Moi!

Toivon saavani apua omituiseen ahdistukseen. 🙂

Mä kerron nyt koko mun elämäntarinan ja saatte päätellä ite sitten mitä haluatte ja vastata.

Eli oon nyt 19-vuotias tyttö ja mulla on ollu vähän rankka elämä. Mä synnyin perheeseen jossa oli kaks mielenterveysongelmaista vanhempaa ja toisella niistä oli myös viel päihdeongelma, alkoholin kans, iskällä. Kummallakaan vanhemmalla ei oo virallisesti diagnosoitu mitään, kun ei ne oo ollu avohoidonkaan piirissä saatikka sinne halunneet, aika hulluja oisivat kyl mun mielestä jos ei kokisivat itessään mitään vikaa mut joo… mut niin, silti on kyl nähny ettei oo kaikki kohallaan.

Ikävuosista 0-3v mulla ei oo muistikuvia. Muistan vaan 3-vuodesta ylöspäin ja me asuttiin sillon viel kerrostalossa, kun mä synnyin v. -95 mun vanhemmat oli 30vee… eli nyt ne on 49 vuoden kantamissa. Mut tosiaan sillon kun asuttiin kerrostalossa nii mun vanhemmat riiteli usein, tai no äiti isän kanssa ja tosi äänekkäästi ja se sit kuulu naapureihin ja muistan kun yks alakerran mummo hakkas aina kepillä kattoon kun meidän vanhemmat riiteli tai no kun äiti huusi.. ja sit se saatto alkaa imuroimaan yöllä, ynnä muuta paskaa. Se sen huutaminen ja riehuminen oli jotain aivan karseeta… mä pelkäsin todella sitä sillon nii pienenä ja vähän vanhempanakin, se oli nii kova äänistä ettei sitä voinu olla kuulematta. Se haukku isää aina ihan kauheilla nimillä yms. Sit iskä joutu viemään mua kuulemma joskus mummolaan turvaankin, kun äiti riehu nii hirveillä tavoilla.. Niistä turvaan viemisistä mä en muista kyllä ite oikein mittään, mutta nii mulle on sanottu.

No sit tää elämä jatku lähes tälläsenä loppuun asti kunnes muutin nyt 19-vuotiaana kotoo sit lopullisesti pois ja katkasin sinne suuntaan täysin välit, enkä tuu ikinä niitä varmaan palauttamaankaan.. En nää syytä tai tarvetta ottaa sitä kaikkea takaisin elämääni. Se vaan rasittais mua, se meidän elämä oli kuitenki nii epänormaalia! mutta tottakai jotain hyviäkin muistoja mahtuu… ei kaikki oo pelkästään ollu pahaa. Tuskin kenenkään elämä ja vaikka on ollu vaikeuksia, nii ollu pelkästään pahaa. Mä en usko siihen. Mahtuu ees pienen pieniä hyviä hetkiä.. Mut noista meidänkin hyvistä hetkistä nii emmä tiiä onko ne ollu aitoja tai normaaleja.. Muistan myös et meidän äiti olis yrittäny, no, polttaa, mut ja isän joskus saunaan niis kerrostalon yleisissä pesutiloissa kun olin pieni… siis se tuli vaan sinne veemäisenä ja riehumaan ja kaato koko ämpärin kiukaalle sitä vettä… me meinattiin palaa sinne! sit isä vaan sano et voi herranjumala et älä nyt sitä tee.. siis noin sano äitille ja sit kun tuli nii kuuma nii me lähettiin vaan pois tietenkin sieltä… et ei se äiti kuitenkin pidätelly meitä ettei oltais päästy ulos sieltä saunasta, mut silti teki tollasia ihme juttuja ja aina aina nalkutti ja välillä ilkeili meidän isälle…..! Hirveän raskas ihminen. ☹️ mun mielestä.

