Hei väsynyt isä! Olen kanssassi samaa mieltä, kyllä vanhempien pitää osata kunioittaa aikuisia (kin) lapsiaan, jotta eivät ala turhaan neuvomaan, antavat neuvoja kysyttäessä mutteivät enää tuputa niitä. Mut on kasvatettu -50 lukulaisittain, vaikka olen syntynyt -75..Rakkautta ei perheessä ollut, ei ymmärrystä, ei lämpöä, kuria ja nuhdetta ja moitetta kyllä senkin edestä. Ja tämän paska-ketjun haluan omien lasteni kohdalla katkaista, olen tehnyt hartiavoimin työtä itseni eteen ja tätä kautta lapsenikin saavat jotain, mitä minä en ole vanhemmiltani koskaan saanut: rakkautta, hyväksyntää, rajoja, erilaisuuden ymmärtämistä, luvan epäonnistua ja kuitenkin olla rakastettu... Muutaman vuosi sitten toin isälleni esille, kuinka paha olo mulla on perheessä ollut teinistä saakka. Tästä on lähtenyt ketju, joka on aina samantyyppinen ja lopputulos aina sama: isän mielestä heissä ei ole mitään vikaa, vika on minussa, olenhan ollut psykiatrin juttusillakin (hakeuduin terapiaan)...Erehdyin syksyllä kysymään eron edessä ennakkoperintöä, jota sain ja sanallisesti sanoinkin olevani kovasti kiitollinen. Kun onneksi emme eronneetkaan, olen nyt siis petturi: petoksella hankkinut häneltä rahaa, suunnitellut kaiken...Olenkin tullut siihen lopputulokseen, jotta isäni on paranoidinen, narsistinen, joka on todennäköisesti paranoidisuudellaan hyvin pitkälle tuhonnut äitini psyykettäkin...Ja lopputuloksena on se, etten halua enää olla isäni kanssa missään tekemisissä, en vastaa hänen puheluihinsa (yleensä soittaa vielä humalassa...)Isälleni ei ole riittänyt se, että olen hänelle sanonut, jottein ole vihainen tai katkera ja he ovay parhaansa tehneet...Se ei hänelle riitä..Olet huomannut jotain niin tärkeää, jotta katkaiset suvupolvien välisen ketjun, hienoa 🙂 Tie on raskas mutta mulle ainakin vain se ainut ja oikea. Toivon, että sulla tukea ja apua ympärilläsi. Itselläni on 3 sisarusta: siskoni psyyke romahti hänen ollessa 25-vuotias, veljet psyykkisesti kait kunnossa, en heitä juurikaan tunne, koska emme ole tekemisissä. Mutta mua on tukenut aviomieheni, rakas sellainen :-). Ilman häntä mulla ei olisi ollutkaan ketään...

Väsynyt_isä kirjoitti 7.12.2013 14:2
En halua tuomita ja syyllistää lapsiani, kuten minulle on tehty. Haluan tarjota enemmän ymmärrystä, kannustusta ja lämpöä. Asian tiedostaminen on suuri askel, muutos vie silti aikaa. Pitää olla armollinen itselleen, olemmehan vain ihmisiä.

Sisarukseni ilmeisesti kokevat asian aivan toisin, he avautuvat käsittääkseni lähes kaikesta vanhemmilleni. Minä taas olen "huono" ja "väärä" halutessani tehdä omia ratkaisujani. Jälleen yliholhoamista ja ahdasmielisyyttä.

