Tämä todellakin kiinnostaisi myös minua. Niin toivoton tunne, kun on syntynyt tällaiseksi. Itsensä muuttaminen tuntuu mahdottomalta. Pieniä muutoksia toki tapahtunut, mutta sisimmässäni olen aina älytön stressaaja, jännittäjä, ahdistuja, masentunut, pessimisti, ja muuta negatiivista. Toki lapsuuden traumoilla vaikutuksensa tässä, mutta koen, että luonteenpiirteeni ja persoonallisuuteni ovat myös iso osa ongelmaa.

Voiko tästä ikinä kokonaan parantua? Sitä en usko. Mutta voiko tämän kanssa oppia edes elämään? Ettei joka päivä ahdistaisi niin, että rinnasta puristaa...

En ihan voi vielä sanoa parantuneeni, koska syön lääkkeitäkin vielä ja välillä tulee notkahduksia, mutta pitkälle olen päässyt siitä, kun sairastuin vuonna 2006. Silloin olin todella huonossa kunnossa ja sen jälkeenkin useasti, mutta pikkuhiljaa olen noussut yhä vankemmin jaloilleni. Nyt tilanne on se, että työkokeilun ensimmäinen jakso meni hyvin ja toinen on syksyllä. Jos sekin menee hyvin, palaan omaan työhöni osa-aikaisena. Terapia jatkuu vuoden vielä. Olen jopa toiveikas tulevaisuuden suhteen. Vaikka huonompiakin jaksoja on edelleen. Silti suunta on pitkällä aikavälillä ollut nousujohteinen. Olisi tosiaan kiva kuulla, että onko joku parantunut kokonaan, mutta heitä ei täällä palstalla varmaan pahemmin enää ole.

Moro. Itseänikin kiinnostaa tosiaan se, että onko kukaan parantunut ns. Kokonaan. Voiko tästä edes parantua ikinä täysin? Pitkä projekti tämä ainakin tuntuu olevan itelläkin. Itellä lääkitys on auttanut ja tilanne ennen lääkitystä alko olla aika synkkää. Eli edistystä mielialassa on tapahtunut, tilanne on huomattavasti parempi, mutta ei oikein jaksa uskoa, että tästä ihan kokonaan pääkoppa eheytyisi. Mutta parempaan suuntaan tässä on menty kyllä.

Mä olen välillä miettinyt, että voiko tästä koskaan kokonaan parantuakaan. Niin, ettei olisi enää lääkitystä ja jaksaisi käydä normaalisti töissä ja jaksaisi harrastaa liikuntaa ja muutakin ja pitää kotinsa siistinä. Niin kuin normaalit ihmiset. Nythän mulla ei toimi noista em. asioista mikään. Välillä olen miettinyt sitäkin, että en välttämättä edes haikaile täysin parantumista vaan mulle riittäisi sekin, että oppisin jotenkin tulemaan itseni ja tämän sairauden kanssa toimeen ja pärjäisin hoidon ja tuen avulla jotenkin. Ilman, että tulisi pahoja romahduksia. Että osaisin ajoissa tunnistaa itsessäni varomerkit, kun alkaa mennä alamäkeen ja osaisin puuttua tilanteeseen ja levätä ajoissa ennen kuin uuvun liikaa. Tätä olen tässä viime aikoina yrittänyt opetella ja välillä jopa onnistunutkin.

Sairastuin masennukseen 2005, en ole parantunut. Lääkkeet jätin pois kun luulin että olen parantunu 2009, putosin vielä syvemmälle. Yritin vielä viime syksynäkin pärjätä omillani, en pärjännyt... En usko parantuvani ikinä... Kovin vaikea tie kuljettavana 😭

Olen kyllä täysin samaa mieltä kuin repukka. En usko et tästä masennuksesta täysin ikinä selviää mutta sen kanssa voi elää🙂.

Itse yritän viljellä mahdollisimman paljon huumoria. Oikein kun pääsee "martta masennusta" lyömään kunnolla kuonoon niin tulee tosi hyvä olo
Ei, minulla ei ole väkivaltainen luonne.