No sit kun mä olin 7v, me muutettiin siitä kerrostalosta pois, kun perittiin yks meidän perheelle kuuluva omakotitalo, ei meil muuten ois ollu varaa kai sillon sellaseen ja viel vähemmän nytten oli… Kyl ukki ja mummo sano et meil ois ollu sillon varaa ostaa jopa ihan uus omakotitalo, kun myytiin se meidän kerrostalo kämppä… tai emmä tiiä asuttiinko me siinä vuokralla tai mitä… kun ei mulle oo oikeen ikinä kerrottu näitä meidän perheen rahaasioita kunnolla! 😮 emmä tiedä onko se jotenkin yleistä perheissä… mutta mä olisin kyl halunnu tietää miten yleisesti realistisesti meidän perheessä on menny noi raha asiat… oisin ollu kyl niistä kiinostunu. Isän veli kuoli sillon siitä mun ukin ja mummon (isän puolelta) rakentamasta omakotitalosta joka oli myös mun kummi, mut se oli yksinäinen, mielenterveysongelmainen, joi paljon alkoholia, käytti samaan aikaan vissiin myös niitä mielialalääkkeitä… et emmä oikeen tiedä mihin se kuoli. Itsemurhasta ei kukaan koskaan kyl mitään puhunu, hän oli 2000-luvun alussa vähän alle 50-vuotias kun lähti, mut se saatti delata siihen sekakäyttöön… ainakin siltä oli kuulemma tullu suusta ja nenästä veret ja äiti tai isä sano et sil oli jääny kai silmät auki ja se oli maannu siinä mustalla nahkasohvalla ja tuijottanu silmät kauhistuneen näkösenä kattoon… ☹️ mä en tiiä onks tää vaan mun oma mielikuva, tiiä mistä ois sit rakentunu, kun mä kuitenkin olin 6-7vuotias kun se kuoli… mut muistelisin et mulle ois ainaki tällästä sanottu. Saattohan se kuolla myös sairaskohtaukseen, mikä oli ehkä sen sekakäytön seurausta, yks kaveri mulle kerran sano kun puhuttiin tästä asiasta et hän ois kuollu verensyöksyyn… mikä on tyypillinen kuolinsyy kuulemma alkoholisteille. Et jotenki noi sisuskalut tai ruokatorvi ja jotkut sen ihme kiinikkeet 😑❓😑❓ pettää ja sit sen seurauksena tulee se verensyöksy….. ja siinä lopulta kai tukehtuu omaan vereensä tai jotain… Nii iskä oli sit menny yhtenä 2000-luvun, se oli vuotta 2001-2002 aamuna sinne omakotitalolle kun mitään ei kuulunu, ei vastannu puhelimeen ja sillä oli avaimet kans sinne taloon ja sieltähän se sit sen kuolleena löysi… Mä en ikinä oikeen kerenny tulla läheiseks mun mummon kanssa isän puolelta (mummo siis oli tohon 2000-luvun alussa jo vanhainkodissa ja kuoli sit 2003-2004 74-vuotiaana siel.. sydänkohtaukseen eli vähän sen jälkeen kun hänen toisiks vanhin lapsi oli lähteny täält. ) ja mun ukki kuoli siltä puolelta jo ennen mun syntymää, kai 90-luvun alussa… ja isän sisko kans lähti sillon 90-luvun alussa ja yks isän veljistä kuoli -80 luvun alussa vasta 18-vuotiaana yhessä autoonnettomuudessa… et ainut niistä lapsista joka enää on elossa on mun iskä. Kaikki muut on menny mitä ilkeimmillä tavoilla alle 50-vuotiaana. Sisko esim. 39-vuotiaana aivoverenvuotoon, mut häl oli kai ollu syntymästä lähtien sydänvika mikä olis voinu vaikuttaa sit siihen aivoverenvuodon syntyyn… 😐

