Moikka, soineli.

Itselläni ei ole varsinaisesti masennusta todettu, mutta epävakaa persoonallisuushäiriö ja siihen liittyviä masennuskausia kyllä.

Se täytyy kyllä sanoa, että tuo sukulaisten kysely ja "painostus" on kyllä tuttua minullekin. Tosiaan kolmeen kertaan omat opinnot mielenterveyden syistä kesken jättänyt niin nuo aina samat kyselyt, kun tapaan heitä, että "Mites opinnot, koska oikein valmistut, etkö haluakaan valmistua?" ovat todella rasittavia. Tuon takia itse välttelenkin omia sukulaisiani niin paljon kuin mahdollista, poislukien sitten lähisukulaiset = oma perhe, jotka ongelmistani tietävät ja osaavat suhtautua pikemminkin kannustavasti, kuin tuolla syyllistävällä, valittavalla tavalla. Siitä kiitos heille.

Tällä viikolla itselläni on lääkärin tapaaminen, jossa toivottavasti lääkäri kirjoittaa B-lausunnon, joka suosittelee terapian aloittamista Kelan kuntoutusvarojen avulla. Odotan tuota terapiaa ja syksyllä toivottavasti aloitettavia opintoja kyllä kovasti.

Voimia Sinulle ja parempaa alkavaa kesää. 🙂🌻

Kiitos Ergo kokemuksiesi jakamisesta!
Aika helpottavaa kuulla että sukulaiset osaavat olla painostavia muuallakin. Minulla läheisimmmätkin(oma perhe) kovasti kannustavat eteenpäin mutta sekin tuntuu ylittävän stressirajan tai jotain, paineita se jokatapauksessa kerää tavattomasti ja vointi alkaakin monasti sitten heikentyä.

Minä olen näin vanhempana ihmisenä joutunut tuon saman asian eteen. Kuka olen, mitä haluan, mihin kuulun. Olo oli tosi paha ja irrallinen. ihme kyllä selvisin siitä. Ja vasta näin jälkikäteen ymmärrän oman irrallisuuteni ja syrjäytymisen.
Lähimäiset ovat huolissaan, koska he näkevät tilanteen paremmin kuin itse näkee. Ja aito huoli on, koska toiset haluaisivat että jokainen pääsisi "leivän syrjään kiinni" eli alkaisi tekemään jotain, ei se ole pakko olla aina sitä suurta ja paljon rahaa tuottavaa tms. vaan kunhan on jossain toiminnassa kiinni, jos ei muuta niin tekee vaikka kotona jotain mistä saa tyydytystä. Se on vaarallista jos alkaa tuntumaan ettei kuulu mihinkään. Ei ole mitään paikkaa missä kukaan minua kaipaisi. Siksipä aloin tekemään kotona, ihan tavallisia arkiaskareita, siivoamista yms. Töihin en enää pääse, enkä saa vakituista paikkaa varmaan mistään, mutta minulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja näistä ympyröistä mitä nyt on ja se saa luvan riittää myös sukulaisille, joilla on vakituiset hyvät virat, rahaa, taloa ja tavaraa. Tämä eri arvoisuus on tullut suomeen ja se luo tätä pahaa oloa. Ja kulutushysteria. ja halu koko ajan saada jotain yhä enemmän. Koko ajan pitää olla lisää ja lisää. Miksei jo tyydytä tähän elämään joka on ja tähän elämisen tasoon, miksi pitää koko ajan keksiä uutta ja parempaa?

Mulle oli aika hankalaa silloin, kun olin sairaslomalla masennuksen takia pitkään. Silloin sukulaisille selvisi, että en ole "oikeasti kipeä" ja se ihmettely ja "laiskana" olo saikin sitten uudemman merkityksen heille. En hirveästi asiasta vieläkään ole heille puhunut, mutta eipä ihan selväjärkistä porukkaa hekää ole 🙂)

On tämä jatkuvaa kurjaa vuoristorataa, elämä ja mielialat. Olisin niin valmis jo pois :/

Tosi ihana kuulla teidän kokemuksia! Kiitos 🙂🌻

Tuo on varmaan ihan totta että on "vaarallista" kun ei koe kuuluvansa mihinkään. Mulla on kauhea etsintä nyt päällä että mihin minä "kelpaan" ja mitä ihmettä voisin ryhtyä tekemään. Väsymys on aiemmin iskenyt tällaisissakin tilanteissa - tai toivottomuus ja epäusko omiin kykyihinsä.

Kohtuus pitäisi varmaan kaikessa yrittää säilyttää. Minä olen taipuvainen ehkä ajattelemaan niin että "kuntoudutaan nyt sitten tehokkaasti" ja kaikki hyvä kääntyy liiallisen yrittämisen vuoksi itseään vastaan. Omia voimavaroja ainakin minun on tosi vaikea hahmottaa.

