Osastojakso

Osastojakso

Käyttäjä Vanillaflower aloittanut aikaan 13.07.2019 klo 02:11 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Vanillaflower kirjoittanut 13.07.2019 klo 02:11

Onko täällä kukaan joka olisi joutunut tai mennyt omasta tahdostaan hoidettavaksi suljetulle osastolle tai halunnut päästä osastolle mielenterveysongelmiensa vuoksi kun omat taidot ei riitä aikuisena arjessa pärjäämiseen? Millaisista syistä olette sinne halunneet tai menneet? Itse harkinnut hoitojaksoa. Kerran jopa ehdottivat sitä ja olisivat ottaneet sisälle, jos olisin halunnut. Tahdon vastaiseen hoitoon eivät voineet ottaa vielä ainakaan. Toivon, että pystyisin selviämään tilanteestani omin avuin ja pärjäisin itsenäisesti. Nyt olen ruvennut miettimään uudestaan hoitojaksoa kun kaikki on niin vaikeaa. Millaista osastolla on olla?

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä mariele kirjoittanut 13.07.2019 klo 12:34

Olen ollut suljetulla osastolla yhden jakson ja mennyt avo-osastolle kerran, mutta sillä kertaa se ei osoittautunut parhaaksi vaihtoehdoksi joten olin vain vuorokauden.

Ensimmäisen kerran olin osastolla kuukauden vapaaehtoisesti psykiatrin kehoituksesta, masennuksen ja ahdistuksen "vakavoitumisen" takia. Tuolloin olin ikään kuin pysyvässä paniikkikohtauksessa enkä pystynyt olla yksin ollenkaan. Ei muiden kanssa olo auttanut omaan tilaani mutta se oli kuitenkin parempi kuin olla yksin. Asuin kuitenkin yksin joten vaihtoehdot oli vähissä. Syöminen oli myös mennyt tosi vaikeaksi koska se vaan oksetti tosi paljon. Menin osastolle, missä syöminen oli yhtä hankalaa, samoin nukkumisvaikeudet, mutta jotain hyötyä siitä loppupeleissä oli, koska tilanne kuitenkin pikkuhiljaa parani. En ehkä luottanut siihen paranemiseen koska muistan sieltä lähtiessäni olleen tosi peloissani uskallanko lähteä mutta silloin tilani ei pahentunut ainakaan muutamiin kuukausiin, joten voidaaan sanoa että osastohoito oli se mikä sinä kesänä sai jaloilleen.

Myöhemmin olen melkein joutunut pakkohoitoon ravitsemustilan (anoreksia) takia mutta "aloin syömään" viime tipassa. Kyllä mä olisin osastolla pärjännyt kun ensimmäinenkin jakso oli ollut ihan peruspositiivinen kokemus, vaikka olen tosi ujo ja arka. Mutta tällöin oli muita asioita jotka esti menemästä. Vielä myöhemmin, ravitsemustilan parannuttua mutta masennuksen taas pahennettua menin avo-osastolle mutta syöminen meni niin vaikeaksi, eikä minulla nyt syömishäiriön jälkeen ole varaa temppuilla tahtomattanikaan syömisen kanssa, niin lähdin sitten vuorokauden jälkeen kotiin; kotona pystyin syömään. Vaikka osastohoidossa olisi ollut varmasti paljon tekijöitä jotka olisivat auttaneet, mutta piti punnita plussia ja miinuksia.

Näistä syistä olen ollut/mennyt ja arkana, huonosti sopeutuvana ihan pärjännyt. Suljetulla osastolla hyvinkin, koska hoitajat ottavat enemmän kontaktia itse eikä apua tarvitse niin osata hakea. Riippuu varmasti paikasta millaista on olla, tuossa paikassa minä koin oloni ihan hyväksi. Säännöissä on järkeä, tuolla niistä ei pidetty tosin mitekään natsimaisesti kiinni, muut potilaat oli ihan ok tai sitten mun jakson aikana vain sattui rauhallisia potilaita, hoitajat oli ihan mukavia jne. Jotkut pelkää laitostumista ilmeisesti mutta niin ei ainakaan mulle kuukauden aikana päässyt käymään. Oireitteni takia en halunnut ulkoilla mutta hoitajat lempeästi suosittelivat sitä ja huonetoverin kanssa kävin sitten kyllä. Paikan koosta riippuen voi olla (aktiviteetti)ryhmiä, minä kävin ensimmäisenä päivänä jo keilaamassa. Sitten oli musiikki, kuvis, rentoutumisryhmiä jne. Aamuisin useimmillla osastoilla on lyhyt ryhmähetki, jossa voidana käsitellä asioita (ei siis henkilökohtaisia) tai sitten ihan vain käydään läpi päivän asioita.