No sit me haudattiin isän veli ja myöhemmin mummoki ja muutettiin asuu siihen meidän ”uuteen” omakotitaloon. Ja siellä se äidin riehuminen vasta sit lähtiki kunnolla käsistä kun ei ollu seinänaapureita kuulemassa… et samaa menoo jatku mitä siel meidän kerrostalo kämpässäkin ja välillä myös keskellä yötä, et ei oikeen pystyny sit nukkuu ja välillä nyrkein paukutti pesukonetta ja kerran löi nyrkillä esim yhen välioven lasin paskaksi… Mä en tajua et miks mun äiti on käyttäytynyt noin 😑❓ mikä siihen on oikeen ollu syynä? kun yleensä isä ei ollu mitenkään niissä sen riehumisissa läsnä… välillä koitti vaa rauhotella, yleensä aika tuloksetta. Se äiti mölys sen aikasa kun mölys. Mut siis joskus äiti on puhunu et isä ois jotenki henkisesti kiusannu sitä… mut jos sen on enimmäkseen huonompi olla isän kans parisuhteessa, miks se ei oo eronnu jo aika päiviä sitten?? (kyllä mä uskon et aika hulluki ihminen voi tunnistaa et mistä asioista sille tulee todella paha olla ja sit muuttaa niitä..) ja eikö äiti todella tajunnu miten haitallista tommonen on mun kehitykselle tai eiks se sit välittäny musta tai siitä asiasta tarpeeks et ois tehny muutoksia..?? Varmaan ois halutessaan saanu vanhemmiltaan apua… niillähän ois ollu rahaa ainakin sillon auttaa tytärtään… Nii en tosiaa tiedä. Miks meillä meni elämä näin kun meni. Piste.

Mut ala-aste mulla meni ihan jees… tosin sillonkin sain, sinne mennessä ja oikeestaan koko sen ajan aina välillä vähän kokea et mä en oikeen kuulu sinne joukkoon ja halveksuttiin ja pidettiin vähän sellasena outona.. 😞 tosissaan. Et sellasta se aina oli. Ei oikeen aina välillä haluttu olla mun kavereita, kun jostain syystä mua vähän hävettiin, kai just sen takia kun pidettiin vähän outona.. ja sit ei aina ryhmätehtävissä haluttu olla mun pari… Eikä niinku jossain kuvis jutuissa ja esitelmien teossa ja muussa tälläsissä missä tarvittiin hyviä kädenlahjoja ja käsialaa nii annettu mun ikinä oikeen kunnolla kirjottaa tai askarrella ym… tai värittää. Mä sain yleensä aina vaan kahtoo vähän vierestä, vaikka sain tietty myös tehdä noitakin asioita aina ainakin vähän välillä. Silti mulle välillä aina todettiin et sun käsiala on jotenkin rumaa ja vammasta… ja sä et osaa askarrella nii hienosti mitä esim. Anna ja Henni… nii sellanen veti mut välillä vähän surulliselle mielelle. ☹️ mutta ei nyt kuitenkaan mitenkään silleen et mailma ois siitä kaatunu tai et mä olisin tosi masentunu ym, elämä jatku tottakai, vaikka välillä vähän tollasia inhottavia ja ärsyttäviä juttuja pääs tapahtumaan.. (Nyt en muuten sit vissiin pysty enää käyttää noita hymiöitä, kun tuli maksimi määrä täyteen) Noh jatketaas silti..

