Hei...
Taas on erittäin raskas olo ☹️ Minusta tuntuu,että en opi koskaan elämään tämän masennuksen kanssa. Tämä on minulle aivan liian rankkaa. Terapeuttini, lääkärini ja kaikki muutkin sanovat aina sitä, ettei saisi antaa periksi. Pitäisi jaksaa taistella masennusta vastaan.Mutta minä en enää jaksa! Elämänhaluni on kadoksissa. Olen liian uupunut taistelemaan ☹️ Päivästä toiseen vain ahdistun,itken,sekoan ja ajattelen kuolemaa. Kumpa voisin ottaa lomaa elämästäni... painaa jotain off-nappulaa ja vaipua syvään uneen...heräisin joskus kun olisin tarpeeksi vahva kohtaamaan ne rumat asiat,jotka ovat saaneet minut näin huonoon kuntoon... nyt en jaksa.. 😭

Hei!

Kuullostaa todella tutulta kirjoituksesi!

Minulla on samanlaisia oireita, ja pahempiakin... Sairastuin yli vuosi sitten vakavaan masennukseen. No mikä oli syy, oli se että yritin uutta ammattia saada itselleni, ja siinä epäonnistuin, näytössä. Myös ero poikakaverista masennuin paljon. Työpaikalla aiemmin lupasivat töitä minulle, mutta tehdas hiljeni, niin jäi saamatta. Työnantaja vaati myös minulta sellaista, johonka en olisi pystynyt. Aieemin minulla oli tosi vanha koulutus, ja risainen elämä, johon kuului päihteiden käyttöä (ex käytti alkoholia, huumeita). Eon jälkeen rupesin ajattelemaa kerrankin itseäni ja tulevaisuutta. Mutta se meni siten näin.

No tämä masennus on vaan pahentut, ajattelen myös kuolemaa.. Minulla on kaksi lasta, ja he näkevät sairauteni. Muuten olen todella yksinäinen.

Toella itsekn tunnen hödyttömäksi, kun en ole misään töissä/koulussa. Enkä varmaan pääsekään tästä masennuksesta yli.

Ajattelin kirjoittaa sinulle meebu jo aiemmin, mutta en ole oikein ehtinyt.

Itselläni ei ole ihan samanlaista tilannetta kuin sinulla, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa.

Ensinnäkin oletko puhunut tilanteesta miehesi kanssa? Kai hänen luulisi ymmärtävän tilannetta?

Itse olen lähdössä Afganistaniin rauhanturvaajaksi ensi vuoden helmikuussa ja sen jälkeinen elämä pelottaa. Olen ollut sairaalahoidossa itsemurhayritysten takia, mutta pääsin mukaan, koska nykyinen elämä on kaikin puolin kunnossa. Työpaikka, kavereita, jne.

Monet rauhanturvaajat ovat kertoneet, että tuollainen kokemus muuttaa ihmistä monella tapaa. Itse mietin, että pahimmassa tapauksessa masennun ja alan miettimään itsemurhaa. Ts. miten suhtaudun mahdolliseen kokemukseen. Työpaikka voi mennä alta, jne. Naisystävää minulla ei ole, mutta ehkä joskus.

Mitä juttuja olen kuullut ja lukenut, niin aiempi ryhmä halusi sieltä jo varhaisessa vaiheessa pois. Kestääkö psyykkeeni tuon? Tästä olen käynyt keskustelua aika paljon.

Itsellä on aika hyvä tukiverkosto, jonka avulla selvitä, ota sinäkin ilo irti siitä.

Kiitos tummataiva ja J88 vastauksista.
Mieheni tietää tilanteeni, tietää myös ajoittaisista kuolemantoiveistani. Mieheni ymmärtää minua paremmin kuin osasin ikinä odottaakaan. Ilman häntä ja hänen tukeaan en varmasti olisi enää jaksanut elää. Mieheni on kuitenkin myös uupunut tilanteeseeni, mitä en ihmettele yhtään. On varmasti raskasta tukea toista, varsinkin kun kyse on pitkäaikaisesta sairaudesta ja toipumisen merkkejä ei ole juurikaan näkynyt. Välillä tunnen syyllisyyttä siitäkin,että miehelläni on rankaa minun ja masennukseni takia. Ihmettelen usein miten hän jaksaa olla kanssani. En kuitenkaan halua antaa masennuksen tuhota suhdettamme. Pelkään vain että mieheni saa jonain päivänä tarpeekseen 😭

Meebu, mielenterveyskuntoutujan asema yhteiskunnassa on olematon. Jotkut onnekkaat saavat vähistä resursseista ne parhaat päältä, suurin osa sinnittelee saattohoidon tuella. Minä olen yrittänyt vaatia itselleni hyvää hoitoa, koska olen myös nuori ja minä onneksi ehdin hyvään ammattiin valmistua ennen sairastumista. Nyt on mennyt työkyky ja -halut.

