Moni varmaan tietää sen fiiliksen, kun pään sisällä ajatukset pauhaa ja tekis mieli vaan huutaa? Haluais saada rauhan pään sisälle, toivois että vois vaan oksentaa sen kaiken pahan olon ja ahdistuksen ulos. Tuntuu että pää vaan hukkuu siihen kaikkeen ahdistukseen.
Mun tekee mieli satuttaa itseäni. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni.
Oon nyt 29-vuotias ja paniikkihäiriö alkoi teini-iässä. Masennusta, yleistä ahdistusta, sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä silloin aikanaan, koulukiusaamista ala-asteella.
Nykyään on perusasiat kunnossa, mutta välillä tulee sellanen olo, että haluais vaan kadota maailmalta. Ei, itsemurhaa en haudo. ”Kohtausten” aikana kaikki vaan kaatuu päälle ja luulen sekoavani. Itken hysteerisesti, mutten voi kertoa olosta kellekään. Mietin että tätäkö tää elämä tulee olemaan jatkossakin? Eikö koskaan oo asiat hyvin?
Tarinanpätkäsi on vallan tuttu, minulle ja varmasti myös monelle täällä. Ja tiedän varsin hyvin noi fiilikset, voisin melkein luulla ne itseni kirjoittamiksi.
Onko sulla hoitosuhdetta noiden oireiden pohjalta? Jos ei, niin olis varmaan hyvä olla.
Noi ajatukset ja tunteet on varmasti raskaita jos joutuu kantamaan ne ilman apua ja ihan yksin.
Ja jos sulla on jo tilanne noin pahalla mallilla, että pohdit itsesi satuttamista niin ihan erityisesti.. nyt kipinkapin apua hakemaan, vaikka sairaalan päivystyksestä tai lääkärille aikaa varaten.
Tuo itsen satuttaminen on yleensä jo sellainen viimeisin hätähuuto omassa pahassa olossa, mutta toivon että mietit monen monta kertaa ennenkuin alat satuttamaan itseäsi.
Voit nimittäin todella katua sitä joskus, ja siinä vaiheessa tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Olen kans käyttänyt moista keinoa pahan olon poistamiseen(joka ei oikeastaan ees poistu vaan siirtyy, ja näin ollaan itsensäsatuttamiskierteessä. Ja kyllä, siihen voi jäädä koukkuun!) ja kadun sitä edelleen.
Mä häpeän käsissäni olevia rumia, vaaleita arpia, etenkin kesällä ne on tosi häiritseviä kun kuljetaan lyhythihaisissa paidoissa.
Myös työpaikoilla hävettää jos kädet syystä tai toisesta ovat paljaina. Esim kesäkuumalla on tukalaa joutua piilottelemaan jälkiään.
Tottahan on sekin, että arvet kertoo eletystä elämästä ja ne kuuluu sinne omaan menneisyyteen, mut kannattaa mieluummin hakea muunlaisia muistoja siitä eletystä elämästä ja pohtia erilaisia keinoja saada ne muistot näkyviksi.
Elämäsi tuskin tulee lopullisesti olemaan tollaista, nykyään on niin paljon tukea ja apua saatavilla moneen vaivaan.
Se tosin vaatii itseltä sen alkusysäyksen että saat hakeuduttua avun piiriin. Sieltä he osaavat auttaa ja opastaa sinua eteenpäin.
Yksin ei tartte jaksaa. Toivon sulle paljon rohkeutta ja voimia🌻🙂🌻
Kiitos :3 :3
Sepä tässä justiin onkin, kun olen muuttanut viime vuosina niin useaan otteeseen, ja terveyskeskuskin vaihtunut siinä samalla aina, joten eri lääkärillä aina käynyt. Aina sama ruljanssi sitten alusta. Ja edellisellä paikkakunnalla en ollut lääkäreiden mielestä tarpeeksi "sairas" kaupungin mielenterveys"klinikalle" tai miksikä sitä kutsuttiinkaan. Nyt muutin alkutalvesta uudelle (tutulle kylläkin) paikkakunnalle ja pitäisi taas ottaa selvää miten täällä hommat hoituu :S
Voinhan joistain asioista tietysti poikaystävälle kertoa. Itselläänkin ollut masennusta ja paniikkia vähän joskus aikanaan. Ja hänellä myös koulukiusaamista ollut, joten ymmärtää nekin ja niiden aiheuttamat vaivat ja fiilikset. Silti en haluais kokoaikaa olla valittamassa hänelle. Plus hänen seurassa tietysti on parempi olokin mulla 🙂 Vaan kun olen yksin kotona ja pohdin liikaa asioita, ni alkaa ahdistaa ja itkettää ym.
Paniikkioireet on sentään sen verran hellittäneet, että nykyään ei ahdista kuin kaupan kassajonossa ja välillä kaupassakin. Se on suuri muutos! Ennen ahdisti lähteä koiran kanssa lenkillekin, kauppaan lähtö saattoi kestää tunninkin, moottoritiellä auton kyydissä, bussissa, junassa, kaverin luona, kaveri jos tuli käymään, uudessa kaupassa...