On(ko) tämä elämää
Olen yli nelikymppinen ihminen. Parit avioerot takana, pienempää ja suurempaa jälkikasvua siunaantunut ja elämänsuunta täysin kateissa.
Itselläni ajettu kaksi vuotta mielialalääkitystä alas, mikä ollut mielestäni erittäin hyvä, sillä halusin ottaa vastuun omasta voinnistani ja kokeilla, miltä tuntuu elo 15 vuoden lääkkeiden syömisen jälkeen. Ristiriitaiselta tuntuu. Olisi niin helppo syödä kaikkia mahdollisia pillereitä, jotta olo olisi edes siedettävä.
Toimin äitinä, omaishoitajana ja bipolaarisen ihmisen kumppanina. Ihminen veti multa maton jalkojen alta, kun hän ilmoitti, ettei hänestä ole enää koskaan työelämään. Olen kantanut kolme vuotta (ja aika monta sitäkin ennen entisen liiton aikana) taloudellista vastuuta perheeni voinnista. Ja ajanut itseni aikamoiseen stressiin.
Nyt työsopimukseni on päättymässä, mistä olen erittäin tyytyväinen, koska olen hyvin väsynyt ja tarvitsen hetken vapaata. Mitäs sitten?? Millä helvetillä sitten elätän tämän konklaavin? Yritystoiminta ollut suunnitteilla pitkään, mutta nyt kun tuo kumppani jättäytyi siitäkin pois, niin menee paljon osaamista mukana. Ja uskallanko yksin?
Välillä tuntuu siltä, että lähetän kumppanin jurottamaan johonkin toiseen osoitteeseen ja ryhdyn parantamaan omaa vointia siltä osin. En tiedä mitä hemmettiä me ollaan viimeiset kolme vuotta tehty, kun olo on nyt näin negatiivinen. Ehken vaan kestä toisen sairautta ja oma ryhtyy siltä osin kukoistamaan? Mutta ei näissä fiiliksissä voi näinkään jatkaa. Olen ollut aina hyvin luova, aikaansaava, positiivinen ja rohkea ihminen. Nyt ei kiinnosta ei sitten mikään! Ja hetkittäin vieläkin vähemmän!
Tämä on omaa sisimmän purkua hyvin rönsyilevästi ja epäselvästi. Pakko vaan saada purkaa johonkin tätä aivotoimintaa. Kiitos siitä, kun olette olemassa
Hyvä kun avasit tilanteestasi. Tuttua tuo kiinnostuksen menettäminen kun kasaumia elämässä. Elämän ottaminen omiin käsiin, oikeus, Itse miettinyt, kannattaako aivan kaikesta tuesta luopua mitä lääkkeen kautta saa. Kerroit bipouden olevan sulle tuttua. Kuulostat ihmiseltä joka menee "elämässä eteenpäin vaikka pakki päällä" kuin eräs jääkaappimagneetti sanoo.
Kysyit aika montaa muutakin mietityttäneitä, vaikeita kysymyksiä.
Olen ajanut itseni piippuun vuonna 2013-2014, kun ensin syntyi iltatähti perheeseen ja sen jälkeen tein pitkään liian paljon töitä säästääkseni lapsille luvatun matkan kustannukset. Jostain syystä silloin jaksoi mennä yhdestä työstä toiseen ja vielä viikonloppuna päälle.
Vuonna 2014-2015 sain kuulla ex-mieheni velkaannuttaneen taloutemme todella pahasti ja se murensi luottamuksen sekä aloin tavallaan vihaamaan exää. En tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mutta ryhdyin henkisesti irrottautumaan hänestä tuolloin.
Tämä syksy on ollut pahin miesmuistiin. Aivosumu, väsymys ja haluttomuus tehdä mitään ovat olleet vallalla. Olen ollut lähes kokonaan lääkkeetön vuoden päivät, kun lääkitystä ajettiin niin pienissä erin alas. Uskoisin siis, että tämänhetkiseen olotilaan vaikuttaa hyvin paljon työelämän epävarmuus, läheiseni vakava sairastuminen (asuu meillä ja hoidan omaishoitajuuden töiden ohessa, jolloin oma elämä on jäänyt hieman retuperälle), kumppanin sairaalloisuus ja nyt vahvistunut masennusjakso sekä eron jälkeiset ongelmat mm. huoltajuuskysymyksissä. Olen siis aika piipussa monin tavoin.
