Onko sullakin Diagnoosi hukassa?
Moro kaikki!
Mielenterveyden häiriöt ja -sairaudet on kyllä kinkkisiä! Kun niiden diagnosointi ei ole siitä helpoimmasta päästä ja oireidenkuvat voivat heilahdella rankastikin…
Esimerkiksi itse luulin monta vuotta kärsiväni ihan vain klassisesta masennuksesta ”maustettuna” satunnaisilla ahdistuskohtauksilla. Nyt kuitenkin oireiden voimistuessa kyse saattaakin olla yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, add:sta, oppimisen häiriöistä, maanisdepressiivisyydestä tai sitten ihan vaan masennuksesta… olen nyt keskellä tutkimusrumbaa ja samalla pääni meinaa hajota!!
Tavallaan diagnoosinimikkeellä ei ole mulle sen kummempaa väliä -kunhan vaa paras mahdollinen hoito löytyisi. Tällainen pallottelu lääkärissä, epätietoisuus ja lääkekokeilut ovat uuvuttavia.
Onko kohtalotovereita? Entäs te jotka diagnoosin olette saaneet. Kauan meni? Miten jakselette nykyään? Miten pidätte stressin hallinnassa?
Valoa päiviinne ☺️❤️
En tiedä liittyykö tämä ihan aiheeseen, mutta musta tuntuu, että mut on "väärin diagnosoitu". Mulla siis todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi II. Siihen lisäksi mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, sekä nuoruusiän vaikea-asteiset kehitykselliset vaikeudet.
Mulla meni vuosia, ennen kuin diagnoosi vaihdettiin kaksisuuntaiseksi. Sitä aikaisemmin se oli keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tuo masennus diagnoosi tuntui jo sillon väärältä, nimittäin musta tuntui että se oli vaikean tasoista masennusta. Niin syvällä olin.
Mä saan stressin hallintaan liikkumalla. Nyt syksyllä syyskuussa mulla alkaa taas jumpat, joihin aion osallistua. Musiikin kuuntelu on kanssa yks, mikä saa ajatuksia pois ikävistä asioista. Nytkin teen sitä. 😉
Nykyään voin ihan hyvin, kun pitkän lääkerumban jälkeen mulle on vihdoin löydetty oikea lääkitys. 😎
Moro M3iju! ja kiva kuulla et sulla auttaa liikunta noin hyvin 🌻🙂🌻
Mä pääsen huomenna näkemään psykiatria sekä sellaseen palautekeskusteluun psykologin taholta. Toiveissa saada huomenna vastauksia sekä hieman helpotusta pahaan oloon.
On hukassa.
Menin hoitoon selvittäkseni onko minussa jokin vika, kun reagoin asioihin epätavallisen voimakkaasti.
Ihan koko elämä oli solmussa ja mina totaalisen shokissa.
Kierteen laukaisi ystävän itsemurha.
Nyt olen käynyt psykiatrisella keväästä, ei ne siellä ole oikein osannut mitään sanoa.
Ahdistuneisuutta ovat löytäneet.
Ei ole kaksisuuntaista, ei masennusta, ei mitään mielenterveydellistä sairautta.
tama on ollut tuhrauttavaa.
Soutamista ja huopaamista.
Jossittelua ja vihjailua.
Herkäksi ovat nimenneet ja toisaalta saattaa olla autistisia piirteitä, vaikka en taudinkuvaa täytäkään.
Tutkimusjakso on edelleen kesken.
Pyysin lääkrin konsultaatiota, koska epätietoisuus vain lisää ahdistusta.
Haluan vastauksia.
En oikein ymmärrä mihin tällä kaikella edes pyritään.
Väittävät, että vanhat traumat painavat, mutta omasta mielestäni olen käsitellyt ne.
En oikein ymmärrä miten tällainen prosessi etenee.
Jotenkin välillä tuntuu, että tietääköhön ne itsekään siellä psykiatrisella mitä tekee.
On ollut muutamankin kerran fiilis, että haluan lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa koko hoitosuhteen.
Viimeisin keskustelu mitä tästä kävimme oli se, että koen turvattomuutta ja kun alkaa seuraavan kerran turhauttaa lisää käyntien tiheyden yhdestä kerrasta viikosta kahteen kertaan viikossa.
Eli en tiedä enää mitä uskallan edes hoitavalle taholleni puhua.
Jotenkin pelkään, että sulkevat jonnekin laitokseen, ottavat minulta eläimeni pois ja menetän vapauteni.
Sellaisia ajatuksia
Moikka
Mulle ei oo oikeestaan ees annettu diagnoosia. Oon ollu suunnillee neljä vuotta masentunu ja joillaki suuntaa antavilla testeillä avohoidossa on sanottu että "saattais olla keskivaikea masennus" ja sit on puhuttu jotai myös epävakaasta persoonallisuudesta sekä siitä että tää on ihan normaalia nuoruuden kasvukipuja. Sattumalta kun seikkailin kanta.fi:ssä ni huomasin että mun diagnoosiks oli kirjotettu määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, vaik ei olla tosta diagnoosista yhtään mitään puhuttu, se on varmaa kirjotettu sinne vaa sen takii että pitää laittaa jotai jotta voi olla hoidossa. Mua ekaks häiritsi ja ahdisti se että ei oo diagnoosii, koska sit mietin että entä jos oonki vaa vaikee persoona tai kuvittelen kaiken. Otin sen puheeks ni sit ne sano että niitten mielestä hoito on parempaa ku ei keskitytä diagnoosiin vaan sen hetkiseen vointiin. Nyt ei häiritse enää nii paljo ku oon diagnosoinu ite ittelleni ( 😀D ) keskivaikea masennus + määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. Että joo, noi diagnoosit on kyl hankala juttu mielenterveyspuolella.
Mie1: Vaikka ne ei osaakaan laittaa diagnoosia sulle, nii hoidossa käyminen voi silti auttaa niiku mulla on nyt vihdoin auttanu. Ja ei ne ihan helpolla laitokseen sulje, ku nykyäänhän pyritään ottamaan mahdollisimman vähän potilaita suljetuille osastoille ja panostaa avohoitoon. Niin mun mielestä sun kannattaa vaan puhuu avoimesti tuntemuksista nii se auttaa sua ittees parhaiten. Toki jos puheista selviää että ois tosi suuri riski vahingoittaa pahasti itteensä tai muita nii sit varmaan otetaan osastolle.
Mut tsemppiä kaikille teille 🙂