Minusta sinä toimit juuri oikein ja viisaasti ja pystyt jopa perustelemaan toimintasi tässä asiassa. Pidä siis vain rohkeasti pintasi. Vanhemmillasi ei ole oikeutta liikaa puuttua sinun tekemiisi päätöksiin. Tietenkin olisi parasta, jos tilanteessanne olisi sen verran sopua, että isovanhemmat olisivat läsnä lastesi elämässä. Samasta syystä minä ja mieheni päätimme aikoinaan lastemme ollessa pieniä, että mieluummin laiha sopu kuin lihava riita. Niinpä lakkasin puhumasta vanhempieni kanssa tietyistä asioista (joista se riita aina syntyi), jotta sain sovun syntymään välillemme. Nyt isäni on jo kuollut, mutta isommat lapset muistavat vielä isoisän. Miehen vanhemmat ovat hyviä isovanhempia ja lapsillemme tärkeitä ja läsnä heidän elämässään.

Minä olen nyt itse siinä vaiheessa, että varmaan muutaman vuoden sisällä minusta tulee isoäiti. Odotan sitä jo kovasti. Haluan olla läsnä lastenlasteni elämässä. Haluan olla apuna ja tukena, mutta en halua liikaa tuppautua. Haluan luoda lastenlapsiin hyvät ja lämpimät suhteet.

Väsynyt_isä kirjoitti 7.12.2013 14:2

Onko täällä muita, jotka kokevat tai ovat kokeneet vanhempiensa/vanhemman kontrolloivan liikaa elämäänsä? Mielestäni tilannetta kuvaa melko hyvin hieman kärjistävä vertauskuva "tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla" tarkoittaen, että vanhempien huolenpito ja neuvot saattavat olla haitallisia lapsen itsenäistyessä ja aikuistuessa.

Olen 30-vuotias mies ja vanhempani yrittävät edelleen tuppautua elämääni jakamaan "viisauttaan". Vanhempani haluaisivat toimia jonkinlaisena kävelykeppinä elämässäni. En elä elämää, joka olisi jotenkin esimerkiksi terveydelleni vaarallista tai muuten kaipaisin holhousta.

Joitain mielipiteitä saa mielestäni antaa niitä kysyttäessä, mutta silloinkaan ne eivät saa olla pakottavia tai "oikeita". Vanhempamme voivat kuunnella ja kannustaa, mutta he eivät voi elää elämäämme ja valita "oikein" puolestamme.

Vanhempani ovat olleet hyvin perinteisellä kannalla kasvatuksessa ja tehneet varmasti parhaansa. Näen kuitenkin sukupolvelta toiselta periytyneitä haitallisia käyttäytymismalleja, joita en halua siirtää lapsilleni. En halua esimerkiksi asettaa lapselleni odotuksia, että hänen tulee vertauskuvallisesti käydä kuussa ennen kuin ansaitsee täyspainoisen aseman perheessämme. Jos lapseni kokee elämäntapani esimerkiksi urheilullisuuden suhteen hänelle sopimattomaksi, en halua häntä siihen painostaa. Erilaisuus on rikkautta ja tekee elämästä mielenkiintoista.

En halua tuomita ja syyllistää lapsiani, kuten minulle on tehty. Haluan tarjota enemmän ymmärrystä, kannustusta ja lämpöä. Asian tiedostaminen on suuri askel, muutos vie silti aikaa. Pitää olla armollinen itselleen, olemmehan vain ihmisiä.

Sisarukseni ilmeisesti kokevat asian aivan toisin, he avautuvat käsittääkseni lähes kaikesta vanhemmilleni. Minä taas olen "huono" ja "väärä" halutessani tehdä omia ratkaisujani. Jälleen yliholhoamista ja ahdasmielisyyttä.

Hei Väsynyt_isä!

Et ole kokemuksiesi kanssa yksin. Täällä yksi isä, jolla itsenäistyminen omien vanhempien vaikutuspiiristä ollut vaivalloista.

Meidän perheessä opinnot ja työura ovat olleet erittäin tärkeässä asemassa. Jos ei sitä ole ääneen sanottu niin kaikesta tekemisestä sen on imenyt selkäytimeensä. Tämän myötä koen edelleenkin jonkinlaista huonoa omaatuntoa siitä, etten ole hyvin palkatussa akateemisessa työssä. Vaikka sinäkin Väsynyt_isä varmasti tiedostat järjellä olevasi "oikeassa" ja oikealla tiellä esim. lapsiesi kasvatuksen suhteen, niin ainakin minulla on hyvin paljon epävarmuutta omista valinnoistani.

