Olen aina ollut eteenpäin suuntautuva ja positiivinen ihminen (mies) ja lapsena olin todella iloinen, avoin ja millainen lapsi nyt yleensäkään on.
Jossain vaiheessa ala-asteella huomasin jäävänä ryhmien ulkopuolelle ja minua alettiin…noh…koulukiusaamaan tuolloin. Tuo oikeastaan paheni sikäli yläasteella, että minua ei edelleenkään kutsuttu mihinkään porukoihin ja muutenkin minua nimiteltiin ties millä sanoin ja termein…liki kaikkia koululuokkani ”kaverit” tuntuivat jotenkin karttavan seuraani.
Sitten kun olen työelämään siirtynyt ja töidenkin ohessa kouluttautunut yliopistotutkintoon, tuo samainen karttaminen on näkynyt myös työmaailmassa. Minun on ollut todella vaikea saada työpaikkoja, sillä jokin minussa vaan haastattelijoissa tekee ettei minua tule valituksi työhön, vaikka osaamista, motivaatiota ja halua pitkäaikaisesti sitoumiseen olisi.
Muutimme lasten tultua kuvioihin mukaan tänne itäiseen Suomeen paluumuuttajina ja olen sen jälkeen ollut julkisella töissä jo kuuden vuoden ajan. Normaaliahan on, että jossain vaiheessa ihminen alkaa miettimään uusia haasteita, kuten minäkin.
Olen nyt kolmen vuoden ajan laittanut todella ahkerasti hakemuksia ja käynyt haastatteluissa, mutta ei vaan paikkaa saa. Minusta suoraan sanottuna tuntuu, että tuo karttaminen jota tapahtui lapsuudessa ja nuoruudessani, on seurannut minua myös tänne aikuisikään. Haastatteluissa olen positiivinen, kyselen paikasta ja kerron motivaatiostani ja halusta saada paikka…mutta ei. Joku vaan mättää.
Nykyinen työtehtäväni on todella väritön ja pystynkin tekemään työni miltei heti maanantaina pois. Loppuviikko onkin todella tiukkaa jaksamisen suhteen, sillä työni julkisella on oikeasti paperinpyörittelyä ilman suurempia vastuita. Työpaikallani työyhteisö on lähellä eläkeikää olevia, joiden kanssa minulla ei ole samoja kosketuspintoja keskusteluissa ja elämänvaiheessa, sillä ikäeroa on liki 30 vuotta heihin. Nyt viime aikoina työhakemusten surkeat tulokset, huono työ onkin alkanut vaikuttamaan omaan parisuhde-elämään ja muuhun jaksamiseen. En vain enää jaksa kiinnostua töistäni, sillä minusta tuntuu, että ihan sama miten nämä työt tekee, niin tulevat silti hoidetuksi. Joka päivä tuntuu olevan suurta jaksamista henkisesti. En vain tiedä yhtään kuinka tästä olotilasta päästä pois, sillä tämä tila tuntuu jatkuvasti vaan pahenevan. Viime aikoina minulle onkin alkanut tulemaan ajatus, että parempi kun elämä päättyisi ja pääsisin tästä kärsimyksestä pois.
Elämä tuntuu olevan kuin yhtä samaa puuroa ja teki mitä teki, niin aina tuntuu samat tulokset ja raiteet johdattelevan elämää. Olenkin vaimolle sanonut, että tämä elämä tuntuu kohdallani olevan kuin ohjelmoitu etukäteen ja että minulle on annettu tämä kohtalo – teki mitä teki, niin tulos on aina sama. Hassua, mutta tämä elämä tuntuu olevan kuin Matrix, jossa asiat menevät liki miltei aina kuten odottaa saattaa.
En tosiaankaan tiedä miten tästä jaksaa eteenpäin, sillä olen vasta kohtuu nuori ja työelämän ja elämän pitäisi olla parhaassa vaiheessa…ja jo nyt mietin, että kuinka oikeasti jaksaa tätä eläkeikään saakka.
Tosi ikävä kuulla, että koit tuollaista sosiaalista kiusaamista melkein koko kouluiän. Oletko näin aikuisena ollut näihin ihmisiin yhteydessä ollenkaan? Tiedätkö mitä heille kuuluu ja mitä heidän elämässään tapahtuu? Kuulostaa ainakin siltä (anteeksi, että oletan), että olet yhä hieman katkera tämän kierteen aloittajille lapsuudesta? Tai kun itse ainakin yhä olen.
Ala-asteella olin aina se pulska tyttö, eikä minulla ollut kavereita. Yläasteella pysyi samat piirit, eivätkä tytöt huolineet minua mukaan käytännössä mihinkään ja kuiskuttelivat ja harrastivat hiljaista sosiaalista syrjintää. Aloin hengailla poikien kanssa, ja siitäkö ne tytöt vasta riemastuivat.. Lukio jatkui samoilla porukoilla ja hylkimisellä, kaikki pakolliset sosiaaliset tilanteet ja kemut olivat saatanasta ja vanhojen tansseista anoin vapautusta vedoten rahaan. Todellisuudessa sain painajaisia julkisesta nöyryytyksestä. Nykyään kärsin yhä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Työelämässä olen nuori nainen miesvaltaisella alalla, joten...
Myös tuo työelämäpuoli kuulostaa kyseenalaiselta, jos todella olet ulospäin yhtä positiivinen, kiinnostunut ja motivoitunut, mitä annat ymmärtää (ja vielä tuntuisi hyvä koulutus olevan tukemaan tätä), niin minkähänlaista ihmistä paikat oikein hakevat.. oletko alalla missä on paljon tekijöitä ja vähän paikkoja? Onko alasi ja työpaikkasi nyt sellainen, jossa voisi edetä ylemmäs lisää haasteisiin ja vastuisiin? Entä alan vaihto, onko käynyt mielessä? Tai omassa ammatissa toisaalle suuntautuminen, mikäli mahdollista?
Mainitsit, että työ ja sen ankeus on alkanut vaikuttaa mm parisuhteeseen. Tuleeko puolisosi mahdollisia muutossuunnitelmia, jotta jaksamisesi parantuisi? Entä lapset, saatko heistä voimaa ja intoa jaksaa taas seuraavan päivän?
Itse vihaan ammattiani ja työtäni. Juuri nyt olen 5kk ikäisen lapsen kanssa kotona vielä 11kk ja mies töissä. Vaikka päivät, illat ja yöt yksin lapsen kanssa verottaa ja tekisi mieli välillä vain itkeä, niin pyyteetön aamuhymy ja nauru pinnikseen sinne kurkatessa saa jaksamaan. Mies on läsnä fyysisesti illat ja viikonloput, mutta henkisesti ei aina niinkään. Useasta keskustelusta huolimatta viettää valtaosan ajastaan koneella vastamelukuulokkeet päässä, eli ei kuule eikä nää vaikka samassa huoneessa ollaankin, ja näin ollen hoidan 97% kaikesta yksin.
Varmasti meillä molemmilla on vielä reilusti aikaa sinne eläkeikään ja vuosia saada Matrix katkeamaan. Kuulostan varmaan ärsyttävältä, kun sanon, että tilanne voi olla 10 vuoden päästä ihan eri, koita jaksaa vielä ja etsi pieniä iloja, tee niistä suuria ja nauti niistä. Jos et muuten, niin lastesi takia. 🙂