Se, kannattaako mennä, riippuu varmaan siitä millaisia nämä ongelmat sulla on arjen kanssa? Eihän osasto sinänsä opeta aikuisena pärjäämiseen, mutta jos mielenterveysongelmien vuoksi on vaikeuksia huolehtia itsestä ja arjesta, niin kuin ilmeisesti sinulla on, niin se on selvä indikaatio osastohoidolle. Tällaisessa tilanteessa osastohoito auttaa palauttamaan rytmin (nukkuminen, syöminen) ja sinua voimaan paremmin ja jakson jälkeen sun on helpompi pitää niistä asioista kiinni. Saat ikään kuin ponnahduslaudan siihen aikuisen arjessa pärjäämiseen.

Kyllä mä suosittelen jos lääkärikin on kerta jo ehdottanut. Ei se helppo päätös mullekaan (ekalla kerralla) ollut, mutta mun onni oli kova luottamus asiantuntijaan ja koska tiedän että olen itse huono päätöksenteossa ja vatvon ja vatvon, niin kysyin lääkäriltä että sanopas vielä ammatillinen arvio ja sen mukaan mennään.

 

Kaikkien kokemukset osastoilta eivät toki ole niin positiivisa kuin minulla. Nuoret kokevat usein säännöt mielivaltaisiksi ja hoitajat tyranneiksi, mikä varmaan johtuu osaksi nuoruusikään kuuluvasta joustamattomuudesta ja "kapinoinnista" ja osaksi siitä, että nuorten osastoilla kapinointi on yleistä, ja hoitajat voivat siksi olla jämäkämpiä. Se riippuu kuitenkin todella paljon omasta suhtautumisesta. Osastolle ei oikein voi mennä ja sanoa että mun rytmi on sit sellanen, että valvon yöt ja nukun päivät. Esimerkiksi tuolla jossa olin kauemmin, piti tietokone, jos sellainen oli mukana, periaatteessa palauttaa illalla ettei roikkuisi netissä yöt. Mutta ei sitä kukaan tullut kyselemään kylläkään. Yhden kerran osastolla odotin unilääkkeen vaikutusta enkä ollut vielä sängyssä vaan koneellani, koska olen oppinut että kannattaa mennä sänkyyn vasta kun lääkkeet vaikuttaa ettei yö mene sängyssä pyörimiseen. Tästä ei yöhoitaja oikein tykännyt,  vaikka ei ollut vielä edes kovin myöhä, vaan kommentoi ettei pitäisi roikkua tietokoneella yötä. Kerron tämän siksi, että itse ajattelen että jos olisin sattunut juttelemaan tämän hoitajan kanssa aiemmin, hän olisi ymmärtänyt paremmin mistä on kyse eikä kommentoinut hieman alentavasti. Eli tarkoitan ettei osastohoidon tarkoitus, eikä kenenkään työntekijän, ole vähentää potilaan autonomiaa tai itsemääräämisoikeutta.. päin vastoin. Mutta hyvä keskusteluyhteys edesautaa tietenkin asiosita neuvottelemista, mikäli esim. ulkoilu olisi rajoitettu ja siihen haluaisi joustoa. Eli ihan rohkeasti vaan jos tuntuu, että enemmän apua nyt tarvitset.

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 13.07.2019 klo 14:03

Hei, Vanillaflover. Mä olen hakeutunut itse sairaalaan monta kertaa, ja useimmiten silloin "päässyt" sisään. Mulla nuo kerrat on johtuneet itsetuhoisuudesta tai masennuksen syvyydestä. Olen vielä hengissä, joten käynneistä on ollut apua. Joitain kertoja mua on kehotettu sairaalaan. Olen ollut useampaan otteeseen suljetuilla, eri sairaaloissa tai osastoilla. Ja yleensä hoito on ollut ihan hyvää. Joskus olen ollut pienellä vastaanotto-osastolla, jossa muut potilaat ovat tahdonvastaisesti. Ja minä omasta tahdostani. En ole kuitenkaan kokenut sitäkään ongelmaksi.