Koen että liika holhoaminen on johtanut osittain itsevarmuuteni kehittymättömyyteen. Pelkään paljon virheitä ja epäonnistumisia, kun koskaan ei ole kauheasti kannustettu itsenäistymään ja epäonnistumaan. Ylipäätänsä vanhemmillani on ollut liian vähän aikaa minulle ja toisilleenkin, jos minulta kysyttäisiin.

Tietysti pitäisi jaksaa muistaa, että omilla vanhemmillamme on oma henkilöhistoriansa, joka on muokannut heistä nykyisenlaisiaan. Eihän se omena yleensä kauas puusta putoa. Ja jos olisin saanut syntymälahjana erittäin vahvan ja vakaan persoonallisuuden, "piut paut" välittäisin muiden mielipiteistä. Mutta kun on ujo ja arka persoona ollut lapsesta saakka, niin helpomminhan sitä pyrkii miellyttämään muita ja "tyytyy kohtaloonsa".

Tää on niin tätä...

Haluaisin kommentoida MAndariinin kirjoitusta, jotta olet oikeassa, jotta vanhemmillammekin on henkilöhistoriansa. Itse olen kasvanut henkisessä puutteessa ja ilman tukea mutta itse haluan antaa omille lapsilleni enemmän kuin itse olen saanut ja siksi hakenut apua ja tehnyt duunia itseni kans (työmaata on riittänyt...😉). EI mulla ole oikeus olla yhtä paska omille mukuloille oman hankalan henkilöhistoriani vuoksi..Mua oikein suututtaa toi vanhempien henkilöhistorian ymmärtäminen, olen kuullut siitä paljon ja joka suunnasta, vanhempienikin suusta... Itse en ymmärrä omia vanhempiani. Mulla lienee syynä se, että isäni toteaa omiin kommentteihini ankeasta lapsuudestani, jotta vika on mussa, hän ei ole tehnyt mitään väärä..On vaikeaa ymmärtää toista, jos toinen ei ymmärrä yhtään sua...

Mukava kuulla kokemuksistanne, niistä on ollut minulle apua asian käsittelyssä.

Mandariini2, tarinasi kuulosta samankaltaiselta kuin omani. Olen myös omiin ajatuksiini vetäytyvä ja pohdiskeleva, ujoksi usein kuvattu ja vähän arkakin. En viihdy huomion keskipisteenä. Vahvemmillani on ollut suuret odotukset mm. työurani, opiskeluni ja ihmissuhteitteni osalta. Olen ne suurilta osin saavuttanut, mutta aina löytyy joku kohta elämästäni, joka ei heitä tyydytä.

Paradoksaalisesti ammatti, johon vanhempani ovat minua patistaneet, on saanut minut ”kääntymään” heitä vastaan. Minua on syyllistetty ujoudestani ja omiin ajatuksiini vetäytymisestä, ammatissani olen karaistunut puhumaan tuntematta ahdistusta ja uskaltanut ilmaista todelliset mielipiteeni heille.

Vanhempamme haluavat suojata meitä epäonnistumisilta joskus ymmärtämättä, että odotuksemme eivät ole samat kuin heidän. Maailma on myös muuttunut siitä kun he olivat nuoria, mikä saattaa vaikeuttaa ymmärtämistä. Mimmu75:n mainitsemalla kasvatustyylillä, jossa vanhemmat ovat aina oikeassa ja kyseenalaistamaton auktoriteetti, on juurensa (tiedostivat sen tai eivät) tyylissä, jossa tavoitteena on kasvattaa kuuliainen ja tunnollinen kansalainen.

