Olojen purkua, kun muualla ei voi.
Kirjoitan nyt ajatuksen virtana tuskaani ulos. Pahoittelen mahdollista rönsöilyä, pötköilyä ja kirjoitusvirheitä, mutta olen nyt päihtyneessä tilassa.
Olen +20-vuotias nainen, joka haluaa syvästi kuolla. Se on tämän avautumiseni kantava teema.
Jo lapsesta saakka olen ollut ihmisille näkymätön, sylkykuppi ja kasvanut negatiivisten asioiden ympäröimänä. Isää ei koskaan ollut. Isää kiinnosti aina kaikki muu, paitsi oma perhe. Paineli lähikapakkaan, kait vieraita naisia naurattamaan, ja tuli kotiin aina yömyöhään. Isän kanssa oli monet tappelut, kävi joskus fyysisesti käsiksikin. Äiti oli joskus riitojen välissä, mutta joskus ei. Äitini on melko poissaoleva ihminen, olemme nykyään paremmissa väleissä mutta silti melko etäiset. Lapsuuteni olen kuullut haukkuja myös sukulaisiltani, isoäiti-vainaakin kävi käsiksi muutamassa potkimalla, tukistamalla, ja pamauttamalla koiran talutushihnalla päin näköä. Kärsi alko-ongelmista ja mt-ongelmista.
Minua on pienestä pitäen verrattu serkkuihini, jotka ovat aina osanneet kaiken paremmin kuin minä. Joskus on tuntunut, että äiti rakasti enemmän muita sisaruksiani ja serkkujani, kuin minua. Ikuista alisuorittajaa. Olen lapsuuden neuvolakorteissa kuulemma ollut ”iloinen, reipas, vilkas, määrätietoinen”. En tunnista itseäni siitä. Tunnistan kyllä miten jo ennen peruskoulua tahdoin kuolla. Koin, että parempi kaikkien ilman minua. Vähättely on melkein kiinnikasvanut selkärankaani. En minä mitään ole.
Peruskouluajan, ja esikoulussakin sekä sen jälkeen, oli koulukiusaamista. Fyysistä, psyykkistä, tauotonta. Kiusattiin kaikesta, oli seksuaalista ahdisteluakin, vainoamista, väkivaltaa. Joka päivä itkien kotiin, kunnes aloin lintsaamaan. Sitten viiltelyä vähän, sain jossain kohtaa lääkityksen, nappailin niitä miten sattuu. Aloin käyttää alkoholia, varastin isältä viskiä, ja halusin kuolla jatkuvasti vain enemmän. Koulussa ikuinen pilkan kohde, sairastuin syömishäiriöönkin. Lapsuudesta etäinen muisto että minua olisi käytetty seksuaalisesti hyväksi, naapurin pojat.. mutta sitähän ei ole kukaan terapeuttinikaan koskaan uskonut. Mutta aikuisiällä, vähän ennenkuin täytin 18 se viimein tapahtui. Serkku oli paikalla, mutta ei se mitään reagoinut asiaan, kunhan naureskeli kun kuulostin kuulemma virtahevolta.
Löysin itselleni aina kaikkialta epävakaita suhteita. Jossain kohtaa tapasin silloisen elämäni rakkauden, joka oli narkkari ja vaikeasti mt-ongelmainen. Suhde alkoi ja samalla minunkin päihteidenkäytön lisääntyminen.
Vetelin pillereitä, join, hän veti minut mukaan maailmaan johon en olisi niin nuorena kuulunutkaan. Tuli turpaan fyysisesti ja psyykkisesti. Yritti itsemurhia kun olin jättämässä häntä. Petti ja valehteli, mutta olin siinä suhteessa siltikin, koska uskoin etten parempaakaan saisi. Jaksoin useita vuosia katsella, kunnes uskalsin jättää, mutta siinä välissä oli romuttunut minäkuvani, päätä tullut romutettua päihteillä, tehty monta turhaa reissua mielisairaalaan että hän pääsee ryyppäämään, narkkaamaan ja panemaan muita naisia, ja aina oli hänen vanhempansa puolustamassa ja syyttelemässä minua välinpitämättömyydestä. Paristi löysin itseni putkasta, paristi selviämisasemalta, ja usein rikkinäinen lasipullo ranteella miettien, että tapan itseni, kun ainoa joka välittää on kissamme, joka sekin jäi hänelle koska pakotettiin luopumaan siitä. En meinannut päästä hänestä silti eroon vuosiin.
Työelämässä mua on ahdisteltu seksuaalisesti, ja kiusattu kunnes oon jäänyt pois. Menin minne tahansa mua kiusataan , ei oo puolustautuminen koskaan paljoa auttanut. Koulussa, töissä tai muuallakaan.
Mulla ei juuri ole koskaan ollut ystäviä, ne on hetken pörränneet siinä mutta sitten kadonneet, mun jutut on levitelty ympäri kylää ja mut on tehty naurunalaiseksi. En nykyään enää ees uskalla luottaa keneenkään, ees niihin, jotka tuossa vielä ihmeen kaupalla on mukanani. Olen vainoharhainen koko ajan ja tuntuu että kohta nekin hylkää, haukkuu mua selän takana tai naureskelee mulle. En usko minkään pysyvyyteen enää.