5-6luokalla hommat ja elämä muuttuki sit jo aika paljon. Mul oli murrosikä jo siinä aika täyttä vauhtia päällä… 10-vuotiaana alko kuukautiset ja kaikki, nii mä olin vissii aika nopeesti sit fyysisesti kehittyny.. rintojenki kasvu on alkanu varmaan jo 3-luokalla vähitellen koska eikös ne nyt ala ennen kun kuukautiset alkaa tai ainakin yleensä…?? HUH. Mut joo. Meidän luokalle tuli sit yks uus tyttö (Sanna) ja me käytiin sellasta pienempää maalaiskoulua… Tää Sanna taas vaihto meidän kouluun kylän keskus koulusta eli siitä keskustasta ja pakko sanoo, et siel oli 5-6luokilla jo aika erillainen meininki mitä meillä… et siellä ala-asteen discoissa pyöri kaikkii ylä-asteelaisiiki ja nää 5-6luokkalaiset, monet ainaki, poltti tupakkaaki siel ja joi vähän alkoholia.. et se oli aika rajumpi paikka mitä tää meidän pieni suht mukava maalaiskoulu… Sanna vaihto meidän luokalle siksi, koska hänen isoveljensä kävi samaa koulua ja häntä siellä edellisessä koulussa kiusattiin aika rajustikkin vissiin… niin hän ei sitten enää kestäny olla siellä! no mä sit ystävystyin tän Sannan kanssa, vaikka muut meidän luokan tytöt ja pojat vähän aluks halveksu sitä syystä että toisesta… mut yks syy oli esim. se kun toi Sannan isoveli oli vähän sellanen häirikkö ja myö tiedettiin et millanen se on… et ne oli niitä ennakkoluuloja, et se Sannaki on ihan sairas ja sen koko perhekki on ihan sellanen kunnon outo, väkivaltanen ja sairas… ei tosiaan mukavia ennakkoluuloja, mut myöhemmin saatiin kuitenkin todeta sit et se Sanna oli ihan ok ja Sannasta tuli meidän monien tyttöjen kaveri. Et sillon me ei ees ala-asteen ekoilla luokilla ainakaan paljoo poikien kaa hengattu… pojat oli ihan ääliöitä ja hyi. Hah. No onneks ei enää ajatella niin… mut varmaan joskus 5-6luokilla alettiin sit enemmän olee niiden poikien kanssa. Ja mä olin se kaikista aktiivisin, joka tutustu tohon Sannaan heti ensimmäisenä, kun muut vielä halveksu ja vieroksu sitä…

No meist tuli nopeesti pirun hyvät kaverit. Oikeestaan parhaat ystävät. Best friends. Vietettiin usein aikaa, ulkona, sisällä, kuuneltiin musaa, oltiin vaan ja juteltiin.. et enää ei oikeestaan 5-6luokilla meidän koulussakaan nii kauheesti leikitty. Et ennemmin pelattiin kaikkia pelejä, mm. lipunryöstöö ja tälläsiä. Ja niissä peleissä rupes meillä olee sit poikiakin mukana. Mut kun Sanna tuli meidän luokalle ja aloin Sannan kaa viettää aikaa ja mulla oli tosiaan se murrosikäki päällä, nii mä aloin meikkaamaan ja pukeutumaan kun hutsu (tyylitaju oli siis vielä aika lailla kateissa aikuismaisesta, hyvästä, seksikkäästäkin pukeutumisesta… kun sellastakinhan on tosiaan olemassa, ettei kaikki naiset näytä hutsuille ja meikkaa kun hutsut) nii sit pojat alko myös kiinostuu musta… näin päin se kai meni. En muista. Ja mä aloin siinä 5-luokalla sit ekan kerran seurustelemaanki mua vähän vanhemman pojan kanssa… Ja kun se jätti mut viikon seurustelun jälkeen ja se oli eka ero mun elämässä nii huhheijaa kun mä olin paskana kun mun sydän ekaa kertaa särky. Niin kun rakkaudellisessa mielessä vastakkaiseen tai samaan sukupuoleen. Emmä osaa ees kuvailla sitä tunnetta… mut varmaan jokainen tietää sen, kun eiköhän jokasella oo tässä elämässä ainaki kerran elämässään särkyny nois rakkaudellisis jutuis se oma sydän. No sit niitä seurustelukumppaneita rupes tulee vaan useempii ym, en kyenny enää hallihtee sitä juttuu ollenkaan… pornoilin sinne sun tänne ja näytin edelleenki ihan hutsulta ja lisäsin nettiin ja lähettelin pojille viel semmosii kunnon porno kuvia omaan kännykkään. Et huhheijaa… olipahan aikaa. Mä taisin olla ikäisiäni vähän kehityksellä edellä ainaki tietyssä mielessä, monet muut meidän luokan tytöistä oli viel ainaki aika lapsen omasia, ei pitäny olla kiree perseisiä farkkuja jalassa ym.. mut ei mulla ainakaan järki päätä pakottanu sillon kyl todellakaan… eikä mun vanhemmatkaan silleen kunnolla saanu puututtua siihen mun pukeutumiseen ja meikkaamiseen ja jos ukki ja mummo äidin puolelta puuttu, nii sit hirveenä riideltiin ja niil oli aina välillä tapana fyysisesti kurittaaki mua… ym. HYI. Ei oo siitäkään siis jääny kovin lämpimät muistot.