Pyrin meditoimaan ja muistamaan kiitollisuuteni elämässäni olevista asioista. mutta kun aina ei edes niitä ystäviä jaksa tavata, vaan tuijottaa mieluummin tyhjää seinää, kuin on sosiaalinen.
Hei. Tuosta sosiaalisuudesta, jota voi olla moneen suuntaan. Kuulostaa että olet sisäänpäin hyvin sosiaalinen ainakin siinä mielessä että ymmärrät arvostaa itseä. Ulospäin voi olla sosiaalinen someenpäin esim. jolloin usein ylläpitää olemassaoloaan muiden silmissä, lähinnä niiden kavereistaan silmissä jotka sattuvat kelaamaan kohtaasi verkossaan. Alaspäin sosiaalisena tavallaan soimaa itseä ja ehkä kehittelee jotain planBeetä päästäkseen irti kaikesta mikä sitoo ja vie voimat. Jos näistä mikään ei helpota, voisi olla vielä yksi suunta sosiaalisuutta, huomion suuntaaminen ylös. Siitä suunnasta olen saanut voimaa.
Ilman voimaa ei näe valoa.
keskustelua kirjoitti:
aspäin sosiaalisena tavallaan soimaa itseä ja ehkä kehittelee jotain planBeetä päästäkseen irti kaikesta mikä sitoo ja vie voimat.
Tämä on muuten hyvä pointti. Itselle tuli mieleen hyvinkin tuttu kuvio, mikä on hyvin vuodenaika-sidonnainen (itsellänikin joskus epäilty bipoa, mutta ajatus haudattu monen lääkärin voimin): Tiettyyn aikaan vuodesta teen paljon sitoumuksia asioihin, joista koen saavani voimaa. Oli kyse vertaistukitoiminnasta, politiikasta, kulttuuriyhdistyksistä, vapaaehtoistyöstä, ammattiyhdistyksistä.. Aina löytyy hyvät kiksit jostain, kunnes tulee eteen päivä, jolloin alan yksitellen irrottautumaan näistä riennoista, koska aina_ne_rupeaa_ahdistamaan. Olen ylitunnollinen monessa, vaikka suorittamisesta päässytkin ainakin suunnilleen eroon. En enää lähde hommiin mukaan vaan, koska "jonkun mielestä oon tosi hyvä tässä ja tässä" Kaksi asiaa on kuitenkin, jotka ovat kulkeneet mukana viimeiset 15 vuotta. 12 askeleen ohjelmat ja elävän musiikin yhdistys. Molemmat antavat harmaita hiuksia, mutta kumpaakaan ilman en osaa elää.
Tuosta mitä miellyttämiseen tulee, se ei taida kauas kantaa. Syvempi motivaattori jos se mitä tekee, tuo tyydytystä oman tilanteen edistymiselle, jos on itsestä lähtöisin syy toimia. Olen toiminut työyhteisöissä, joissa voimat valuneet toisten eteen periaatteessa yhteisten asioiden hoitamisessa. Tunnollisuus tekemisissä, on sitten mistä työstä tahansa kyse, varsinkin jos rajattoman tausta, on aina haaste ajoissa huomata. Oliko Kaivopuiston konsertit Elmun organisoimia? Vieläkö niitä on? Nuo 12 askelta, kyse tiedostamisen lisäämisestä?
Huh, luin avauksesi Janezka ja täytyy sanoa että aikamoista palettia olet pyörittänyt - ei ihmekään jos elämänmuutoksen kynnyksellä tuntuu että voimat on vähissä! Työsuhteen päättymiseen liittyvä stressi ja perheen elättämiseen liittyvät vastuut ovat vielä ihan oma lukunsa. Jospa siitä kuitenkin jaloilleen pudotaan 🙂
Ymmärrän hyvin että pitkän masennuslääkkeiden syönnin jälkeen haluat kokeilla millaiselle mallille aivokemia ja mieliala asettuu ilman niitä. Miten olet kokenut meditoinnin, onko siitä ollut apua?