Itse olen hyväksynyt sairauteni alusta asti, mutta voimat ei riitä muiden ihmisten ymmärryksen puutteeseen. Inhoan itseäni, kun huomaan kiertäväni asiaa ja keksin tekosyitä. Masennus ei riitä selitykseksi siihen, ettei jaksa!

Kyllä kai meillä on vielä aikaa haaveita toteuttaa. Minä olen koittanut niitä toteuttaa, mutta ne ei oikein tunnu enää miltään. Niin kauan kuin on haaveita, on toivoa. Minä en oikein jaksa enää haaveilla mistään. Toivottavasti tämä on väliaikaista.

Toivottavasti saat sen kuntoutustuen! Minunkin olisi pitänyt sille saada jatkoa, mutta ei riitä voimat asioiden hoitoon. Tehdään sitten puolikuntoisena töitä. Pitäisi tietty iloita siitä, että ON töitä, mutta kun ei tunnu hyvältä....😞

Hei Meebu!
Minulla oli samoja ajatuksia monta vuotta. Olen mennyt koulupsykologille ollessani 14-vuotias. 18-vuotiaana sairastuin vakavasti ja jouduin suljetulle. 19-vuotiaana toisen jakson jälkeen minulla diagnosoitiin psykoosipiirteinne persoonallisuus.

Tämän jälkeen halusin vain olla normaali, kun vuosia jatkuneet pelkotilat lähtivät lääkityksen löydyttyä ja en enää pelännyt ihmisiä. Hain normaaliutta ulkoisten asioiden kautta. Oikeasti oireilein koko ajan. Ihmissuhdetaitoni eivät olleet kohdallaan ja suhtauduin ihmisiin mustavalkoisesti, jos ei ole diagnoosia, ei ole mitään ongelmia, jos käy töissä, ei ole mitään ongelmia. Jos on poikaystävä, ei ole mitään ongelmia. Luulin, että jos käyn töissä, baareissa ja opiskelen, minulla ei ole mitään ongelmia. Oikeasti olin koko ajan ahdistunt ja odotin että ulkoiset asiat korjaavat sisäiset ongelmani. Tämä toi ongelmallisia ihmissuhteita, kaadoin helposti paskat muiden niskaan. Kun sain ihmissuhteeni solmuun, pakenin ongelmia toiselle paikkakunnalle. Piti alottaa hohdokas uusi elämä, tosin hoitosuhde oli vanhassa kaupungissa ja lääkkeeni olen aina syönyt. Menin sairaaseen työpaikkaan, jossa minulta odotettiin enemmän kuin olin luullut ja koska halusin näyttää kaikille,että uusi onnekas elämä alkaa hyvin ja että pysytn tähänn. Olin 23-vuotias ja ekaa kertaa elämässäni kokopäivätöissä.
Työpaikka kuitenki ajoi minut pian uuvuksiin. Romahdin ja jouduin muuttamaan takaisin kotiin. Ihmissuhdeongelmat kävelivät taas kadulla vastaan, minulla ei ollut asuntoa, ei työtä, eikä oikein ystäviäkään, koska suurin osa suojasi itsensä, koska olin sekaisin kuin seinäkello. Tässä kohdassa sitten päätin että nyt matkustan, kun on edes vähän rahaa. Oikeasti oli niin paha olla, että palasin kotiin Euroopasta kahden viikon jälkeen,en kestänyt enää, paha olo ei sinnekään pakenemalla kadonnut.

Sitten sain asunnon ja pääsin mukaan mielenterveysprojektiin. Siellä alkoi mm.intensiivinen terapia, jossa kohtasin ongelmani. Oikeasti en tiennyt, mikä minussa on sairautta ja mikä on minua. Olen kärisnyt psykoottisista oireista, paniikkioirista,pelkotiloista vainoharhoista, pahoista pakko-oireista ja dissosiatiivisista oireista, jotka myö nyt on diagnosoitu, sekä mustasukkaisuudesta eli pahasta menettämisen pelosta. Alkoholi ei ole ongelma, en sitä juurikaan käytä.