Moro. En omasta terveydestäni pysty sanomaan "parantunut" mutta pystyn hallitsemaan masennustani jollain lailla ja voin elää sen kanssa. Olen kärsinyt pahimmillaan psykoottisesta masennuksesta hyvin kauan ja eläköitynytkin sen johdosta, enkä näe kohdallani varsinaisen paranemisen mahdollisuutta, vaikkakin pärjään tällä hetkellä ilman lääkitystä. Sairauden puhjettua käytin lääkkeitä vuosikausia terapian apuna, tiedän kohdaltani sairauteeni johtaneet tekijät, joka tietenkin mahdollistaa näinkin hyvän tämänhetkisen vointini. Minulle on ollut apua vertaitukiryhmistä joissa toimin voimieni mukaan. Ikävää, että kysyjälle en voi kohdaltani sanoa "parantunut" mutta pystyn kuitenkin elämään siedettävää elämää ja sairauden akuuttiaikaan verrattuna "rikasta eloa"

Tämä kiinnostaisi minuakin.... On pieniä hetkiä ja ajanjaksoja jolloin tuntuu, että tästä kaikesta saattaa jopa selvitä, mutta valitettavasti masennus, ahdistus ja voimattomuus iskee aina jostain nurkan takaa. Tätä kierrettä kestänyt enemmän tai vähemmän vuodesta 2008 ja nouseminen takaisin jaloilleen on joka kerta vähintään yhtä iso ja pitkä prosessi. Tällä hetkellä taas menossa "paha kausi" ja olo on turhautunut (taasko olen tässä pisteessä??) ja toivoton (mistä ihmeestä löydän taas voiman taistella täältä pimeydestä ulos??). On todella raskasta kun hieman parempina aikoina ehtii jo hieman toivoa normaalia elämää, toivoa, että tämä painajaisuni vihdoin päättyy. Kaikki hyvä mitä saan aloitettua parempina jaksoina romuttuu huonompina jaksoina ja saan elämäni varsinaiseen solmuun ja sotkuun. Tukiverkkokin alkaa jo turhautua, kun mikään apu ei tuo helpotusta tilanteeseeni. Tuntuu, että joka kerta kun romahdan uudelleen olen asian kanssa enemmän ja enemmän yksin.

Tiedän, että tämä voi olla vuosien ja vuosien paranemisprosessi. Jos joku on parantunut toistuvasta masennuksesta/ahdistuksesta, niin kuinka kauan sinulla siihen meni? Onko toivoa "normaalista elämästä" vai onko tämä nyt sitten tätä loppuelämän....?

Niinpä... Oli mukava kuulla, että voinnin parantumista on monella. Kuten Repukka kirjoitti, hyvä tavoite on tuo, että oppii jotenkin hyväksymään oma tilanne. Mulla on vaikeuksia juuri sen kanssa. Nyt itselläni on pari vuotta niin, että en saa mitään tehtyä. En juurikaan pidettyä kotia kunnossa, liikunnan harrastaminen olisi jo ihan loistosuoritus jos jaksaisin, arkisten asioiden hoitaminen (laskujen maksaminen), paperisodat kelan ja milloin minkäkin kanssa... Masentaa koko elämä, ja voisin vain nukkua (jos saisi edes nukuttua). Jännittäminen ja ahdistaminen on piinaavaa. Minulla on lapsia, nyt jaksan vain tehdä heille ruokaa ja yrittää olla läsnä ja pestä pyykkiä.

Huokaus. Minäkin yritän näitä suurimpia mustia kuoppia tunnistamaan, ehkä Se on suuri ja iso osa tätä sairauden jonkinlaista hallintaa. Että huomaa, jos vointi alkaa menemään tosi huonoksi. Minulla avioliitto kariutui tähän, kun lasteni isä ei jaksanut enää elää rinnalla. Hän sanoi silloin, että ei usko parantumiseeni. Oli aika kolaus kuulla Se lähimmältä ihmiseltä, kun itse vielä silloin uskoin. Nyt välillä usko on kateissa. Tsemppiä kaikille meille!!

Voisin väittää jollain lailla voittaneeni sairauden, kun hallitsen elämääni eikä se enää minua. Tarvitsen lääkkeen pysyäkseni tasapainossa, so what, samoin tarvitsen ruokaa ja juomaa - yhdessä ne pitävät pääni pinnalla. Minusta on matkan varrella tullut itsenäinen, yhteiskuntakelpoinen, tavallinen kanssamatkustaja. En elä eilisissä, enkä vielä huomisissa, juuri nyt näin on hyvä.

Hei!

Olen kuntoutunut "vastaavasta" sairaudesta. Olen toiminta- ja työkykyinen. Tukea tarvitsen edelleen, ehkä loppuun asti. Mikään ei ole maailmanloppu.
Vertaistuki on älyttömän tärkeää ja huojentavaa. Kaikille ei riitä hoidoksi juttelua kerran kuussa-tyyliin. Käsittääkseni psykoterapiaan pääsee paremmin kuin ennen. Lääkkeet voivat auttaa. Kuntoutuminen on aika haastavaa, mutta mahdollista!

Tsemppiä!