Onko diagnoosin saaminen tärkeää?

Onko diagnoosin saaminen tärkeää?

Käyttäjä Iolana aloittanut aikaan 07.11.2018 klo 12:45 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Iolana kirjoittanut 07.11.2018 klo 12:45

Hei,
jo pidemmän aikaan olen ollut taustalla linjoilla, mutta en ole koskaan oikein kehdannut kirjoittaa (ehkä yhden vastauksen johokki viestiketjuun).

Miettinyt, onko se kuinka tärkeää saada diagnoosia?
Auttaisiko se selvittämään tilannetta, mitä esim korjata (jos mahdollista) vai olisiko siitä vaan haittaa? Jos olisi haittaa, minkälaista? Mutta minkä takia taas kävisin terapiassa, jos en olekkaan rikki. Se mikä on rikki, sen voi korjata, mutta mikä on vialla, sitä ei oikein voi tai se on erittäin hanakalaa.

Antaisiko se helpotusta omaan sisäiseen maailmaan, jos saisinkin mustaa valkoisella olevani epävakaa persoonallisuus häiriöinen? Vai tuhoaisiko se lisää?
Miettinyt tuossa omaa elämäntilannetta.

Avioeron aikoihin kävin psykiatrilla ja siellä tuli vaikea masennus ja epävakaa persoonallisuus häiriö termit esiin. En niihin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, mutta jotenkin päädyin akuutille puolelle sairaalaan ja olinkin pari kertaa suljetulla (omasta halusta/toiveesta).
Aina keskittynyt masennukseen, joten tuo epävakaa tavallaan jäänyt alitajuntaan piiloon.

Jo pidemmän aikaan elämänilo/halu kadoksissa ja en jaksaisi enää tätä.
Sanotaanko, että jos kissaa ei olisi, en kirjoittelisi tätä nyt, se on minun ankkurini.

Olen hoitosuhteessa ja lääkärin/hoitajan kanssa juttelin ja lääkäri on opiskeleva psykoterapeutti, hänen luonaan nyt käynyt muutaman kerran, jonkin 10 kertaa varmaan.
Jo heti alkuun toivoin saavani taiottua eteeni resetointi napin, että saisin itseni ja mietteeni resetoitua. Se ei kuitenkaan onnistu, se olisikin liian helppoa. Nyt vaan tuntuu, että jauhan purkkaa joka meinaa kohta murentua (on mahdollista kuha tarpeeksi jauhaa, kokemusta on!).
Tuntuu toivottomalta ja kun yksin yrittää pohtia asioita, niin se on erittäin raskasta.
Olen tästä maininnut pari kertaa, eri henkilöille jopa. Eräs heistä sanoi ”miksi haluaisit noin negatiiviset diagnoosit?”
En osannut vastata, jähmetyin, menin sanattomaksi.

Mutta kuka minä olen? Mitä minä olen?
En näe, enkä koe itseäni nuorena, mutta en myöskään aikuisena. En koe itseäni naiseksi, mutta en myöskään tytöksi. Toisinaan koen olevani aivan ulkopuolinen, etten kuuluisi tähän maailmaa, tai että olisin syntynyt väärälle vuosituhannelle.

Terapeutti sai viime kerralla suustaan ”oletko huomannut mustavalko ajattelun?” minulla se oli sanoin kaikki tai ei mitään.
Taas sitä aikaisemmalla kerralla hylätyksi jäämisen pelon…. Jos kehtaisin, olisin sanonut takaisin, että kyllä olen, olen lääkärien painajainen ja googletan vähä väliä epävakaa/masennus kokemuksia, oireita. Mutta google (joka aikoinaan johdatti minut tälle keskustelupalstalle) vaan tuntuu tarjoavan sen ainoan lohdun/tiedon.