Tällä hetkellä olen edelleen kuntoutustuella. Olen 26-vuotias ja kokopäivätyötä tehnyt elämässäni vain 3kk. Ammatin sain jotenkin luettua ja ylioppilaaksikin pääsin, vaikka olin kirjoituksissa vahvojen rauhottavien voimalla ja en aina tienyt, missä istun ja mihin vastaan.

Minulla meni seitsemän vuotta hyväksyä sairauteni. Lääkkeitä syön lopun ikääni. Yhtää pitkää parisuhdetta ei ole ollut, tosin en ole missään aikaisemmassa elämäni kohdassa kyennyt siihen, koska pakko-oireet, pelot ja vainoharhat ovat niitä vieneet.

Vertaistuki on ollut minulle tärkeää ja en enää koe, että elämäni olisi mennyt vituilleen sairauden takia.

Kuntoutujana minulla on ollut tuuria, koska minulla on ollut koko ajan rahkeita vaatia, että minua hoidetaan ja olen pitänyt puoleni. Suurin osa ei tähän kykene.

Yksi neuvo on, että asioista pitää puhua niiden oikeille nimillä ja omahoitajalle valehtelu tai asioista salailu ei vie asioita eteenpäin. Alkoholin käyttö kannattaa unohtaa, se ei vie kuin askeleen eteen ja kolme taakse. Kyllä mua ottaa päähän etten voi vetää viinaa, korkeintaa kaljan joskus, mutta se on ainoa oikea tapa kuntoutua.

Jos sinulla ei ole päivärytmiä, eikä arkea, hanki sellainen.Mikään ei hajoita niin paljo0n kuin ettei ole arkea. Mulla aamuheräämiset ovat vaikeita, mutta pystyn, tarvitsen tosin päiväunet sen jälkeen.

Etsi paikallinen mielenterveysyhdistys, etsi vertaistukiryhmiä. Mieti mitä taitoja tarvit, että pääset eteenpäin ja mitkä ovat elämäsi esteet. Etsi esteet ja mene rohkeasti niitä kohti.

Kun sain diagnoosini 19-vuotiaana, se oli maailmanloppu. Mutta jotenkin en ole koskaaa luovuttanut. Nyt minun, jonka pitäisi olla kroonikko, osallistun paikalliseen vertaistoimintaan ja käyn kertomassa selviytymistarinaani muille sekä sairaanhoitaja-opiskelijoille, että osaavat kohdata mielenterveyskuntoutujan oikein. Että ovat läsnä ja oikeasti kuulevat. Kuntoutujia vaivaa eniten se, että on tunne, ettei tule kuulluksi tai nähdyksi. Minä olen tullut kuulluksi ja nähdyksi. Olen kokenut kipeitä asioita koulukiusaamisesta henkiseen hyväksikäyttöön, vainoharhoista psykoottisiin pakko-. oireisiin, pelkotiloista paniikkikohtauksiin.

Jos minä olen kaikesta selvinnyt ja olen nykyään suht tasapainoinen yksilö, joka tunnistaa oireensa ja pystyy elämään sairauteni kanssa, olen aivan varma, että jokaien siihen pystyy. Minulla on osunut eteen päteviä lääkäreitä, epäpäteviä lääkäreitä, upeita omahoitajia ja todella epäammattimaisia omahoitajia, olen sekoillut viinan ja rauhottavien kanssa, ollut sellaiten ihmisten kanssa, jotka eivät arvosta minua, minua on tallottu, käytetty hyväksi, olen ollut joskus kännissä väkivaltainen. Minusta on puhuttu, ettei minuun kannata tutustua, koska olen hullu. Olen ollut itse ilkeä muita kohtaan ja vittumainenkin akka joskus.

Nyt olen juuri kaksi vuotta lisää kuntoutustukea saanut, kahden vuoden intensiiivisen terapian lopettanut mielenterveyskuntoutuja, joka haluaa olla esimerkkinä muille,että ikinä missään olosuhteissa ei saa luovuttaa. Olen juuri lopettamassa pikkuhijaa masennuslääkitysta, jota minun ei pitänyt lopettaa. Luen yhtä ainetta iltalukiossa, jossa minun ei koskaa pitänyt opiskella ja tavoittelen pikkuhiljaa työkokeilukuntoa, johon miun ei koskaan pitänyt edes kyetä. Kroonikoksi en suostu.