Vanhemmuudessa yksi vaikeimmista asioista on mielestäni yhteiskunnan muutoksen ymmärtäminen suhteessa kasvatustyyliin. Vaikka usein kuvittelemme toisin, emme tosiasiassa huomaa muutosta ympärillämme. Siksi pyrin olemaan sitoutumatta selkeästi mihinkään kasvatustyyliin, vaan uskon oman intuitiomme oikeasta ja väärästä vievän pitkälle. Hyvänä esimerkkinä on tietokoneiden ja Internetin vallankumous. Kun 90-luvulla innostuin tietokoneista, minua pidettiin nörttinä ja outona. Vanhempani syyllistivät ja rankaisivat minua tästä, minun olisi pitänyt tehdä jotakin muuta ”järkevää”. Nykyään he käyttävät tietokonetta päivittäin.

Minulla on ollut niin kauan kuin muistan ahdistusta, jota en ole osannut selittää tai poistaa. Se on alkanut vähenemään, kun olen katkonut siteitän vanhempiini. Lapseni syntymän myötä olen ymmärtänyt mistä ahdistus on johtunut. Minut on yritetty pakottaa tiettyyn muottiin, joka on ollut vanhempieni mielestä ideaalinen. Jos en ole siihen sopinut, minua on syyllistetty ja rangaistu. Ujona ihmisenä se on heikentänyt itsevarmuuttani ja saanut minut tukeutumaan heihin.

Joidenkin mielestä aikuisuus on lapsuuden ”kahleista” irtautumista.

Väsynyt_isä kirjoitti 12.12.2013 9:14
Vanhemmuudessa yksi vaikeimmista asioista on mielestäni yhteiskunnan muutoksen ymmärtäminen suhteessa kasvatustyyliin.

Minulla on ollut niin kauan kuin muistan ahdistusta, jota en ole osannut selittää tai poistaa. Se on alkanut vähenemään, kun olen katkonut siteitän vanhempiini. Lapseni syntymän myötä olen ymmärtänyt mistä ahdistus on johtunut. Minut on yritetty pakottaa tiettyyn muottiin, joka on ollut vanhempieni mielestä ideaalinen. Jos en ole siihen sopinut, minua on syyllistetty ja rangaistu. Ujona ihmisenä se on heikentänyt itsevarmuuttani ja saanut minut tukeutumaan heihin.

Joidenkin mielestä aikuisuus on lapsuuden ”kahleista” irtautumista.

Tuo on niin totta, ettei pitäisi liikaa vertailla entisajan kasvatustyylejä ja nykyisiä. Yhteiskunta ja vaatimukset ovat muuttuneet ja vanhempien pitää reagoida tuohon muutokseen. Enää ei lasten tarvitse pelätä vanhempiaan ja totella vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai rangaistuksen pelossa. Nykyään (tämä on siis vain minun mielipiteeni) tottelemisen pitäisi perustua molemminpuoliseen kunnioitukseen ja se taas pitää ansaita, sekä aikuisten että lasten. Keskinäisessä keskustelussa ja sillä, miten me ihmiset toisemme kohtaamme, siinä syntyy luottamus, joka taas luo kunnioitusta. Tulipa vähän epäselvästi sanottua, mutta toivon, että ymmärrät, mitä tarkoitan.

Minusta on hienoa, että olet vihdoin irtautumassa noista lapsuuden kahleista ja haet omaa tietäsi välittämättä vanhempiesi näkemyksistä. Niin sen pitäisikin mennä. Eivät vanhemmat voi enää aikuisille lapsille määritellä, missä ja mihin suuntaan heidän polkunsa kulkee.