Voisin aika hyvin allekirjottaa tuon otsikon, olen yhä keski-ikäisenä etsimässä omaa paikkaani elämässä. Kun ei ole perhettä ympärillä, on vaikea kokea olevansa osa jotakin. Varsinkin kun mielenterveyden (ja fyysisenkin) terveyden romahtamisen myötä menetin työn ja urani katkesi, kun jouduin henk. koht. turvallisuussyistä muuttamaan takaisin Suomeen. On ollut hirvittävän vaikea paikka myöntää sekin, ettei oma kotimaa kaipaakaan minua takaisin. En olekaan työmarkkinoilla haluttu. Olin jo tottunut siihen, että urani oli nousujohtoinen ja olin saanut paljon arvostusta työpaikassani vuosien myötä.

Sitten yks kaks en eron myötä kuulunut mihinkään, kun muutin yksin asumaan, jäin työttömäksi, puille paljaille ja henkihieverissä. Ja siihen sitten päälle ympäristön paineet ja odotukset. Oli pakko rajata kaikki epämiellyttävät tuttavuudet yli laidan, kunnes voimat kasvoivat. Kaikki jotka arvostelivat toimiani...ja niitähän riitti...kaikki tuntuivat tietävän paremmin, kuinka minun pitäisi elämäni hallita... Eräskin katkera, joka oli joutunut töihin omien sanojensa mukaan...olisin ottanut ilolla työn pienelläkin palkalla jos vaan mahdollista mutta kun en päässyt edes työhaasttatteluihin. Milloin en ollut hyväksynyt työtä kuin työtä - johon totesin että olin hakenut kaikkea mahdollista johon kuvittelin voimieni riittävän. Mutta tajusinhan, ettei minua hanttihommiin huolita pitkän CVni takia. Siellä on liikaa jotain ihan muuta jo tähän ikään mennessä kuin opiskelijahommia. Tiesin senkin, että en masennuksen ja kaikkien epäonnistumisien keskellä pystynyt tsemppaamaan työnhakuun kuten pitäisi. Mutta sille en voinut yhtään mitään, oli yritettävä vain sen mitä jaksoi.

Nyt jälkikäteen olen hyvilläni, ettei minua huolittu töihin, sillä uranvaihto olisi jäänyt siihen. On se sentään sen verran vastenmielistä luopua turvatusta toimeentulosta minunkin kaltaiselleni ei-materialistille. Olen kuitenkin kiitos ansiokkaiden exieni saanut niin paljon rahallisesti kituuttaa elämässäni, että kaipuu säännöllisiin tuloihin on suurtakin suurempi. Ei ole mitään herkkua olla koko aika odottamassa iskua vyön alle, kun jokin etuusluukku isketään kiinni yks kaks varottamatta tai jollakin luukulla keksitään yks kaks jokin syy jälleen kerran, miksi juuri minua pitää sakottaa jostakin. Vihaan etuisuuksilla elämistä, vaikka koenkin että elämäni kahden työuupumuksen ja vuosikymmenten työpanokseni jälkeen olen kenties oikeutettu myös nauttimaan maksamistani verorahoista silloin, kun olen heikoilla. Joten koen, että omianipa otan takaisin, vaikka niistä kirstunvartija pitääkin kynsin hampain kiinni. Mutta toivon hartaasti, että opintojen jälkeen olen niin paljon voimaantunut vuosien tuskaisasta krisiistä, että pystyn itseni sitten elättämään "kunniallisesti" omalla palkalla. Ja tokihan se on se normaali tapaus. Ja se on totta, että jotain on pielessä, että köyhä on ihan puilla paljailla...voisin tehdä siitä mellakan Suomessa 🙄 Olen joutunut avaamaan monien ystävieni silmiä sille, mitä on elää etuisuuksien varassa. Että eiköhän moni heistä mielessään totea, että mieluummin vaikka hirsipuussa 😝

Heipsis!

Mulla tuntuu aika samalta. Todettu vaikea masennus ja sekamuotoinen persoonallisuuhäiriö*mitä sitten tarkemmin tarkoittaakaan*.
Viimeisestä 3 vuodesta ei tunnu muistavan yhtään mitään ja ulkopuolelle mun paha olo ei näy. Kaikki ei vaan jotenkin tajua miten vaikeaa mulla tällä hetkellä on. MIkään ei oo 6 vuoden aikana auttanut. Olin päiväosastolla 4 vkoa ja sen jälkeen 2 kk meni aika kivasti, mutta sitten takaisin samaan pisteeseen. Jotain haluais tehdä, ei ihan kotonakaan jaksa olla, mutta en kerta kaikkiaan jaksa mitään 5 päivän työ/opiskeluviikkoja kun univaikeudetkin vaivaa.

Kaikki vaan ihmettelee että miten vaikeaa tämä homma voi oikeen olla. Tajuavatkohan he edes että jos se olis helppoa selvitä tästä niin en hetkeäkään viettäis tässä olotilassa.

Sulle toivon todella paljon onnea, jaksamista ja tsemppiä. Toivon että sulle tulossa paljon ihania ja elämisen arvoisia päiviä🙂🎂