Eli ihmiset, kohdatkaan esteenne ja pelkonne. Minulla on vieläkin esteitä ja pelkoja ja menen niitä kohti koko ajan ja olen päässyt monesta minua rikkovasta väärästä tavasta olla ihmisten kanssa tai toimia tietyissä tilanteissa, eroon. Tämän 12 vuoden kuntoutujakokemuksella voin sanoa, että aina on toivoa. Minä en luovuta, vaikka mikö tulisi! Minä tulen kuulluksi ja nähdyksi nykyään ilman ylilyöntejä.

Tsemppiä teille kaikille. Minulla on vielä matka kesken, mutta toivon ,että näiden sanojen myötä edes joku saa itselleen kipinän ja toivon, että elämää on sairaudesta huolimatta.

poropeukalo kirjoitti 17.11.2009 10:23

Meebu, mielenterveyskuntoutujan asema yhteiskunnassa on olematon. Jotkut onnekkaat saavat vähistä resursseista ne parhaat päältä, suurin osa sinnittelee saattohoidon tuella. Resurssit ovat todellakin liian vähäiset. Eräs tuttavani,joka on mielenterveystyössä, sanoi että hänestä on todella raskasta kun joutuu käännyttämään apua hakevia pois, kun ei ole paikkoja kuin vaikeimmin sairaille ☹️ Tuo tuntuu niin inhottavalta! Jos hoitoon pääsisi aikaisemmin, niin terapiakin kestäisi todennäköisesti vähemmän aikaa ja työkykykin saattaisi säilyä.
Itsekin olen joutunut joskus taistelemaan terapiasta. Minunkin ongelmani otettiin vakavammin vasta kun olin työkyvytön.

Itse olen hyväksynyt sairauteni alusta asti, mutta voimat ei riitä muiden ihmisten ymmärryksen puutteeseen. Inhoan itseäni, kun huomaan kiertäväni asiaa ja keksin tekosyitä. Masennus ei riitä selitykseksi siihen, ettei jaksa!

Tuokin on tuttua. Et ole ainoa joka keksii tekosyitä. Itsekin teen niin aika usein. Tietysti olisi tärkeää olla avoin,mutta joskus on vain liian rankkaa,kun muut eivät ymmärrä/hyväksy. Ei ole mitään syytä inhota itseäsi,jos oman jaksamisesi vuoksi jätät jotain kertomatta tai keksit tekosyyn. Se on muiden vika,kun eivät ymmärrä! Ihan niinkuin elämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo ilman muiden ennakkoluuloillaan ja ymmärryksen puutteellaan aiheuttamaa pahaa mieltä!!

Toivottavasti saat sen kuntoutustuen! Minunkin olisi pitänyt sille saada jatkoa, mutta ei riitä voimat asioiden hoitoon. Tehdään sitten puolikuntoisena töitä. Pitäisi tietty iloita siitä, että ON töitä, mutta kun ei tunnu hyvältä....😞

Vaikeaahan seon iloita mistään työstä, jos ei ole voimia. Taas tulee mieleen,et miksi pitää olla täysin työkyvytön?? Miksei puolikuntoista oteta vakavasti...

Kuntoutustukipäätös tuli. Nyt on yksi huoli (monien joukosta...) vähemmän,kun ei tarvitse miettiä toimeentuloa.

Vielä tuosta sairauden hyväksymisestä... mulle se vaan on jotenkin niiin vaikeeta muiden ihmisten ymmärtämättömyyden ja ennakkoluulojen takia... eihän sitä saisi välittää siitä mitä muut ajattelee, mutta vaikeeta kun tunnen itseni välillä niin huonoksi kun saan masennukseni takia huonoa kohtelua... väkisinkin tulee mieleen että minua arvostettaisiin ja kohdeltaisiin paremmin, jos en olisi sairas. Silloin ehkä kuuluisinkin jonnekin... En tiedä... tuntuu vaan niin pahalta...itkettää nytkin

Meni vähän väärin tuo lainaus poronpeukalon tekstistä... en ole mikään hyvä tietokoneiden kanssa 🙂
K83, KIITOS VIESTISTÄSI!!! Olet kokenut rankkoja asioita, mutta silti jaksat olla täällä tukemassa meitä,jotka emme ole tasapainossa psyykkisten sairauksiemme kanssa. Kirjoituksesi antoi minulle todella paljon uskoa parempaan tulevaisuuteen. Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi!🌻🙂🌻