Oman mielenterveyden ylläpito kun läheinen sairastuu vakavasti
Olen nyt omasta mielestäni ollut ’selviytyjä’ noin kaksi vuotta. Sairastuin vakavaan masennukseen, joka vei itsemurhan partaalle parikin kertaa. Sairaalareissut takana, nyt lääkitys kunnossa ja elämäkin ihan mallillaan.
Taloudellisista syistä olen puolisoni kanssa asunut äitini luona nyt muutaman kuukauden. Tänä aikana äitini terveys on romahtanut dramaattisesti. Hän oli niskaleikkauksessa, jotta käsiä ja jalkoja kontrolloivat hermot saisivat tilaa. Leikkauksen jälkeen kaikki on kuitenkin mennyt vain huonompaan suuntaan. Äitini pystyy hädin tuskin kävelemään – lääkärikin jälkitarkastuksessa epäili, että leikkaus on mennyt pieleen.
Äitini kärsii vakavasta masennuksesta. Hän menetti aviomiehensä alkoholille 8 vuotta sitten. Ainoa asia, joka piti äitini kunnossa ja virkeänä, oli hänen työnsä. Nyt hän joutuu jäämään eläkkeelle 63-vuotiaana, terveys menetettynä, ilman aviomiestä. Me emme puolisoni kanssa pysty enää kauaa asumaan äitini kanssa – olemme menettäneen kaiken intiimisyyden suhteestamme.
Sydäntäni särkee äitini puolesta. Isäni tappoi jo itsensä juomalla konkurssin jälkeen, nyt äitini on samalla radalla. Pelkään joka päivä, että hän kaatuu tai jotain muuta tapahtuu, enkä ole paikalla.
En KESTÄ enää tätä stressiä. Puolisoni on työtön, äitini kroonisessa kivussa – olen ainoa, joka käy kaupassa, tekee ruokaa, käy töissä… Sydämeni pakahtuu äitini puolesta. Ja vaimoni puolesta – hän ansaitsee minut kokonaan.
Tässä ei nyt oikein ole kysymystä eikä loppua…. pakko vain jonnekin purkaa oloani. En onneksi ole vielä ajautunut takaisin masennukseen, mutta mietin kuinka kauan kestän.
Onko sinulla tukiverkostoa, jotta jaksat? Ihmisiä, joilta saat tukea?
Yksikin tukihenkilö on todella kullanarvoinen, mutta useampi tarpeen että pysyy raiteillaan.
Muistan teitä..
erakoksiko kirjoitti 10.4.2013 6:55
Onko sinulla tukiverkostoa, jotta jaksat? Ihmisiä, joilta saat tukea?
Yksikin tukihenkilö on todella kullanarvoinen, mutta useampi tarpeen että pysyy raiteillaan.
Muistan teitä..
Hei ja kiitos viestistäsi!
Minulla ei oikeastaan ole mitään tukiverkostoa. Vaikka syön masennuslääkeitä, olen pudonnut täysin kaiken seurannan parista. Käyn vain lääkärillä uusimassa lääkkeeni, eikä kukaan ole kysellyt miten jaksan. Olen nyt omatoimisesti tiputtanut lääkitystäni kun aurinkokin välillä näyttäytyy... Toivon, että kaikke menee hyvin.
Juttelen toki puolisoni kanssa tilanteesta, mutta hänkään ei oikein voi olla 'tukihenkilö', koska hän on samassa tilanteessa. Onneksi on tukinet ja tukihenkilö, jolle voin kirjoitella jos tuntuu pahalta.
Olen miettinyt terveyskeskuken psykiatrisen hoitajan juttusille menemistä, mutta en usko, että pääkaupunkiseudulla edes saan aikaa (he hyvin tarkkaan valitsevat kuka pääsee hoitoon ja kuka ei). En kuitenkaan ole akuutissa kriisissä, joten ehkä se apu on jätettävä sitä enemmän tarvitseville.
Katsellaan... tähän asti olen jotenkin jaksanut perheeni ainoana työssäkävijänä, hoidan myös kaikki kauppareissut ja ruuanlaiton... Sekä henkisen tuen äidilleni ja vaimolleni... sekä äitini kuntoutuksen (hän ei itse jaksa motivoitua mihinkään)....
Onko kellään vinkkejä mistä tällaiseen tilanteeseen voisi hakea tukea? Olen kiitollinen kaikesta palautteesta ja ideoista.
Eikö äidillesi voisi saada kotiavustajaa? Sinun työtaakkasihan on aivan ylivoimainen.
Yritä nyt ihmeessä saada apua sieltä psyk. sairaanhoitajalta tai muualta äläkä mieti, tarvitseeko joku muu enemmän apua! Olet ollut vakavasti masentunut ja sanot, että stressisi on sellainen, ettet enää kestä - kuka muu tarvitsisi enemmän apua? Kuten sanoit, he valitsevat avunsaajat, ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Yrittämättä apua ei saa.
Ei varmaankaan kannata vähentää masennuslääkitystä, jos tilanne on noin vaikea - ilman lääkärin päätöstä sitä ei saisi tehdäkään.
On mahtavaa, että huolehdit noin hyvin äidistäsi. Oma elämäsi ja parisuhteesi ovat kuitenkin myös tärkeät, huolehdi niistä hakemalla apua. Itsekin vanhana, sairaana ja yksin pärjäilevänä äitinä uskoisin, että Sinun äitisi olisi iloinen, jos Sinä olisit onnellinen etkä pilaisi elämääsi uhraamalla elämäsi hänelle parisuhteesi kustannuksella. Et kuitenkaan voi hänen kohtaloaan muuttaa, ja me vanhat olemme omasta elämästämme vastuussa siinä kuin te nuoremmatkin. Vanhoja ja heikkoja kuuluu auttaa, mutta rajansa kaikella, varsinkin jos apua on saatavilla.
Tsemppiä!