Minä kävin isäni kuolinvuoteen äärellä tosi hyvät keskustelut isäni kanssa hänen viimeisinä elinpäivinään. Hän sanoi, että tietää, että on toiminut monesti väärin ja kohdellut meitä lapsia huonosti, mutta aina hän on meitä kaikkia kovasti rakastanut vaikka ei ole sitä osannutkaan oikein osoittaa. Hän myös pyysi anteeksi kaikkea kaltoinkohtelua. Noista keskusteluista syntyi vihdoin se luottamus minulle häntä kohtaan ja olen hänelle antanut anteeksi. Tavallaan ymmärrän, että hän toimi omista lähtkökohdistaan käsin ja niillä tiedoilla ja resursseilla, mitä hänellä silloin oli, mutta ei se silti oikeuta kohtelemaan lapsia kaltoin. Tuon hän oli itse vihdoin ymmärtänyt ja kertoi siitä minulle. Niinpä minulle jäi hyvä muisto isästäni. Sen sijaan äitini ei kykene samaa ymmärtämään vaan hänellä aika todellakin on kullannut muistot ja hän muistelee vain kaikkea hyvää, mitä meidän lapsuudessa oli. Olen päättänyt sen hänelle suoda. En edes yritä keskustella hänen kanssaa samoin kuin isäni kanssa keskustelin. Tuosta johtuen meidän välillämme ei sitä luottamusta ole, mikä on minusta surullista, mutta ei sitä voi väkisinkään luoda.

Tärkeintä on nyt, että olemme itse vanhempina sellaisia kuin parhaaksi näemme ja yritämme kulkea omaa polkuamme niin, että voisimme olla hyvillä mielin.

Piti tulla ihan sanomaan, että kylläpä olette kaikki kirjoittaneet hyviä ajatuksia!

Enkä tosiaan tarkoittanut sitä, että, jos tiedostaa muitten ihmisten henkilöhistorian, heiltä tarvitsisi hyväksyä millaista tahansa käytöstä.

Repukka vei varpaat suustani: molemminpuolinen kunnioitus lapsen ja aikuisen välillä, kuulostaa mun korviini todella hyvältä! Miten lapsi voisi kunnioittaa vanhempaansa, jos vanhempi kohtelee lastaan huonosti, no eipä mitenkään. Kyllä se kunnioitus ansaitaan omalla käytöksellä, molemminpuolin ja meidän aikuisten taas pitäisi kuunnella, ymmärtää ja ottaa vastaan lastemme tunnetiloja. Tällähetkellä itse olen aikamoisen tunnepommituksen kohteena (lapset 7,10 ja 13..) mutta mulle on hurjan tärkeetä, jotta lapsi saa todellakin turvallisesti tuuletella tunteitaan, hyvässä ja pahassa mutta osata myöskin pyytää anteeksi, senkin minä heille opetan...Ajoittain kohtaan oman heikon, hauraan sisäisen , aikoinaan hyvin vähän ymmärrystä osakseen saadun lapseni ja epäonnistun tunteiden vastaanotossa mutta tällöin on se avainsana olemassa: anteeksi, nyt äiti oli tyhmä ja väsynyt...Me ollaan aikamoisia malliesimerkkejä lapsille, meidän aikuisten käytöksestä lapset mallioppivat, niin hyvässä kuin huonossakin. JA kuinka tärkeetä on muistaa kehua lasta ihan siitä, että hän on olemassa ihan sellaisena kuin on ilman mitään ehtoja.
Oma isäni on vainoharhainen ja narsistikin, jonka mieliala heittää aikas tavalla, varsinkin riippuen promillien määrästä..Mutta muutama päivä sitten hän soitti mulle ja tuli askeleen vastaan mua ja mun ajatuksiani, joka selkeesti tuntui musta hyvältä. Ehkä meidänkin suhteessamme löytyy jokin kompromissi, jossa molemminpuolinen kunnioitus löytyy. Ihmeiden aika ei ehkä ole kuitenkaan ohitse 🙂

Hei Väsynyt isä. En tuohon muuta osaa sanoa kuin että olen 57v. kahden pojan äiti jotka ovat suunnilleen ikäisäsi. Toinen lähti kotoa kun täytti 18v. ja toinen opiskelujen vuoksi viipyi pidempään.
Olen aina toivonut että osaisin olla sopivasti läsnä mutta en tunkisi ja uskoisin sen osanneeni.

