Onko muita rikki menneitä?
Onko ketään toista ihmistä tässä maailmassa, joka tuntisi menneensä rikki? Ei mitenkään herkällä ja kauniin kivuliaalla tavalla, eikä myöskään uhrimaisella tavalla, vaan jotenkin kokenut minuudessaan ydinräjähdyksen ja ydintään myöten vinksahtanut niin vakavasti, että ajoittain tai jopa koko ajan tuntee häpeää ja syyllisyyttä olemassaolostaan? Jotenkin niin, että on itsepintaisesti säilyttänyt tietyn osan itsestään hengissä, kun universumi on yrittänyt armollisesti tappaa vanhan ja vahingollisen minän jotta jotain uutta voisi syntyä? Että tuntee kuin olisi lahottava parasiitti omassa kehossaan, eikä suostu luovuttamaan vaikka ihan selvästi on jo hävinnyt? Elämä tuntuu siltä kuin juoksisi murtuneilla jaloilla maratonia ja hirveästi pitää nähdä vaivaa jäljittelläkseen ihmisyyttä ettei tulisi muiden hylkäämäksi ja jalkoihin tallomaksi.
Mä olen tosi yksin koska mun on vaikea samastua ihmisiin, jotka ei ole vinksahtaneet. Ns. normaaleihin ihmisiin. Uskoisin voivani samastua skitsofreenikoihin tai jonkin muun tunne-elämää vammauttavan psykoosin läpikäyneisiin, mutta kuitenkin sellaisiin, jotka eivät kutsu itseään skitsofreenikoiksi tai muuten identifioi itseään sairautensa kautta. Sielunrähjällään elämässään selviytymään pyrkivä kasa pölyisiä luita, missä olet? Sinäkin tulet minut jättämään, mutta olisi kiva tietää olemassaolostasi.
No, tavallaan. Tiesin jo nuorena, että minulta puuttuu 'osia', joita tarvitaan henkisesti normaaliin elämään. Siis henkisiä/psyyken 'osia', jotta elämä onnistuisi mitenkäänpäin normaalisti.
Lapsuudesta en muista mutta ala-asteen lopulla muut lapset jo tiesivät, etten kiinnostu samoista asioista ja jäin ulkopuolelle pikkuhiljaa. Ei se mua haitannut, vasta lukioiässä, ja kaksossiskon olemassaolo oli tällön pelastava tekijä. Kuitenkin käytännössä ikävuodesta 15 eteenpäin minulla ei ole ollut vertaisseuraa ollenkaan. Nyt olen siis tietysti jo aikuinen, opiskelen vielä (tai taas), joka onnistuessaan onnistuu hyvin, koska aivot toimii kyllä, silloin kun ovat päällä. Mutta minulla ei ole mitään ns. omaa elämää, en nyt tarkoita valittaa tylsyyttä, kyse on jostain suuremmasta. Psykiatrin ja psykologin mukaan minulla on heikko autonomia (minuus), heikko tuntemus tunneasioista ja tunteiden säätely. Käytännössä siis se, että minulla ei ole ns. tehtävää, on vienyt jopa osastohoitoon. Onneksi on iso lapsuudenperhe ja sen "johdannaiset", joita auttamalla saa loma-aikoja jotenkin täytettyä.
Hassuinta on ettei minua haittaa se, ettei minulla ole omaa elämää vaan olen muille opiskelijoille ryhmätöiden jäsen, ainoalle ystävälleni kämppis, jonka kanssa on halvempaa asua, "lapsellisille" sisaruksille koulutettu lastenhoitoapu ja nuoremmalle "elämänvalmentaja" (hän on muuttamassa ensimmäistä kertaa pois kotoa).
Joten vastaus kysymykseen. En minä tiedä olenko mennyt rikki, kun on yhtä hyvin mahdollista, ettei niitä puuttuvia osia ole koskaan ollutkaan. Kaksosuus ymmärtääkseni luo riskitekijän minuuden kehittymisen ongelmille, jos psykologiasta mitään ymmärrän. Mummoni myös kuoli kun olin jokseenkin kriittisessä iässä ja suurimman osan elämästäni olen odottanut, että saisin jo lakata "vale-elämästä" tässä muiden maailmassa ja pääsisin pois. En vain kuulu tänne, ei siinä muuta sen kummempaa. Nuoruusikäisenä olin jo päättänyt että poistun ennen aikuisikää, mutta ensimmäisen sisaruksenlapsen syntymä muutti suunnitelmia, ja nyt olen olemassa ikään kuin atomimöykkynä, mutta henkisesti poissa. Toisaalta olen hyvin altruistinen ja sensitiivinen joten lasten kanssa tosiaan olen sitoutunut ja läsnä; heidän elämäntahtonsa valuu omaan itsesäätelyyn ja edes muutamaksi tunniksi tai päiväksi saan rauhan "rajalla" olemisesta. Sillä rajalla, jossa miettii vain, että pakkoko tänne on ollut syntyä, ja miten täältä pääsee pois.