Omien pelkojen tarttuminen lapseen?
Oma lapseni on vielä pieni, mutta pohdin tätä asiaa päivittäin. Olen hyvin varovainen uusien ihmisten suhteen (polttanut näppini liian usein), kartan kahviloita viimeiseen asti ja saan kaupassa sillontällöin paniikkihäiriö oireita. Menen lapseni takia oman mukavuus alueeni ulkopuolelle jotta lapseni ei saisi samanlaista pelottavaa kuvaa elämästä. Hän onkin joissakin asioissa hyvin erillainen kuin minä, esim. hän hymyilee hyvin aurinkoisesti melkein kaikille vastaantuleville ihmisille ja viihtyy paikoissa missä itse ahdistun. Kiinnostaisi kuulla kovasti kokemuksia niiltä joilla lapset jo isompia ja itse olleet samalla tapaa pelokkaita kuin minä? Pystyykö sen lapseltaan jotenkin salaamaan niin ettei ne periydy?
Kyllähän vanhempi aina mallin lapselle antaa. Itsestäsi hyvän huolen pitäminen on lapsenkin onni.
Lapsi on tosiaan maailmaan tullessaan niin luottavainen, mikä on aivan ihana asia. Itse olen toisinaan harmitellut (vaikkakaan se ei asiaa yhtään auta), kuinka olen ehkä käytökselläni aiheuttanut lapselle sellaista huonoa, minkä olisi voinut estää. Mutta minkäs sille oikeen, lähtökohdat on kenellä minkäkinlaiset.
Sinäkin tunnut haluavan tehdä kaikkesi lapsesi eteen. Toivottavasti et kuitenkaan vaadi tässäkään asiassa täydellisyyttä. Minusta tuo oman mukavuusalueen ylitse meneminen ei kuitenkaan ole huono asia, ellei siitä aiheudu tilannetta, jossa lapsi kärsii(esim. alat oirehtia niin, että lapsi pelkää puolestasi).
Sinä olet varmasti äitinä riittävä, kun haluat tehdä parhaasi.
Elkäämme myöskään unohtako, miten hyvä lapselle on saada toisinaan olla muidenkin aikuisten seurassa, ainakin jo vähän isompana. Onko yhtään helpompaa sinun mennä näihin "jännittäviin" paikkoihin jonkun muun kanssa yhdessä?...tilanne voisi olla erilainen?
Kyllä siitä on apua jos mukana on joku sellainen hyvin tuttu ihminen, sillon osaan olla rennommin. Jopa kahviloissakin. En usko, että oireeni tulee niin selkeästi esiin, että lapseni pelkäisi myös. Huomaan, että hän vaistoaa kuitenkin jännitykseni joissakin tilanteissa. Olen oppinut lapselta hetkessä elämisen taitoa ja se on mulle ollut vaikeaa kun olen murehtija tyyppiä. Nykyään menen aikalailla päivä kerrallaan. Se on totta myös, että itsestään pitää yrittää huolehtia ja itsellani auttaa juuri liikunta. Äitini kertoi minun olleen tuon ikäisenä kuin oma lapsi oikea neuvola tädin kullanmuru, hirveän aurinkoinen ja muutenkin ilopilleri. Se oli vielä sitä aikaa kun ei osannut pelätä mitään eikä mitään ikävää ollut tapahtunutkaan.
Se taitaa aina olla niin, että kyllä ne lapset meitä opettavat, kun sen vain näemme.
Mietin tuota lapsuutta, että mikä niitä pelkoja kasvattaa, niin ainakin sellainen kaikesta kieltäminen....."älä vain mene sinne", "ole varovainen", "hui kauhea, mitä nyt teet" jne..
Tuolla tavalla ainakin voi tartuttaa omaan lapseen elämäpelon, toisin, kuin kannustamalla ja yhdessä uusia asioita ja jänniä juttuja tutkimalla.