Tässä iässä ja vaiheessa minä ainakin olen pysähtynyt miettimään tekojani ja otan nykyisin asiat paljon rennommin kuin aikoinaan. Nyt ole alkanut vasta miettiä että olenko joskus ollut liian vaativa ja nuoremman teini-iän metkujen vuoksi oli pakko olla tiukka. Sitten tulee aika hellittää.
Mielestäni kannustin heitä, jonkun mielestä se voi olla vaatimista mutta siinä iässä joukin on sellaisia että heitä pitää tuupata.
Eli aina ei näe asioita jos ei katso tarpeeksi kaukaa. Olisi vanhemmillesikin hyvä katsoa itseään peilistä ja tuumia haluavatko sinun elävän omaa elämääsi.
Kyllä he minulle puhuvat ja jutellaan mutta koen sen niin että jos haluavat jostain puhua niin toki olen käytettävissä.
Ihmisiä on monenlaisia, toiset itsenäistyvät varhemmin ja toiset myöhemmin, luonne-erojakin on.
Sitten on myös niin että minä nuorena en ollut kovin läheinen vanhempieni kanssa ja sen vuoksi olen tarkoituksella halunnut hyvän suhteen lapsiini.
Sitä vain katsoo kolmekymppisenä maailmaa eri silmillä kuin viisikymppisenä ja eri pää on hartioilla. ei kolmekymppisenä tarvitsekaan akatella kuin kauemmin elänyt.
Sinäkin voit nyt katsoa mitä haluat omille lapsillesi. Uskon että jokainen vanhempi pohjimmiltaan haluaa hyvää heille. Aina se ei lapsesta tunnu siltä.

Nymphalis Antiopa kirjoitti 16.12.2013 17:43

Olen aina toivonut että osaisin olla sopivasti läsnä mutta en tunkisi ja uskoisin sen osanneeni.

Nyt ole alkanut vasta miettiä että olenko joskus ollut liian vaativa ja nuoremman teini-iän metkujen vuoksi oli pakko olla tiukka. Sitten tulee aika hellittää.

Kyllä he minulle puhuvat ja jutellaan mutta koen sen niin että jos haluavat jostain puhua niin toki olen käytettävissä.

Osaat mielestäni nähdä asian niin monesta näkökulmasta, että olet varmaan luonut hyvät suhteet poikiisi.

Vanhempia on mielestäni yleensä turha syyttää, suurin osa tekee parhaansa. Muiden syyttäminen on helpompaa kuin ymmärtäminen, omien ongelmiensa näkeminen ja niistä oppiminen sekä muuttuminen.

Vanhemmat, jotka yrittävät parhaansa, investoivat usein suhteeseen enemmän kuin heidän lapsensa. Taloudellisten, ajallisten ja muiden uhrausten ”vastineeksi” ei mielestäni valitettavasti voi vaatia mitään, voi vaan toivoa, että suhde lapsiin säilyy hyvänä. Kuten sanotaan: lapset ovat vain lainaa. Sen jälkeen kun he ”lähtevät pesästä” ei kai todellisuudessa useikaan enää tiedä mikä olisi heille parasta.

Teini-iässä mielestäni vahvempien pitää olla vielä läsnä ja asettaa rajoja. Sen jälkeen päästää irti, joskus kai suorastaan tuupata. Salakavalasti hyvät teot, esimerkiksi rahallinen tuki, luovat helposti tuntemuksen siitä, että vanhemmilleen on jotakin velkaa. Nykyään pitkät opiskeluajat lisäävät monien mielestä riippuvuutta vanhemmista.