Mut sit musta alettiin pian puhumaan et mä oon huora… sit pojat kuvas musta sellasen videon yhen toisen pojan kotona, missä mut oli laitettu pussailemaan mun sillosen poikaystävän kanssa peiton alla (se oli sellasta pullon pyöritystä tai et kuka uskaltaa peliä tai tämmöstä… ) ja mä tietty rohkeena tyttönä ( sillon olin rohkee, nykyään pirun arka..) uskalsin tehdä noita niiden keksimiä tempauksia, joita tää mun kaveri Sanna sit kahto vaan vierestä, mut se ei onneks ite tehny niitä typeriä temppuja… no sit kun se peitto liikku, nii nää laitto sen videon sit levitykseen, nää pari poikaa! ja väitti… et mää harrasti seksiä tässä peiton alla sen mun poikaystävän kanssa… vaikka siellä ei todellakaan muuta tehty kun pussailtiin!!!!! siis miten ilkeää ja niinku oksettavaa ja rumaa tollanen… veikkaisin jopa tollasta raiskaukseks, siis tunnetilaltaan, saman tapaseen järkytykseen… Mut nythän nää näiden tekemät jutut on unohdettu jo aika päiviä sitten, mut tää mun huoran leima säily viimeseen asti kun asuin sillä paikkakunnalla…

Sillon 5-luokalla tutustuin myös yhteen Sannaa kiusanneeseen saman ikäseen tyttöön kun me, ”Sari” nimeltään… (Nää kaikki tekstien nimet on tietenki muutettu) ja Sari oli kanssa sellanen lutkamainen ja sen kanssa sit lumppuilua tietysti sit jatkettiin vaikka ihan pentuja oltiinki… se Sariki oli seurustellu sillon jo 5-luokalla ainaki ym. yhen pojan kanssa kehen mieki sit myöhemmin ihastuin ja aloin myös seurustelemaan sen kanssa. Heh. Et meillä vaihtu tälleen nää poikaystävät, vaikka bestiksiä olin myöskin sen Sarin kanssa aika nopeestikki…

Ja sit tutustuin myös näihin muihin vähän vanhempiin ”kovisporukoihin” sieltä keskusta koulusta. Ja siinä sit taas töppäilin vähän niiden ”ystävänä”, emmä tiedä pitikö ne ees ikinä mua aidosti niiden ystävänä, vai esittivätkö vaan, aattelivat et oon sellanen nolo ym.. mut musta hyöty siihen aikaan rahallisesti. Oon ainakin kuullu jälkeen päin, et ne vaan esitti, mut tottakai se et ne sano nii nii saatto johtua vaan siitä et he olivat sillon hyvin loukkaantuneita mulle siitä mitä olin tehny ym… Emmä vaan osannu kai olla oikeen sillon sitä mitä ne ois odottanu tai halunnu. Ja sit tietty säädin edelleen holtittomasti niiden poikien kanssa… ei mulla ollu käsitystäkään sillon 6-luokalla myöskään mistään moraalista, et meni vaikka varattujakin. Niitä kaverien ja ystävien poikaystäviä siis. Sit kerran satuin jäämään kiinni siitä… ja siitä se helvetti vasta sit alkoki. Yks mua vähän vanhempi tyttö (helvetin ilkeä ja epäempaattinen ihminen mun mielestä), teki mun elämästä tosi helvettiä ylä-asteella tai muutamakin hänen parhaista ystävistään (nämä kanssa eniten samanlaisia) … ja sit ne monet muut sen kaverit ja koululaiset tietty yhty siihen kaikkeen paskaan… kun musta oli saatu paskaa jauhamalla ja haukkumalla oikeen vihattu ihminen ja mainekki oli kanssa sen mukanen sit ja se aika oli todellista paskaa ja tuskaa sillon……………………… ja kukaan ei oikeen enää halunnu seurustella mun kans, tyyppi johon rakastuin ylä-asteella ensimmäistä kertaa ehkä oikeasti elämässäni (mä en tiedä mitä ne ala-asteen seurustelut sit oli, en ainakaan näin jälkeen päin ajatellen varsinaisesti rakastanu niitä poikaystäviä.. eihän 11-12v varsinkaan tiedä mitä edes rakkaus on! 13-vuotiaana se alko itelleni vasta vähitellen valjeta… varmaan kaikki 13-vuotiaatkaan ei ees tiiä mitä oikee rakkaus on. Tai aika moni. Yksilöllistä. Mut toi sillonen sekoilu oli jotain sekoilua vaan..) nii sekin häpes mua ja ei halunnu seurustella mun kanssa, koska mulla oli huoran maine ja jotkut ei halunnu myöskään olla sen takia mun kavereita, aidosti ja oikeasti… *erittäin surullinen*