"koska aina_ne_rupeaa_ahdistamaan."
Onko se tyydytys vaan ykssuuntaista: vastaat toisten tarpeisiin jollain lailla noissa toiminnoissa, mutta et saa itse mitään? Kukaan ei huomaa sinua Sinuna, vain kun teet/toimit jotenkn jnkn/jdenkn odotusten mukaan? Syntyy ahdistava olo, touhu pelkistyy vaatimuksiksi, siitä ei enää saakaan mitään? Ei ihmisenä ikuisesti kykene antamaan, mutta jos vuorovaikutusta molempiin suuntiin, samalla itsekin saa. Jos jotain saa, jaksaa itsekin antaa. On kuin aurinkokenno katolla, latautuu ja jakaa virtaa kaiken aikaa....
Kiitos kaikille vastanneille <3 Oli pakko "luovuttaa" ja ottaa lääkitys pienenä annostuksena takaisin käyttöön. Ei vaan tämä pää kestä ilman..
Meditaatio on todella hyvä apuväline, mutta se - samoin kuin kaikki muu itsestä huolehtiminen - jää liian helposti pois rutiinista, kun elämä on yhtä selviytymistä.
Nyt mun kumppanin bipo on nostanut vakavan masennusjakson, josta toivon kaikkien vuoksi, että selviää.
Uskon, että itsellä suorittaminen tai kaikkeen mahdolliseen sotkeutuminen liittyy siihen, ettei tarvitsisi katsoa omaa vointia tai omaa itseä peilistä. Käytännössä aiemmin elämässä vallinnut hullun tavoin siivoaminen on ollut mulle merkki siitä. Ikäänkuin saisin siivottua omaa päätäni samalla ja ulkoistettua itseni ongelmista.
Mutta kuten aloitin tämän kirjoituksen: Tuntuu, kuin olisin luovuttanut jossain aloittaessani lääkkeet uudelleen. Mulla ei keho kestänyt esim. mäkikuisman syömistä, niin pakko oli jotain apua ottaa vastaan, jotta saa olon kohdilleen ja jaksaa olla oma itsensä.
Kiva kuulla sinusta! Haastavassa tilanteessa (joka tuo kumppanin bipon paheneminen selvästi on) lääkitykseen palaaminen kuulostaa minusta äärimmäisen viisaalta.
Mä en ole luonnontuotteita koskaan kokeillutkaan - niissä on kai se puoli ettei vaikuttavaa ainetta tuottava kasvi ole suunnitellut koostumusta sen mukaan mikä olisi ihmisille hyväksi (kuten lääkkeissä), vaan sen mukaan mitä se sattuu tarvitsemaan esim. hyönteisiltä tai patogeeneilta puolustautumiseen, eli niissä saattaa olla vaikuttavan aineen lisäksi paljon erilaisia sivuvaikutuksia aiheuttavia yhdisteitä. Mäkikuismasta varsinkin olen kuullut että se on vahvaa tavaraa.
Mulla joskus myös pelkoa pysähtyä, koska itsetarkkailu saattaa kääntyä liian lähelle itsekritiikkiä ja huonontaa oloa. Siivoamisvimmaa mulle ei yleensä tule, mutta saatan tunnistaa itsestäni vaikka sen, että koko vapaa-aika tulee käytettyä kirjoihin/sarjoihin/tietokonepeleihin, ja koko aika pitäisi olla jotain viihdykettä joka kiinnittää ajatukset.
Sitä on liikkeellä... taipumusta tai pyrkimystä tulla toimeen ilman kemiallisia koosteita lääkkeen muodossa. Tuo sama käynyt myös mulle tässä kuluneen vuoden aikana. Niinkuin sitä muka ois parempi ihminen, jos vois elää ilman kemiallisia apuja. Päinvastoin! sitä on parempi ihminen huolehtiessaan itsestä! Mun on pakko ollut taipua ajatukseen elämän loppuun asti lääkkeiden avun vastaanottamisesta. Olo on enemmän kohti balanssia, kun otan oman osani tätä palettia, joka mulle säädetty, joka osoittautunut sopivaksi. Miksi välillä kuin eksyy itsestään jonnekin en-tiedä-minne?