Vähän aika sitten poukkoileva on-off-suhdekin päättyi. Kaikki rakkaussuhteeni ovat sisältäneet sen, että mut jätetään aina toisen takia. Siksi en uskalla enää parisuhteeseenkaan, mutta erojen jälkeen exille on seksi aina kelvannut. Silti rakastan viimeisintä exää, vaikka tiedänkin, ettei kukaan voi rakastaa minua.
Koen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi.
Minä en ole opiskellut ammattiin, koska kiusaamistaustani takia en uskalla mennä kouluun, en luota siihen etteikö kiusaamienn taas vaan jatkuisi vaikka ottaisin minkä asenteen. Käyn terapiassa, mutta terapeuttini on huono minulle. En saa apua.
Olen käynyt läpi päivystyksessä istumiset, avohoidon, päiväsairaalat, ryhmäterapiat, käynyt juttelemassa hengellisissä paikoissa, puhunut ihmisille, kirjoittanut olojani ylös, harrastanut. Olo ei mene pois.
Nyt olen juonut enemmän tai vähemmän tissutellen noin 8 päivää putkeen. Olen myös suunnitellut junan alle jättäytymistä.
Hyvä, että kirjoitit. Olen kokenut samaa. Ja moni muukin on kokenut samaa. Noin rehellinen teksti saattoi auttaa jotakin toista.
Älä luovuta.
Mahdottomatkin tilanteet selviävät. Kaikki on mahdollista!
Jatka avun hakemista. Koita pitää huolta itsestäsi.
Tiedän, että joskus avun saaminen on aika vaikeaa. Mutta sekin tulee aikanaan.
Voimia!
Tuli mieleen vielä, että olet ilmeisesti niin nuori, että esim. koulukiusaamishaavat jne. eivät ole mitenkään voineet parantua vielä. Sinulla on aikaa.
Olen joskus itse avautunut liikaa. Se sinun kannattaa jättää ehkä tässä vaiheessa ammattilaisille. Heillä on vaitiolovelvollisuus. Onko sinulla joku tukihenkilö tukinetissä?
Jaksamisia!
Voi Tyttökulta!
Mitä sinulle nyt kuuluu?
Sinunkaltaistesi takia minä haluan opettajaksi ja erikoistua vielä opoksi. Koulukiusaaminen on todella kurja asia ja syrjäytyminen myös. Haluaisin olla puolustamassa heikompia ja auttaa löytämään muutosta. Tuo kierre, johon sinä olet joutunut, pitäisi saada pysäytettyä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Olen todella surullinen, kun luin sinun tekstiäsi. Et ole saanut apua. Toivottavasti olet nyt päässyt tuosta kirjoitushetkestä edes vähän positiivisemmalle puolelle.
Pieni ihmisentaimi tarvitsee sitä, että hänen tarpeisiinsa vastataan. Fyysisen huolenpidon lisäksi on tärkeää saada kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Kirjoitat isästäsi. Tyttölapsille isä on erityisen tärkeä. Jos ei koe saavansa isän huomiota, sitä miesten huomiota hakee sitten aikuisenakin vähän väärällä tavalla. Tämä seuraava ote on lainattu MLL:n vanhempainnetistä:
"Isän merkitys tytön itsetunnolle on suuri. Kun isä suhtautuu hyväksyvästi tyttäreensä, tämä voi kokea olevansa hyvä ja hyväksyttävä. Hänen ei tarvitse todistella itselleen omaa kelpaamistaan ja suostua millaiseen seurustelusuhteeseen tahansa. Hyvällä itsetunnolla varustettu tyttö malttaa odottaa poikaa, josta hän itse pitää."
Tärkeintä sinun olisi ymmärtää, että MIKÄÄN EI OLE OLLUT SINUN SYYSI. Se ei ole sinun syysi, että olet joutunut kokemaan kamalia asioita, joita kenenkään lapsen/nuoren/ihmisen ei pitäisi kokea; henkistä ja fyysistä väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä jne. Se ei ole sinun syysi, että isää ei perheessä ollut, että äiti oli poissaoleva, isoäitikin väkivaltainen. Sinulla ei ole ollut elämässäsi turvallisia aikuisia, jotka olisivat pitäneet sinusta huolta. Se ei ole ollut sinun syysi, että sinua kiusattiin koulussa! Sinun opettajasi olisi pitänyt puuttua siihen, sinun vanhempiesi olisi pitänyt puuttua siihen.
Sinulla on huono minäkuva ja itsetunto. Sekään ei ole sinun vikasi. Sinun on hyvä ymmärtää, että se johtuu osittain siitä, että sinä olisit tarvinnut nuorena ystäviä. Tässä taas lainaus MLL:n sivuilta: "Kaverit ovat nuorelle välttämättömiä. He ovat peili, josta nuori katsoo, hyväksytäänkö hänet. Kun kaverit hyväksyvät nuoren, hänen on helpompi hyväksyä itsensä."