Mua kiusattiin varmaan kaikilla eri keinoilla ja niitä kiusaajia oli siis tosi paljon. Niin henkisillä että fyysisillä. Haukuttiin, huudeltiin, tönittiin, lyötiin, mulkoiltiin, naurettiin, levitettiin juoruja, ei haluttu että mulla ois ystäviä ja että kukaan seurustelis mun kanssa…

Ja minä otin tietysti kiltisti kaiken vastaan. Kun oon luonteeltani myös tosi herkkä ja aika kiltti kuitenkin loppupeleis vaik mulla on myös omat kierot puoleni (eiks meillä jokaisella ihmisellä, heh heh…) , nii en oikeen kyenny puolustautumaan ja ei mulla ollu ketään kavereitakaan, jotka ois ollu sellasia et ois uskaltanu lähtee puolustaan mua..

Ja siitä on sit jäänykki syvimmät arvet. Tosta kiusaamisesta.

Niiden kiusaajien mielestä, mä en kuulemma sais tai siis ois saanu.. koska onhan näistä jutuista nyt jo aikaa. Nii kuhtua ees sitä hommaa kiusaamiseks, koska mä olin kuulemma itte aiheuttanut sen ilkeilyn itelleni.. ja pakko myöntää, kyllähän mä tyhmästi toimin, eikä ne varmaan enää uskois et mä oon ”muuttunu”, mut siis eipä mun tarvii todistellakaan niille mitään… emmä ole velvollinen mistään sellasesta! mut hei, mä olin lapsi. Ja kyllä nekin oli lapsia. Mut eikö ihmisellä silti ole jotain muuta keinoa ratkaista näitä inhottavia tilanteita kun kiusata toista ihmistä päivästä toiseen ja pilata pakostikkin sen elämä sillä? koska kyllähän monelle tai lähes joka ikiselle kiusaaminen ihan hirveitä jälkiä jättää ja ei sitä sais tehdä… et varmasti ansaitsin palautetta typerästä toiminnastani, mutta mun mielestä sen ois pitäny jäädä siihen et mut ois haukuttu vaik kerran tai pari kunnolla päin naamaa, lumpuksi sun muuksi ja sit jätetty tän porukan ulkopuolelle tai et ne ihmiset ei ois enää ollu vaa mun kavereita joille niitä pahoja asioita tein ja heidän ei ois välttämättä tarvinnu mun kanssa samassa paikassa samaan aikaan viettää aikaa jos siltä tuntuu.. Sen ainasen jokapäiväsen kiusaamisen sijaan joka tunkeutu myös kotiin saakka. Eli siis pilapuheluiden ja nettikirjotusten muodossa eri sivustoilla. Vanhemmille mä en tietenkään mitään täst kiusaamisest kertonu, yritin kaiken pitää vaan sisälläni, en jotenki kehdannu ja tohtinu puhua kun tiesin et niillä/meillä oli noita omiaki ongelmia.. en halunnu vaan rassata niitä tällä kaikella järkyttävällä paskalla mitä mulle, niiden lapselle, tehtiin joka päivä koulussa tai jossain muuallakin missä vaan törmättiin *surullinen* taidettiin musta joskus kirjottaa tussillakin jotain ilkeetä paskaa, no just näitä horo, lumppu juttuja yleisen vessan seiniin… ja opettajille en myöskään kertonu kiusaamisesta koska aattelin sen sillon olevan noloa rollimista. Sit mun terveys meni tämän kiusaamisen seurauksena, kun sitä oli jatkunu joku päälle 2v, ei vaan keho enää kestäny…

Et näin.

