Ongelmia ja paha olla - avun saaminen nihkeää
Onko kenelläkään muulla tilannetta, että toivoisi ja kokisi tarvitsevansa ammattiapua mielenterveysongelmiinsa hyvinkin pian, mutta apua ei joko saa ollenkaan, tai sitä joutuu odottamaan kovin kauan ja riutumaan itsekseen pidempään kuin oikeastaan jaksaisi?
Minusta tuntuu tältä juuri nyt. Noin puoli vuotta sitten soitin itku kurkussa opiskelupaikkani terveydenhoitosäätiöön, mutta minulle vastannut ihminen ei vaikuttanut ottavan minua kovin vakavasti, kun selitin asiani, ja käski sen sijaan soittaa sinne ja sinne muualle. Otin sitten yhteyttä pariin muuhun paikkaan, sillä koin todella tarvitsevani apua ja pian, mutta niistäkin osasta minut käännytettiin kannoillani ja sanottiin, että ruuhkaa on. Ensi hätään kävin sitten paikassa, jossa oli mahdollista jutella ongelmistaan kertaluontoisesti, mutta kyseessä ei ollut paikka, jossa voisi saada terapiaa saati lääkärin arviota mielenterveydestä. Tämän rumban jälkeen en sitten jaksanut enää hetkeen soitella yhtään mihinkään paikkoihin, sillä koin tulleeni torjutuksi arvottomana ”ei-sua-mikään-vaivaa” -tapauksena.
Tänään kävin viimein kuitenkin lääkärillä, kun tajusin että olo pahenee vain: en jaksa oikein enää opiskella ja normaali elämä yleensä tuntuu raskaalta, plus että olen alkanut kärsiä todella häiritsevistä pakkoajatuksista sekä depersonalisaatio-oireista. 😯🗯️ Sain lääkärin kautta ajan kolmen viikon päähän psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka tekee minulle tarkemman tilannearvion ja sitten mietitään vaihtoehtoja.
Ymmärrän tietysti, että on ruuhkaa. Ymmärrän, että on monia, jotka tarvitsevat apua, ja etten ole ainoa jonossa. Mutta kun avun hakemisen kynnys on jo itsessäänkin todella korkea, niin tuntuu todella kurjalta tulla sitten heitellyksi ympäriinsä tyylillä ”ei me voida nyt ottaa sua, soita muualle”. Minulla ei suoraan sanoen ole kovin luottavainen olo tuon psykiatrisen sairaanhoitajan suhteen; pelkään hänen toteavan vain, että joudun aloittamaan avun hakemisen alusta soittamalla taas jonnekin uuteen paikkaan (josta ehkä myös vastataan että sori, täyttä on). Sairaanhoitajahan ei toki voi itse antaa terapia-apua tms., mutta toivoisin, että hänen avullaan minun ei tarvitsisi enää tavallaan taistella tietäni avun saamiseen; siis vakuuttaa puhelimessa siitä, että todella tarvitsen apua, vaikka en nyt olekaan tyyliin itsemurhaa yrittänyt.
On alkanut tuntua, että minua varten ei ole olemassakaan oikeanlaista auttajaa. Sanotaan, että kavereiden/kumppanin/perheenjäsenten ei pitäisi joutua olemaan toistensa terapeutteja, ja tottahan tämä on, joten en halua avautuilla läheisilleni ongelmistani koko ajan. Mutta jos minua ei katsota tarpeeksi ”sairaaksi”, jos minulle ei löydy myöskään ammattiauttajaa, niin kenen puoleen sitten käännyn? En oikein jaksa enää uskoa, että ongelmani katoaisivat itsestäänkään… 😞
Hei!
Olen törmännyt samaan. Kaupungilla on kauheat jonot joka palveluun. Ykistyisillä on terapia- ja lääkärivastaanottoja ja sieltä saa nopeammin avun, mutta ne palvelut valitettavasti maksavat tosi paljon. Jos vaan on rahaa tai jos joku voi rahallisesti auttaa, niin kannattaa hankkia ensiapua yksityiseltä lääkäriltä tai terapeutilta.
