onko tullut aika lähteä tästä maailmasta?
En enää löydä ensimmäistäkään syytä että miksi jatkaisin elämääni…Muutama kuukausi sitten minut raiskattiin ja ilmeisesti oli virhe olla käsittelemättä asiaa. Kunnes ensin meni yöunet ja jos hetkeksi nukahtaa saa herätä kauheisiin painajaisiin, sitten lähti ruokahalu jopa ruoan tuoksu oksettaa ja paino tippuu huomattavaa vauhtia alaspäin. en osaa enää kontrolloida ajatuksia/tekemisiäni. Olen aina ollut vahvana siinä että alkoholin tai edes kolmiolääkkeiden vaikutuksenalaisena ei ajeta autoa, kunnes lähdin humalassa ajamaan..samaa mieltä olen et onneksi jäin muutaman metrin päästä kiinni ja saan rangaistuksen. Koulu menee alamäkeä koska en vaan kykene sängystä nousemaan, raha asiani ovat ensimmäistä kertaa elämässäni aivan sekaisin. Laskut menevät jo oikeudessa enkä tiedä miten niistäkin selviän..vuokran antaja myy talon missä asun vuokralla eli asuntokin lähtee..kaikki mitä tapahtuu on vaan selvä merkki jostakin että tee itsemurha ja lähde pois..en ansaitse elää enää, silti jostain yritän etsiä jotain toivon kipinää..onko siinä mitään järkeä? Onko muka vielä kaiken tämän jälkeen järkeä jatkaa?
Joo on järkeä jatkaa.
Jos oisitkin nyt kaiken huonon kokenut ja edessä voisi olla vaan hyvää.
"Eteen avautuu tuntematon
Pääsin jo yli sen,
painavan eilisen "
Ei ole todellakaan tullut aika lähteä sinulle eikä meille muillekaan tästä maailmasta. Se kyllä tulee jokaiselle sitten aikanaan. Meillä on jokaisella oma aikamme ja tarkoituksemme täällä maan päällä. Helpompi tietty mun tässä nyt puhua, kun itselläni ei ole päällä tuollaiset ajatukset. Olen yrittänyt vuosien varrella joitain kertoja itsemurhaa lääkkeillä. ( Omaa historiikkiani olen kirjoittanut aiheella sosiaalisten tilanteiden pelko ).
Tiedätkö, apua on saatavilla. Ja jos sulla on akuutti hätä, niin soita oman kaupunkisi, kuntasi psyk päivystykseen. Onko sulla ystäviä, jotka tietävät tilanteesi/ joille voit puhua näistä sun asioistasi? Käytkö juttelemassa asioistasi missä? Varmasti olisi tosi tärkeää päästä työstämään tuota raiskautta, järkyttävä kokemus ihan varmasti. Voimia tosi paljon sulle! 🙂
Et nähtävästi ole puhunut asiasta kellekään - tai ainakaan saanut sinua itseäsi helpottavaa apua - sillä sanot, ettet ole käsitellyt asiaa. Viestistäsi huokuu psyykkinen ahdistus (pelottavan kaunopuheista tekstiä tulee taas tältä tytöltä, anteeksi jos kuulostan nyt ihan naurettavalta), mutta kuulostaa myös siltä, että olosi on aiemmin ollut selvästi parempi, sillä koet, että nimenomaan raiskauksen jälkeen olosi paheni.
Toisin sanoen, jos ja kun olosi huononi tämän kyseisen tapahtuman jälkeen, eikö olisi mahdollista, että asian selvitettyäsi olosi voisi taas kohentua? En ole itse kokenut vastaavaa, mutta on tullut enemmän tai vähemmän itsekin pahan olon kanssa kamppailtua eikä se todellakaan ole helppoa milloinkaan, missään tilanteessa. Pahinta on, jos syyllistää itseään. Ei ole minun syyni, että minua on kohdeltu huonosti, eikä ole sinun syysi, että sinun koskemattomuuttasi on loukattu.
Toinen avun hakemista estävä tunne on häpeä. Pitäisi olla vahva ja pärjätä omillaan. Siltä minusta ainakin tuntuu. Mutta nyt olen alkanut miettiä, että jotain on minunkin elämässäni pakko tapahtua, sillä minulla on kamala olo enkä tiedä, mitä tehdä. Pelkään, että olen lopullisesti menettänyt mahdollisuuteni onneen. Entä jos olen? Tällaisia olen itse pyöritellyt päässäni viime päivät. Ovatko sinun ajatuksesi samankaltaisia?
Voi kamala. Itselläkin on suoraan sanottuna ihan hirveä olo. Ajattelin hakea apua sittenkin. Mitä jos sinäkin kertoisit jollekin ihmiselle, että kaipaat apua ja pian? Varmasti joku haluaa auttaa sinua jollain tavalla.
Kerrothan kuulostaako tämä ihan tyhmältä vai oliko tässä jotain järkeä.
IisaMari
Olin pitkään yhdessä kuntoutuskeskuksessa, kunnes aloitin opiskelut ja nyt käyn kerran viikossa keskustelemassa, mutta jostain syystä omahoitajani ei puhu tästä raiskauksesta eikä myöskään muista ongelmista. Puheen aiheena on lääkitys jota minulle on kokeiltu useita kertoja ilman mitään positiivista tulosta..
Minulla ei ole vanhempia tai muitakaan sukulaisia keneen voisin turvautua..toisessa kaupungissa on pari ystävää, mutta heillä myöskin mielenterveys ongelmia etten heitä viitsisi kuormittaa omilla asioilla.
Siinä kyllä tein suuren virheen etten käsitellyt asiaa heti tapauksen jälkeen ja luulin että voin vain unohtaa ja olla vahva, toisin kuitenkin kävi..henkinen psyyke ei kestänytkään ☹️
Kieltämättä ajatuksissa on pyörinyt että minulle ei ole suotu onnellisuutta ja se on raskas tunne. Ajattelen myös että oisiko asiat toisin jos olisin terve...Minulla on diaknosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen kanssa on jo välillä ongelmallista elää..
Yksi ilta kun romahdus tuli ja pitkän ajan jälkeen sorruin taas viiltämään ranteitani/käsivarsiani + jalkojani päätin soittaa kriisi puhelimeen..sieltä sain hetkellisen avun ja tunteen etten ollut yksin.
Kun vain saisi jostain otteen elämään ja toivoon, uskallusta katsoa eteenpäin..
Olen kiitollinen kannustavista sanoistanne 🙂 ja valtavasti voimia ja jaksamisia teidänkin elämään 🙂
Olen koettanut päästä täältä pois lääkkeiden voimalla, onneksi onnistumatta. Selviytymiskeinoja haettiin sitten osastohoidon kautta. Sen jälkeen on tapahtunut monia pieniä hyviä asioita ja on ollut aikaa selvittää vanhempia keskentekoisia asioita avohoidon aikana. Vuosien varrella on tullut itsen ja läheisten kohdalla nähtyä suuria mullistuksia ja kipeän paljon elämättä jätettyä elämää. Siitä huolimatta sanon, että kannattaa jatkaa. Tällä hetkellä on vaikea ymmärtää, että on itse nähnyt tilanteensa niin toivottomana, ettei jatkaisi. Aika tekee tehtävänsä.