Kiitos oikeen paljon tästä kaikesta paskasta. *sydän*

Ja kyllä toi kaikki oli musta ihan selvää kiusaamista, koska sitä tapahtu joka päivä. Piste.

Ja ei ollu paikkaa missä levätä, ei kotona, ei koulussa, ei missään…

Ja mun vanhemmat on ollu aina omien ongelmiensa takii sellasii tosi välinpitämättömiä. Siis et ne tunki mulle kyllä rahaa, mutta eivät piitanneet esim. siitä et ryyppäilenkö mä tuolla 13-vuotiaana aikuisten äijien kanssa vai mitä teen… tuunko keskellä yötä kotiin vai vast aamuyöllä tai seuraavana aamuna… et sellasta oli se meidän elämä. Ja ukin ja mummonkaan kans en oo enää äidin puolelta missään tekemisis. Siks mä en luultavasti koskaan saanu ees pikkuveljeä tai siskoa, kun mun vanhempien parisuhde oli nii paska… Ja muidenkaan sukulaisten kans, koska en ees tuntenu kunnolla meidän sukuu ja meidän suku oli tosi pieni ja myös monia tälläsiä ongelmaisia.. alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia siis isän puolelta ainakin suvussa. Mulla ei ole oikeassa elämässä ketään. Paitsi mun psykologi ja sosiaalityöntekijä… Ja mun porukoita aina pidettiin niin IhQuina daa – tyyppeinä, kun ne anto mun tehdä mitä vaan ja sain paljon rahaa, millä mut yleensä myös lahjottiin hiljaseksi meidän perheen ongelmista ukista ja mummosta lähtien ja kun kerroin 9-luokalla koulukuraattorille meidän elämästä, nii ai että mitkä raivarit sain isältä, äidiltä, ukilta ja mummolta… sit mua taas syyteltiin. Ne edelleen vaan syytti mua kaikesta, mitään vikaa ei nää itessään. Mut en tiiä onko mun kaverit pitäny joskus meidän perhettä vähän epänormaalina ja mua, voihan se olla et mul on ollu pienest pitäen, mielenterveysongelmii… ja jos suvussa kova altistus niille. Et en ois voinu ikinä elääkkään mieleltäni terveenä, vaikka olisin saanu erillaiset lähtökohdat, eli perheen, noin henkises muodos. Siit rahasta ja mammonasta mä en nii välitä. Ja kun mä olin ainut lapsi, niillä oli varaa lahjoo mua, vaik muuten oltiin aika köyhiä..

Ja mä en tiedä, pystynkö mä ikinä, antamaan anteeksi, mun kiusaajille ja porukoille ainakaan täysin tätä kaikkee paskaa mitä on päässy tapahtumaan. Okei, mä ainakin osaksi yritän. Mut en tiiä pystynkö ikinä siihen täysin..

Ja peruskoulun jälkeen, mä en ookkaan sit kouluja käyny. Sossun varoin eläny. Sit tapahtu monia muitakin ilkeitä juttuja, ihmissuhde asioissa ja sit yks kaverikin kuoli tuossa muutama vuos sitten huumeisiin… Ja yksi rakastamani mies on mennyt myös 4v sitten henkirikoksen uhrina.

Ja porukoiden kans en tosiaan oo enää missään tekemisis, enkä aio ollakkaan.

Et tällästä tää mun elämä.