Sittenhän täällä tukinetissä on tuo Net-tuki -palvelu. https://www.tukinet.net/nettuki/index.tmpl
Siellä saa luottamuksellisesti keskustella tukihenkilön kanssa. Hänelläkin saattaa olla asiantuntemusta eri auttajatahoista.
Ja tietenkin täällä on tietopalvelut täällä Tukinetissä, missä on auttavia puhelimia yms. jotta voi purkaa pahaa oloa, jos kokee, ettei läheisille voi.
Voimia ja tsemppiä!
Minäkin kävin aikoinaan kunnan julkisessa mielenterveys palvelussa. Eivät ottaneet vakavasti ongelmaani vaikka se oli aiheuttanut avioeroni (tietty trauma) ja suhtautuivat ilmeisesti väheksyen kun kuitenkin kävin töissä. Sen paljasti jälkikäteen seikka että sain alle tunnin terapia-ajan reilu kuukauden välein. Ilmeisesti koittivat hienovaraisesti sanoa että heillä on tärkeämpiäkin potilaita, joten jos hoitoa haluat niin mene yksityiselle 60e/h taksalla.
Traumani on toki helpottanut kovasti, mutta en koe sen monen vuoden terapian (esim. 100 käyntikertaa ala 60e/h = 6000e) olevan sen arvoista kun mitään takeita hoidon onnistumisesta ei ole. Sen verran pitkään olen jo taistellut traumani kanssa, että vaikea uskoa että todella terapia siihen auttaa. Hulluinta että tietyt tv kohtaukset/mainokset saattavat herättää lievää traumaa minussa ja joskus sen takia joudun vaihtamaan kanavaa, koska näkemäni/kuulemani tekee yksinkertaisesti pahaa. Ja vaikka kertoisin traumani, niin tuskin kukaan uskoisi vaan syyttäisi minua trollaamisesta. Niin monta vuotta jo olen saanut selitellä ja harva aivan aidosti ymmärtää että mistä on oikeasti kyse.
Samoin sinullakin on ongelmana ettei vastapuoli ymmärrä aidosti hätääsi... koska ei kykene itse kokemaan samoina vaan epäilee/vähättelee sinua...
"En voi kertoa mikä Matrix on, sinun on koettava se itse."
Tuttuahan tuo on, että oikeanlaista apua ei saa mistään. Minäkin olen saanut monesti kuulla, että en ole tarpeeksi sairas jos en halua lääkereseptiä tms. Kannattaa ehkä tyytyä siihen psykiatriseen sairaanhoitajaan toistaiseksi, jos sellaisen luona käyt. Parempi se kun ei mitään🙂. Laita vaikka lapulle asiat ja kysy häneltä mistä voisit saada sellaista apua mitä tarvitset tai haluat.
Minä olen usein törmännyt siihen, että kaikki tukimuodot on suunnattu jollekin ryhmälle johon en itse kuulu. Se on hankalaa kun ei tiedä enää mihin seuraavaksi soittaisi, kun kaikki vaihtoehdot on käyty läpi eikä ole enää voimiakaan yrittää. Toivottavasti löydät jonkunlaista tukea. Ei kannata pettyä, vaikka ei pääsisi juuri psykoterapiaan. Joku muu apu voi olla parempaakin.🙂🌻
Kyllä tuo ikävän tuttua on. Itse kävin teekoossa kolme kertaa pyytämässä lähetettä psykalle, ei otettu vakavasti, ennen kuin se kolmannen avunpyynnön jälkeinen yö johti vakavaan suicidi-yritykseen. Vielä senkin jälkeen papereita palloteltiin eri tahojen välillä, ennen mitään avunsaantia.
Vaadi sitä mitä koet tarvitsevasi ja sitä odotellessa toivon että sinulla on joku ystävä johon nojata. Vaikka joku täältä. Se. että voi avoimesti purkaa sydäntään luotettavalle ihmiselle, on paras ensiapu jota voin suositella.