Olen totaalisen yksin, kissani on ainut ketä tietää/nähnyt miten voin.
On minulla vanhemmat ja veli, mutta heidän elämänsä ovat myös aivan sekaisin ja en halua olla taakka. Äitini tuossa sanoi, että toivoisi saada minut ja veljeni takaisin kohtuun ja aloittaa kaiken alusta, emme olisi me veljeni kanssa. Varmaan hän toivoi hyvää tuolla ajatuksella, mutta se sattu kuulla ja epävakaan tyhjyys sisällä… Sanotaanko että se raastaa, ja usein kuvailen sitä tornadoksi… Sisällä/keskellä hiljaista, tyyntä, kuollutta, tyhjää… mutta ympärillä sitten kaaos.
Haluan eroon tästä sisäisestä maailmastani, mutta pääsenkö siitä ikinä eroon?
Miten siitä pääsisin eroon? Kaverin/ystävän hankkimalla, entäs kun hän lähtee? Se tuska mikä siitä taas aiheutuu ja mistä niitä kavereita nykyään löytää?
Työelämässä olen ja taas omatuntoni(tai sillä sitä kutsun) ei anna minun harrastaa työpäivän jälkeen mitään… heti työpäivän jälkeen pakko mennä kotiin kissani luokse seuraa pitämään… Kissalle kaveri (kissani on jo yli 10vuotta)? Sitten olisin entistä enempi sidottu, esim jos haluaisin lähteä vaikka toiselle puolelle suomea hotellilomalle, ei ketään olisi hoitamassa kissojani ja surisin/ikävöisin heitä ja en saisi rentouduttua.
Vihaan tätä jatkuvaa pingis ottelua sisälläni, ajatusten ja tunteiden vuoristorataa.

Olisiko diagnoosi ratkaisu? Ehkä saisin selville minkä takia toimin tavallani.
Vaaditko saada tietää diagnoosisi? Jälkikäteen mietittynä oletko koskaan toivonut, että olisit saanut tietää diagnoosisi aikaisemmin?
(sori vuodatus, sitä vaan lähti tulemaan kun avasi pandoran lippaan).

Käyttäjä mariele kirjoittanut 08.07.2019 klo 23:22

Ei diagnoosi ole ratkaisu, vaan keino löytää oikeanlaisen avun luokse. Niin sinulle, psykiatrille, kuin terapeutille. Sinulta kysyttiin miksi haluisit niin negatiiviset diagnoosit. Paraneeko syöpäpotilas sillä, että hänen syöpäänsä ei diagnosoida?

Millä tavalla diagnoosi muuttaa elämää ja elämänkokemustasi, jos se virallisesti "painetaa"n, versus että siitä on puhuttu? Nythän siitä on kuitenkin ammattilaisten keskuudessa puhuttu. Ei persoonallisuushäiriö, epävakaakaan, ole mikään hautakivi. Siihen on sitä paitsi nykyään Suomessakin kohdennettu hoitomuoto, dialektinen käyttäytymisterapia joka on kuulemieni mukaan hyväksi koettu.

Näet tätä lääkäriä/opiskelevaa terapeuttia, imeisesti keskusteluavun merkeissä. Onko teillä mahdollista jatkaa työskentelyä johdonmukaisesti pidempään? Se olisi kuitenkin, jos tutkittua tietoa ajatellaan, hoidossa tärkeää. Toki kaikille mutta varsinkin niille, joilla on koettu ongelma syvemmällä.

Niin ja terapiassahan ei tarvitse olla erityisen rikki. Siis siinä mielessä joo, jos kelan tuen haluaa saada. Mutta tarkoitan sitä, että ei siellä arvioida jatkuvasti että oletko sinä tarpeeksi RIKKI mennäksesi sinne. Kuka tahansa hyötyy terapiasta vähintään itsetutkiskelun mahdollisuutena. Käyväthän opiskelevat psykoterapeutitkin terapiassa, eivätkä he kaikki ole "rikki".

Se on siis ihan susta itsestä kiinni, haluatko avata tuota ovea. En tosin ole varma, mistä ovesta tässä on kyse. Puhut diagnoosista, mutta ei diagnoosi muuta elämääsi, vaan hoito. Se ovi, no sen kun aukaisee, niin en valehtele: joinakin hetkinä sitä voi katua. Prosessi on pitkä ja tie on kivinen. Siksi sitä kannattaa punnita tämänhetkistä tilannetta vasten. Toisaalta ilman kissaa et ehkä olisi elossa, joten minä en sinuna jäisi montaa kertaa miettimään.