Ja nyt syön lääkitystä, käyn myös avohoidon puolella hoidossa ja nyt pitäs kyetä kouluski käymään ja alottamaan työt… Mulla vaan pyörii päällä koko ajan sellanen ahdistus ja mä mietin, et miten mä oikeen siihen todellisuudessa kykenen! kun ois vähän niinku pakko, jos meinaa jostain rahaa saada.. Enkä tajua, ees et miks mua ahdistaa!! siis se just onkin niin älytöntä kun ei oo enää mitään todellista syytä olla stressaantunu ja ahdistunu… et ei mulle kukaan täällä oo enää mitään pahaa tehny. Nii mä en tajuu mistä noi voimakkaat ahdistusoireet, siis henkiset et fyysiset, et mul menee ihan kyky nukkua ynnä muuta paskaa, sydän jumputtaa jatkuvasti, henkee ei tahdo saada, vatsa ihan sekasin, oksettaa… kun joutuu ajatteleeki tota kouluun menoo ja siel käymistä ja sit töiden tekoo ja töissä sosiaalisena olemista. Tuntuu et mun psyyke ei vaan yksinkertasesti kestä sitä! mä oon nyt ollu viimeset 3v täysin eristäytyny sosiaalisesta elämästä ja koulusta ja töistä… Mikä niinku avuksi???? onneks maanantaina katotaan muutaman tyypin kans näit tilanteita eri suunnasta.

Niin ja neitsyyskin muuten meni vasta sit 17-vuotiaana. Et olin semmonen neitsyt huora sit.

Saa vapaasti kommentoida.

Ja olen mä joskus ala-ikäsenäkin asunut jo omillaan, mut ne kerrat meni sit ihan persiilleen kun en saanu pidettyy kontrollii mun asumisessa, en siis saanu siivottuu esim. asuntoo ja siel makas sit 6kk roskat sisässä… jäin siitä kiinni sit, kun rupes rappukäytävään leviämään toukkia ja kärpäsiä…

Että näin. Mut nyt onneks ei oo tätä ongelmaa ollu, hallinta on pysyny ja oon mm. avohoidon puolella hoidossakin.

Pelkään vaan kuollakseni et joutuisin joskus vielä törmäämään elämässäni noihin kiusaajiin ym… en selviis siitä tilanteesta luultavasti hengissä ja oon kerran aikasemmin joskus yrittäny itsemurhaakin, oon siis myös ollu aika masentunu vaik se ei oo ehkä aina kunnolla ulospäin näkynykkään. Mut siitä on onneks 4v jo aikaa ja nyt mun ei tee ees aktiivisesti mieli, oon suht koht onnellinen, joskus olin tietysti kiusaamisen aikaan huonommas kunnos…

Mietin et miten ihmeessä tähän pisteeseen ees päädyttiin. ? olen todella, todella, todella surullinen mun elämästä… uskotteko johonkin jumalaan tai kohtaloon? no jos jumala on olemassa, miks mulla lähti sit vauvasta eteenpäin menee persiillee asiat ilmeisesti..??

Enkä tosiaan tajua miks joskus niitä töppäilyjäni tein… oon koittanu miettiä, mutta en saa vain päähäni…! oikeasti. Ei mitään tietoo. Mä vaan tein.

Kiitos et sain avautua.

Miksi minä, miksi mulle käy näin paljon paskaa ja pahaa???? *surullinen*

Ainut rakasta mitä mulla oli, niin mun koira, mut sit sekin jäi porukoille. *sydän* ajatteleekohan ja tunteeko koirat, ikävöikö ne? ikävöikö mun koira mua…? siis en voinu ottaa sitä itelleni, kun siitä ois tullu kauhee taistelu ja se oli mun porukoiden rahoilla ostettu ja ei musta varmaan nyt ois hoitaa ja huoltaa sitä, kun ei oo oikeen itestänikään…

Mut joo. Kaikki on nyt siis muuten hyvin *iloinen ja onnellinen* toi koulu ja työelämä tuppaa vaan ahdistamaan näin pitkän taukooman jälkeen… en tiiä onko musta ikinä siihen ja mitä sit teen…! *surullinen* ja kyl noit ahdistusoireita ilmenee aika usein millon mistä muustakin asiasta… piste. Ja et aika laaja alasta noi mun ahdistus ja mielenterveysongelmat, loppujen lopuks…