Koeta jaksaa...
Kiitos vastauksistanne ihmiset! 🙂🌻
On ihan älyttömän syvältä, että jos on paha olla ja kokee tarvitsevansa apua, ja sitten kun sitä viimein saa aikaiseksi hakea, ei otetakaan vakavasti. Tällaista siis ilmeisesti tapahtuu paljonkin, tai ainakaan en ole ainoa. Onkohan niin että jotkut määrärahat mielenterveyspalveluihin ei riitä ja siksi joudutaan karsimaan "eniten kunnossa olevat" pois tieltä... 😟 Vedä siinä sitten raja, kuka voi huonommin kuin joku toinen. Toki ymmärrän, että jotain priorisointiakin on pakko harrastaa, jotkin tapaukset ovat varmasti kiireellisempiä kuin toiset. Mutta vähättely tai sellainen ihmisen "pallottelu" auttajatahon luukulta toiselle on kyllä omiaan ruokkimaan tunnetta omasta arvottomuudesta. ☹️
Teidän kaikkien kertomuksista tunnistan piirteitä itsestäni tai omasta tilanteestani; pahan olon syyn/syiden kertominen on saanut aikaan joskus lievää puhinaa sävyllä "jassoo, oikein semmonen pulma sulla", en ole myöskään oikein keksinyt tai löytänyt sellaista juuri sopivaa auttajatahoa... Tuntuu tosi väärältä tällainen touhu... Jos me nyt ei joidenkin tahojen mielestä oltaisikaan tällä hetkellä tarpeeksi sairaita että tarvittaisiin kunnon apua, niin entäpä vaikka vuoden tai parin päästä...? Ongelmiahan olisi kai hyvä hoitaa ajoissa eikä vasta sitten kun ne räjähtävät silmille. 🙄
Eräs juttu vielä: monestihan esim. mediassa kehotetaan ihmisiä hakemaan itselleen apua heti jos VÄHÄNKÄÄN tuntuu vaikealta. Tyyliin:
selittämätön paha olo -> hae apua
pelko ja toivottomuus tulevaisuudesta -> hae apua
identiteettikriisi -> hae apua
huolet ja murheet joista ei pääse eroon -> hae apua
Mutta. Juuri tällaiset asiat ovat niitä, jotka ainakin ruuhkaisimpina aikoina luokitellaan kai niin epämääräisiksi ja pieniksi, että apua ei välttämättä noin vain saakaan, ainakaan sieltä mistä sitä on ensiksi lähtenyt hakemaan. Tulee silloin olo, että on vähän kuin huijattu: kehotettiin heti hakemaan apua (ja annettu ymmärtää että sitä kyllä saa helposti) mutta kun sille tielle lähdettiin, niin ei apua ei saatukaan tai se oli tosi kiven alla. Se paikasta toiseen soittelu on tosiaan voimia vievää, kun muutenkin on väsynyt olo ja motivaatio kaikkeen nollassa... Onneksi on tän Tukinetin kaltaisia nettisivuja, joissa pääsee kirjoittelemaan ongelmistaan, se auttaa ainakin ensi hätään. 🙂🌻
Juu olen kokenut saman asian ja todellakaan sitä apua ja tukea ei tule heitetään oman onnen nojaan ja viimeksi maksoin siitä että kävin työpsygologilla itse ja sanoin ettei niitä ole paljon paikkoja missä jutella se oli ihan ihmeissään eikö ole muka sellaisia paikkoja melkein suutuin mutta annoin asian olla ja se jäi mieleeni hautumaan. No ei vaan ole jos menen hoitajalle terkkarilla ne sanoo sulla masennus niin on mutta mitä teen sen kanssa sitten nyt odotan aikaani terkkarille ,että saiisn lähetteen psykogologille mutta pelkään ettei me saada kummiskaan aikaseksi mitään juttelun kautta en tiedä miksi ajattelen noin olen vaan saanut paljon huonoja kokemuksia jutteluista teini-ikäisenä kävin ilmaseksi juttelemassa jossain paikassa ja aina vaihtui työntekijä ja aloin hermostua siihen aina kerroin samat asiat uudelle ihmiselle ja masennuin enemmän sama ollut hoitajissa ja lekureissa aina ne vaihtuu ja nuorempiin ja uusiin ketkä ei mua tunne eikä välttis ymmärrä edes. Kerran eräs nuori lääkäri alkoi valittamana kun kysyin saikkua että mene töihin sillä se hoituu jaa mihin töihin kun ajattelen ei mun ole pakko mennä mihkään missä mua masentaa eiks idea ole että masennus menisi pois eikä tulis pahempana ja ahdistuksena. Pahinta täs on että ei jaksais vaan joka päivä piristää itseään kun ei jaksa eikä oikein kiinnostakkaan, mutta sitten alkaa ahdistamaan kun kyllästyy jäämään kotiin mutta ulkomailakin pelottaa.