Mitä voit menettää? Sisäisen tyhjyytesi ja ulkoisen kaaoksesi? Metaforiikkaa myötäillen sisäinen tyhjyys muuttuu terapiassa kyllä ihan varmasti kaaokseksi, mutta sitä varten on tearpeutti. Ulkoinen kaaos alkaa saada rajoja ja järkeä. Riippuen käytännön oireista ja sosiaalsista suhteista melko piankin.

Kyllähän oman "ongelmakentän" tunteminen avartaa reflektoimaan, mutta sitä ei kannata tehdä paniikin tai muun voimakkaan tunteen vallassa. Henkiökohtaisesti en mitenkään vaatinut diagnoosiani, menin kyllä ihan omaehtoisesti psykiatrian poliklinikalle. Persoonallisuushäiriödg tuli tosin hieman yllätyksenä, joskin jälkikäteisesti selitti aika paljon mielialahäiriöiden sitkeydestä, toistuvuudesta ja jatkuvuudesta. Ehkä siitä olisi ollut hyötyä jos juuri tämä dg olisi todettu aiemmin. En kuitenkaan ihmettele että niin ei tehty. Olisin ehkä päässyt aloittamaan terapian jo vuosia sitten. Toisaalta nykyinen terapeuttini on minulle oikea terapeutti joten.

 

ja p.s. tuo mitä äitisi sanoi, se ei ole okei. ei tuota voi ottaa mitenkään vastaan loukkaantumatta. vaikka äitisi olisi ajatelut että olisi säästänyt teidät kaikelta kivulta.. ei siltikään. on täysin luonnonvastaista toivoa oman lapsen olemassaolemattomuutta (onkohan tuo sana).

Minä kannustan hakeutumaan sitkeästi ja kunnon otteella terapiaan! Muista että diagnoosi ei määrittele ihmistä vaan koetun ongelman. Jopa persoonallisuushäiriö. Se ei ole kattava kuvaus persoonallisuudesta. Se on kattava kuvaus persoonallisuuden niistä puolista, jotka eivät ole kehittyneet niin kuin olisi suotavaa ja jotka eivät toimi.

Käyttäjä Boriskisu kirjoittanut 09.07.2019 klo 08:21

Sain vähän aikaa sitten diagnoosin MS-taudista. Sairaus on minulla koko loppuelämän, tosin nyt vielä se on aika lievää. Olen juuri ennen tätä diagnoosia saanut kärsiä vakavasta rannemurtumasta. Se vei keiken enrgiani, joten kun minulle kerrottiin mahdoollisesta MS-taudista, en edes voinut käsittää sitä. Oli hankala käsitellä, kun akuutimpi ranne oli vain mielessä.

Nyt ranne on parantnut ja sain ajan MS-tautilääkärille. Siellä saa enempi tietoa ite taudista. Jotekin olen helpottunut diagnoosista, tiedän nyt mistä oireeni johtuvat. Siltikin olen vähän hämmentynyt, enkä vielä oikein ole sinut sen aknssa, että tauti on loppuelämän. Aivot tulevat aina käymään hitaammalla.

Ehkä Ms-tauti lääkärin kanssa juteltuani asiat helpottaa. En tiedä. Voiko diagnoosin ymmärtämistä verrata vaikka läheisen kuolemaan. Kun 3 vuotta sitten ukkini kuoli olin ihan kuin msutassa sumussa. Vasta hautajaisten jälkeen se iski miulle todellisena. Isuin ukin tekemällä kiukaalla itkien ja nauttien. Vasta sen jäkeen pystyin päästämään irti. Kissani  kuolemassa oli samankaltaine tilanne. Kun sain hänt uurnassa käteeni ja itse sen hautasin ja karjaisin sellaiset maukunat kissojen yönä oloni helpottui.

Toivoisin, että näin käy myös diagnoosin kanssa.

  • Muokattu moderaattoreiden toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: -