Mulla on mennyt vajaan vuoden ajan toimintakyvyn kanssa paremmin kuin sitten lopullisen sairastumiseni jälkeen vuonna -08. Jaksan käydä ulkona ja jaksan siivota, jopa harrastaa. Toisinaan se on helppoa, mutta usein joutuu tekemään kaikkensa, että saisi aloitettua -ottamaan sen imurin käteen tai poistumaan ovesta. Joskua ponnistelen päivän aikana niin paljon, etten seuraavana päivänä jaksa edes nousta sängystä. Mulle on lääkäri sanonut, etten saa tehdä yhden päivän aikana liikaa asioita enkä saa nostaa tavoitteita toimintakykyyni nähden liian korkealle. En pysty noudattamaan neuvoa, koska kun alan tekemään jotain tietyllä mielentilalla, mä tavallaan huumaannun siitä enkä osaa lopettaa vaikka olisin aivan poikki.

Esimerkkinä otan tämän päivän. Olen nyt nelisen tuntia siivonnut, siivonnut ja siivonnut lisää. Ensin tiskasin monta altaallista, pyykkikone on pyörinyt koko päivän, olen järjestellyt makkarin, olkkarin ja keittiön, vaihtanut kissanhiekat ja pessyt laatikon kloriitilla, kerännyt vihdoinkin joulukoristeet pois, kerännyt roskia pois ja imuroin koko talon. Saatoin unohtaakin jotain listastani. Oon ihan loppu ja pidän nyt taukoa, mutta tarkoituksena olisi vielä järjestää kaikki tavarat oikeille paikoilleen, mopata lattiat, pestä vielä muutama koneellinen pyykkiä, tehdä ruokaa ja mennä koiran kanssa pitkälle lenkille. En ole ehtinyt oikein syödäkään ja tuntuu siltä, etten saakaan tehdä niin ennen siivoustyön valmistumista. Ja sanottakoon vielä, että en ollut jaksanut aiemmin n. kk aikana siivota juuri lainkaan joten siksi on mennyt näin paljon aikaa noihin askareisiin.

Olen potenut kamalan huonoa omaatuntoa laiskuudestani. Tuntui siltä, että en ole ansainnut sitä ja tätä. Olen ollut huono vaimo. En ole mitään, pelkkä luuseri.
Kaikki aina kehuvat, kun saan siivottua ja pidettyä kodin jotenkin ees kunnossa. Ei täällä koskaan ole supersiistiä, mutta entiseen verrattuna huomattavan paljon siistimpää. Haluaisin itsekin, että koti olisi sellainen ihana puhdas ja siisti koti, jollaisia muilla on. Mutta en pysty siihen!! Kuitenkin haluan pystyä ja yritän pyrkiä siihen vaikka se syö voimia ihan hirveästi. Lisäksi pitäisi (haluaisin) lenkkeillä koiran kanssa kolme tuntia päivässä, käydä vähintään kaksi kertaa viikossa yksin liikkeellä (ilman koiraa), jaksaa harrastella juttuja ja pitää tämä kaaoottinen rahatilanne jotenkin kasassa. Ja jos en tähän pysty niin koen huonommuudentunnetta. Rehellisesti: en pysty siihen!

En kuitenkaan osaa hellittää. Täytyy pystyä, täytyy jaksaa. En halua olla heikko ja huono. Haluan pystyä edes johonkin vaikka olen joutunut monesta asiasta luopumaan huonojen valintojen ja sairauteni takia. Haluan olla normaali, tai ainakin niin normaali kuin pystyn. Mä en halua olla voimaton ja jaksamaton. En halua olla enää sairas!

Olen ruvennut mielessäni kontrolloimaan syömisiäni ja liikkumisiani. Enemmän syömisiä. Jos ei ole liikkunut riittävästi päivällä, tule hirveän huono omatunto syömisestä. Syön normaalisti 1000-1500 kaloria (huonolla omallatunnolla) päivässä ja liikun sen 1-3 tuntia. Silti en tunnu laihtuvan, joten olen ottanut ohjelmaani mukaan punnerrukset, vatsalihasliikkeet, selkälihasliikkeet ja leuanvetotangon. Olen siis ylipainoinen ja laihtuminen tekisi hyvää. Olenkin jo aika paljon laihtunut, parikymmentä kiloa.

Lisäksi olen päättänyt, etten enää turvaudu niin paljon tarvittaviin lääkkeisiin. Listalääkkeitäkin haluaisin vähentää, mutta niitä on jo vähennetty todella paljon eikä toistaiseksi ole mahdollista vähentää enempää, sillä vointini ei kestä sitä. Tarvittavien kanssa toimin niin, etten yksinkertaisesti ota niitä vaikka ahdistus tuntuisi niin kovana, että halkeaa pian kappaleiksi. Olen ajatellut asian niin, että jos oon kestäny melkein kymmenen psykoosia niin kyllä kestän ahdistuksenkin.

Musta tuntuu, että mun on pakko suorittaa tätä elämää. Pakko rutistaa ja puristaa. Muuten ei ole mahdollista parantua. Mutta tuntuu vaan niin kamalan pahalta. Nytkin itkettää, mutta en halua itkeä (ja muutenkaan mies ei kestä katella mua itkevänä). Pakko jaksaa vielä, himputti soikoon! Illalla sitten voi levätä. Tuntuu kamalan pahalta, heikottaa ja maailmakin vaikuttaa epätodelliselta. Tiedän, että pitäisi syödä jotain (olen syönyt tänään vain desin jogurttia), mutta en pysty koska tuntuu että se olisi ruuan tuhlaamista. Tiedän senkin, että pitäisi olla itselleen armollinen, mutta kun mä en saa mitään aikaan, jos oon aina vaan armollinen.

A-H-D-I-S-T-A-A…🙂🎂