Totta avun saanti on vaikeaa. Pompotellaan luukulta toiselle. Jos sitten
lääkäriin pääsee lyödään sairalomalappu käteen. Ei puhettakaan
mistään terapioista. Lääkkeitä wi suostuta vaihtamaan vaikka kuinka
pyytäisi. Itse alan oleen jo siinä pisteessä etten jaksa taistella.Miksi
pitäisi kun ei oteta vakavasti. Ammattilaisten mielestä en ole tarpeeksi
sairas että pääsisin sairaalaan vähäksi aikaa. Minä olen niin väsynyt
etten kohta edes jaksa yrittää apua. Nytkin niin paha olla. Ahdistaa
pelottaa. Onko tämä loppuelämä tämmöistä. Jatkuvaa taistelua
ongelmien kanssa. ei kovin ruusuinen tulevaisuus:😟
Joo ihan samanlaisia kokemuksia on. Minusta jokin mättää tässä systeemissä kun suurimmassa avuntarpeessa olijat ne vähiten jaksaa hakea apua! Avun pitäisi olla helposti lähestyttävää ja kun kerran on saanut apua niin jonkinlaista seurantaa että jaksaa myös saapua paikalle. Todellakin, nykyään kovasti sanotaan että kannattaa hakea apua ajoissa....mutta eihän sitä apua saa ainakaan ajoissa!
Kävin työtervlääkärillä ja tämä käynti oli sellainen etten itkenyt koko aikaa kun lääkkeet oli jo varmaan alkaneet vaikuttaa. Niinpä siihen loppui avun tarjoamiset kun työkyky oli lääkkeillä palautettu. Mutta eihän se itse ongelma poistu lääkkeillä! Pitäisi olla jotain muutakin.
Tervehdys, on aika paha tilanne tulossa kun tämä pommi puhkeaa terveydenhuollon osalta, mielestäni olen itse saanut muuten hyvin apua mutta nuo terapeuttikäynnit jos on kuukauden välein niin ei taida olla apua, kävin 1 kerran ja kyllä se avasi elämää jotenkin, on sitä sattunut sen tragetiaa minulle myös että ihmeen myöhään meni ennekuin kunto petti. On jotenkin yksin sairauden kanssa, vaikka perhettä on ja ns. kavereita, mutta ei oikein ketään kelle vaikka soittaisi että nyt ahistaa. Nytkin pitää hypätä autoon ja koittaa jotakin mukavaa kehittää, yksin vain joutuu kestämänn. Sitä vain toivoisi että jokainen hoksaa ja jaksaa huomata nuo pienet asiatkin ympärillä, kyllä sieltä aina joku positiivinenkin asia on. Ja jotenkin on että 2 huonoa päivää ei ole peräkkäin, äsken masensi ja oli seinät kaatua päälle, mutta nytpä lähen, voi se olla että pilleritkin alkaa vaikuttamaan. Tsemppiä.