Olen sinänsä kokenut ongelmaksi sen, että pääsen sairaalasta pois, milloin tahdon. Olisin usein kaivannut voimakkaampaa pakkoa. Pari kertaa olen ollut lähdössä sairaalasta pois, kesken hoitojakson, mutta jäänyt kuitenkin palaverin jälkeen.

Kaikilla näillä sairaalajaksoilla olen ollut aikuisena. En ole vain pärjännyt omillani...

Käyttäjä Netu kirjoittanut 14.07.2019 klo 15:09

Mä olin pari kk sitten viikon verran sairaalan psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden takia. En nyt sanoisi, että olisin siellä vapaaehtoisesti ollut, vaan mut pakotettiin sinne. Toisaalta ymmärrän nyt, että läheiset oli musta huolissaan, mutta mulle se osastojakso oli aivan hirveää. Ekana päivänä mulle työnnettiin vaan lääkkeitä niin paljon, että olin ihan sekaisin, hyvä että tiesin, mikä päivä on. Olin tosin kyllä aika hukassa muutenkin, mutta mielestäni toi lääkitseminen ei auta kuin ehkä sen pienen hetken. Hoitajilla ei ikinä ollut aikaa kuunnella mua ja äitini olisi halunnut minun olevan osastolla viikkoja. Pidin kuitenkin pääni ja sain lääkärin suostumuksen viikon jälkeen kotiutua. Meinasin tulla hulluksi siellä osastolla. Huonekaverini oli ihan kiva ja eräs toinen potilas, johon tutustuin. Ne olivat ainoat hyvät hetket osastolla. Hoitopalaverit koin tosi ahdistaviksi, kun multa kysyttiin joka kerta ne samat kysymykset (miksi yritin tappaa itseni jne) vaikka kerroin jo edellä mainitut asiat. Ehkä tuo on osa sitä hoitajien ja lääkärin työtä, mutta mä lähinnä kuormituin tosta. Tottakai piti ajatella läheisiä ja minun omaksi parhaaksi he kai halusivat minun olevan hoidettavana osastolla, mutta mulla se osastojakso oli vaan pelkkää itkemistä ja mielessä pyöri vaan itsetuhoiset ajatukset, kun kukaan hoitajista ei kuunnellut mua silloin, kun olisi tarvinnut kuuntelijaa. Äitini syytti vieläpä mun avopuolisoa mun itsemurhayrityksestä ja kehtasi tulla osastolle sen mulle sanomaan. Ton jälkeen oli lähellä, etten koittanu osastolla vahingoittaa itseäni, olin sen verran rikki äitini kommentista. Avopuolisonihan mut pelasti, kun olin vetäny lääkkeitä liikaa ja soitti lanssin ja tossa on äidiltäni kiitos. Ei ilmeisesti äitini tajua, että ilman avopuolisoani en istuisi tässä kirjoittamassa omasta elämästäni. Anteeksi pitkä viesti, oli vaan pakko purkautua. Olisi kiva löytää vertaistukea, kun mullakaan ei paljoa ystäviä ole, kaikki tuntuu katoavan silloin, kun eniten tarvitsisi apua 🙁

Käyttäjä Vanillaflower kirjoittanut 17.07.2019 klo 14:18

Mainittiin täällä, että on päässyt ulkoilemaan ja käymään esim  uimahallissa niin miten usein osastolta pääsee harjoittelemaan ns .normaalia arkielämää? Eikö siellä joudu sitten olemaan ihan täysin eristyksissä muusta ns. normaalista maailmasta?

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 18.07.2019 klo 00:43

Hei, Vanillaflower. Tuo osastolta ulos pääseminen riippuu kai parista seikasta. Yksi on, että oletko osastolla tahdon vastaisesti vai omasta tahdostasi. Toinen on vointi. Vaikka "pakkohoito" olisi edelleen päällä, mutta voit jo melko hyvin ja sinuun voidaan luottaa, voit päästä käymään osaston ulkopuolella. Jos olet osastolla omasta tahdosta, ei sinua periaatteessa voida estää ulkoilemasta, mutta aina sitä ei kuitenkaan suositella. 

Käyttäjä Vanillaflower kirjoittanut 21.07.2019 klo 20:08

Kiitos! Itsekään en lääkkeitä haluaisi syödä.