja jätti minut rahavaikeuksiin, kun en jaksanut sitten lopulta panostaa talouteenkaan. Psykologin kanssa keskusteluja ja eri masennuslääkkeiden kokeiluja tuli ja meni. Lääkkeillä koin olevan lähinnä vain hetkellistä lumevaikutusta. Eka työuupumuksen sairasloma kesti noin puoli vuotta, pakko palata töihin että sai vuokraa yms. maksettua.
Joistakin asioista tulee sentään oikean onnen pilkahduksia, mutta harvemmin niistä, jotka tuo leivän pöytään ja pitää talousasiat kunnossa. Ikävistä töistä ja talousasioista tulee apaattinen olo ja aloitekyky on poissa. Onko tämä normaalia?
Toinen sairasloma oli pakko pistää päälle 1,5-2 vuoden työssäolon jälkeen. Työuupumus alkoi ilmetä jo fyysisesti kropassa eri sairauksina. Kohtalo puuttui jonkin verran peliin iloisissa merkeissä. Löysin uuden rakkauden pitkän matkan päässä (Suomen rajojen sisäpuolella tosin), muutin ja herätin pienen pöytälaatikkoyritykseni henkiin ja saan nyt tuotua yhteiseen talouteemme jonkin verran rahaa. Riitoja kuitenkin on aina silloin tällöin samoista asioista joka ikisellä riidalla. Miksi jaksan tehdä joitakin asioita, mutta vähemmän niitä mitkä tuottaa rahaa? Minä taas puolestani en ymmärrä aina välillä rakkauttamme ja suhdettamme.. Toimimme hyvin kaveripohjalla, mutta suhdeasioissa olemme joskus kuin eri planeetoilta.
Viimeiset pari viikkoa olen taas ollut hyvin stressaantunut, masentunut ja apaattinen. Aloitekyky on jälleen kateissa ja työt kasaantuvat. Itsemurha-ajatuksetkin ovat jälleen nousseet pintaan. Onko minulle enää paikkaa tässä maailmassa? Onko minulle tarvetta? Vaikka aina silloin tällöin, näinä pahoina aikoina itsemurhan ajatus nousee pintaan, olen kuitenkin realisti, enkä haluaisi sitä toteuttaa? En edes tiedä millä tavalla toteuttaisin sen. Pelkään, että se tulee minulle vielä joskus mieleen. Silloin kaikki napsahtaa paikoilleen ja minulle ei ole tarvetta. Toivon, että en keksi sitä oikeaa toteutusta ja tilannetta.
Eilen keskustelin/riitelin kumppanini kanssa, että minun pitäisi hakea apua tilanteeseeni. Tuntuu yksinäiselle, kun ajattelen että vain minä pystyn nostamaan itseni tästä tilanteesta irti. Näin sen koen olevan. Olen tehnyt sen jo muutamaan kertaan osittain, mutta sitten jostain syystä kaikki kaatuu jälleen päälle, juuri kun asiat alkavat olla kohdillaan.
En halua mennä taas terveyskeskukseen ja psykologeille. En halua samoja lääkkeitä, koska ne eivät toimi. Terveyskeskuspsykologit eivät tee muuta kuin kuuntelevat. Tiedän jo ajatukseni, haluan neuvoja, mitä tehdä! Terapiaa joutuisin odottamaan, että saan jotain korvauksia, mutta sitten taas muutenkaan minulla ei ole niihin rahaa – saati sellaisiin lääkkeisiin, jotka oikeasti voisivat toimia.
Onko kenelläkään muulla tällaista samanlaista osittaista apatiaa? Mistä minä löytäisin sen aloitekyvyn? Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä aloitekyvyn puuttumisesta ja apatiasta.
Minulta puuttuu aloitekykyä työnhaussa, vaikka tekisin mielelläni töitä. Se on tuntunut nöyryyttävältä, että varmaan luullaan, että jos ei itse hae töitä, niin ei sitten halua töitä tehdäkään.
Ennen vanhaan sain monia määräaikaisia normaaleja työsuhteita työvoimatoimiston kautta, mutta nykypäivänä niitä en enää ole saanut. Työvoimatoimiston kautta olen viime vuosina ollut työelämävalmennuksissa, aktivointikurssien työharjoitteluissa ja palkkatukityössä. Olen käynyt elämäni aikana monia työllisyyskursseja. Olen suorittanut yliopistotutkinnon "vanhoilla päivilläni". Vähän ajan päästä pääsen onneksi taas työn syrjään kiinni, sekin työvoimatoimiston kautta eri alalle kuin minulla on koulutusta, ja voin jopa työllistyä pitemmäksi aikaa.
Edellä mainitun kaltainen elämä kyllä huonontaa itsetuntoa ja tarpeellisuuden tunnetta merkittävästi. Tuntuu, että ei ole täysillä hyödyksi yhteiskunnassa. Omaa ihmisarvon tunnetta on pitänyt etsiä muista asioista kuin työasioista. Tulee sellainen tunne, että minua ei koskaan onnista siinä, että olisin jatkuvasti töissä. Ikään kuin tottuu pessimistiseen elämänkuvaan siltä osin. Toisaalta aina kun minulla on ollut edellä mainitun kaltaista aktiviteettia, niin olen heti innolla niissä mukana ja muutun taas samaksi pirteäksi itsekseni. En ole siis kuitenkaan muuttunut liian apaattiseksi joutilaana ollessani, kun kerran pystyn taas nousemaan tietynlaisesta apatiasta.
Kerrot, että sinulla on kumppanisi kanssa riitoja toimeentuloasioista.
Minun parisuhteeni ei kestänyt minun puolelta ajateltuna mm. sitä, että en löytänyt omaa paikkaani työelämässä. Ex-mieheni on aina ollut työteliäs ihminen ja hän antoi usein ymmärtää, että minunkin pitäisi olla jo töissä pikku hiljaa. Hän usein ehdotteli minulle, mitä työ- tai koulutuspaikkoja hän aina löysi lehdistä ja muista tietolähteistä.
Eron jälkeen sain jonkinlaisen rauhan sen osalta, että sain olla rauhassa puolison vihjailuilta yms. Sain olla "luuseri" kotonani ihan vapaasti, kunhan vain huolehdin, etten kuluta liikaa rahaa, jotta voin hoitaa oma rahamenoni. Olen vuoden sinkkuna olon aikana pikku hiljaa kasannut itsetuntoa paremmalle tolalle ja luottanut enemmän siihen, että olisin vielä hyödyksi yhteiskunnassa ihan omin avuin eikä puolison "tuuppaamana". On ollut mahtavaa huomata, että kun olen saanut poistettua elämästäni ylimääräisiä ihmissuhdepaineita, niin minun ei ole tarvinnut romahtaa henkisesti.