Nyt olet aikuinen. Sinun pitää rakentaa elämäsi ja itsetuntosi nyt uudelleen. On hyvä, että olet hakenut apua. Jatka sitä! Sinulle on tapahtunut niin vaikeita asioita, että tarvitset edelleen ammattilaisten apua. Vaihda terapeuttia. Varo hakemasta rakkautta ja läheisyyttä toisesta kovin rikkiolevasta ihmisesta, esimerkiksi narkkarista. Arvosta itseäsi naisena sen verran, että älä päästä ex-poikaystävää viereesi. Sinä pärjäät ilman heitä!
Minä olen vaikeissa tilanteissa itse saanut apua sellaisestakin kuluneesta fraasista, kuin "kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa." Sinä olet varmasti hyvin vahva sielu, kun olet jaksanut kahlata tuollaisten olosuhteiden keskeltä. Sinä olet henkisesti paljon vanhempi kuin ikäsi. Elämä itsessään on arvokas. Sinä olet nuori nainen, jolla on vielä paljon edessä. Maailmassa on olemassa muutakin kuin se yksi kylä.
Joskus vaikeat elämänkokemukset auttavat pääsemään elämässä hyvään asemaan. Minä uskon, että sinulla on hyvät mahdollisuudet. Vaikutat älykkäältä ja kirjoitat lahjakkaasti, virheetöntä kaunista kieltä. Ehdottomasti kannustan sinua lähtemään aikuiskoulutukseen. Siellä toisten aikuisten keskellä ei ole samanlaista kuin aikaisemmissa kouluissasi oli.
Tsemppiä elämäsi uudelleenrakentamiseen!
Kiitos Mailis!
Onko täällä mahdollisuus johonkin tukihenkilöönkin? Miten se homma toimii?
Aloittajalle:
kokemasi elämä tähän asti on ollut varmasti kamala ja vielä asioiden pitkäkestoisuuden vuoksi sietämätön. Kiitän, että jaat tarinasi - se auttaa sinua jäsentämään tunteitasi ja ajatuksiasi ja muita samaistumisen kautta purkamaan omia tuntojaan.
Olen sinua luultavasti noin viisi vuotta vanhempi nainen, jota on myös kiusattu ala-asteella noin vuoden ajan. Olen elänyt lähes koko lapsuuteni ja koko nuoruuteni alkoholisti äitini kanssa. Elämääni on kuulunut fyysistä ja todella pahaa henkistä väkivaltaa. Olen vihannut itseäni, inhonnut, syyttänyt itseäni k a i k e s t a ja vasta viimeisen kahden vuoden aikana herännyt siihen todellisuuteen, että minua on kohdeltu väärin ilman että olen siihen syyllinen. Olin menettänyt itseluottamukseni täysin ja syyllistin ja joskus syyllistän vieläkin itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa tai joilla ei ole väliä. Esimerkiksi virheiden tekeminen saa minut lähes lamaantuneeksi, koska olen pyrkinyt täydellisyyteen ja ylisuorittanut elämääni nuoresta asti. Aloin myös vältellä tilanteita, joissa voisi epäonnistua, mikä rajoitti elämääni todella. Nyt olen astunut pelon sekaisin, mutta myös onnellisin ja innostunein tuntein ulos turvallisesta synkästä kuplastani, missä olin vain sivusta seuraaja. Välillä meinaan palata kuplaani ja siellä käynytkin hetken levähtämässä, mutta jatkanut sitten eteenpäin. Olen muokannut kuplani nyt normaaliksi olotilaksi turvallisesta yksinolosta ja rauhoittumisesta asioiden välttelyn sijaan.
Menin alkoholistien lapsille suunnattuun vertaistukiryhmään, missä ensimmäistä kertaa nostin käteni ilmaan ja myönsin, että en ole elänyt itselleni, vaan murehtinut kaikkien muiden hyvinvointia. Sen jälkeen alkoi vastuunotto omasta elämästäni, joka tuntui aluksi liian raskaalta - millä taidoin ja voimin menisin itsenäisesti eteenpäin? Kuitenkin päivä kerrallaan olen alkanut kunnioittaa itseäni enemmän, vaikka paljon on vielä käsittelemättä.
Suosittelen sinulle ja kaikille muillekin vertaistukiryhmiä, joissa käsitellään yhdessä aiheita, jotka ovat hankaloittaneet jokaisen paikalla olleen elämää. Kenenkään tarina ei ole samanlainen, mutta jokaisen tarina on heille totista totta, niin kuin sinulle oma tarinasi.
Iloa kesääsi ja näe itsesi rohkeana ihmisenä, joka ansaitsee kaiken avun ja tuen. Pyydä ja vaadi sitä!
Ole hyvä vain!
Hei, sanokaa nyt joku miten täällä voi saada tukihenkilön? En enää muista ja en saanut itse selvyyttä.
Suosittelen myöskin muuta vertaistukea 🙂