Mieheni on nykyään ihan tyystin toinen henkilö mihin aikoinaan tutustuin ja ihastuin. Työperäinen uupumus aiheutti akuutin määrittelemättömän psykkosin ja nyt elän zombien kanssa. Saikulla ukko ollut kohta vuoden. Juhannuksen jälkeen tuon oudon samassa asunnossa asuvan henkilön pitäisi mennä töihin, mutta ne usko, että hän koskaan palautuu työkuntoiseksi ja normaaliin työelämään.

Ennen niin tasainen, empaattinen ja osallistuva tyyppi makaa nykyään vain sohvalla. Tunnekylmyys ehkä pahempaa kuin muu toimimattomuus. Minä saan avata kaikki keskustelut, jos niitä yksin puhumisia nyt voi keskusteluksi sanoa. On päiviä, kun en kertakaikkiaan vaan jaksa puhua hänelle sanaakaan 😭 Miksi nähdä vaiva, kun ei välttämättä saa vastausta, kommenttia tai oikein mitään reaktiota. Ymmärrän, että omaisena minun pitäisi olla vahva ja tukea, mutta ihan aikuisten oikeasti, nyt minulle on mennyt tilanteen takia kurpitsa kokolailla syvälle sieraimeen.

Käyn töissä normaalisti ja pyöritän kaikki arjen rutiinit kotona. Saan olla valmiustilassa olin sitten kotona tai töissä. Töissä on omat kiire jutut ja kotonakaan ei oikein kykene rentoutumaan, kun sitä vaan miettii ja yrittää tulkita toisen käytöstä. Minulla on todella paha mieli. Pahinta on huomata, että omakin persoonallisuus tuntuu muuttuvan tilanteen takia. En varmasti ole ollut ennen näin kireä, kyyninen, epäilevä ja helposti lannistuva. Pinna on todella lyhyt nykyään ja käämit kärähtää ihan mitättömistä asioita.

Onneksi meillä ei ole lapsia. Siinä olisi sitten lisää passattavia ja aihetta kantaa lisää huolta ja murhetta. Oikeastaan silloin, kun edes puolittaisessa sivuvirkkeessä ajattelin jälkikasvua, herra oli koko ajan töissä. Nyt kun hänellä on "vapaa-aikaa" on kyllä esittänyt muutaman kerran toiveen lapsesta. Minkäs teet ? Tyyppi on muuttunut niin paljon hekisesti ja fyysisestikkin etten minä tuollaisen kanssa halua lisääntyä.

Ihan satunnaisesti pinnan alta välähtää jotain vanhaa ja tuttua, mutta ne hetket ovat lyhyitä ja erittäin harvinaisia. Silloin aina ajattelen kumpa asiat olisivat kuin ennen. Minkä minä mahdoin, että toinen halusi tehdä pipo punaisena duunia, vaikka ihmettelin ja osin moitinkin työtahtia ja määrää. Vaikka anoppi onkin sitä mieltä, että minun olisi pitänyt reagoida poikansa uupumiseen ajoissa, en silti suostu ottamaan kaikkea syytä tapahtuneesta niskoilleni. Ihan yhtälailla tai jos ei paremmin olisi äidin pitänyt huomata poikansa tila ja tehdä jotain.

Parisuhteesta ei voi nykyään puhua. Tunnen olevani hyödyke: sisäkkö talkkarin ominaisuuksilla. Kamalaa sanoa, mutta oikeasti en haluaisi tuntea laisinkaan tuollaista miestä mikä minulla nyt on ☹️

Mitä aiot tehdä - erotakko ja löytään uuden miehen, jonka kanssa myös saada lapsia? Taidat elää avioliitossa, jossa luvattu, että myötä- ja vastoinkäymisissä!

Onkohan se yleistä, että mt-ongelmat muuttavat ihmisen persoonallisuuden? En tiedä vastausta, koska ei ole niin paljon kokemusta mt-ongelmaisista ihmisistä. Joka päivä olen itse tekemisissä kahden mt-ongelmaisen kanssa ja kumpikin on aivan ihana ihminen monessa suhteessa. Mitään pahaa sanottavaa ei heistä ole, paitsi se, että hän joka kärsii biposta taitaa nyt olla sellaisessa masennusjaksossa, että en enää tiedä mitä hänelle sanoisin. Mt-toimiston ja lääkärien tehtävä on hänet hoitaa - minä olen vain ystävä ja soittelen. Muuta tehtävää en itselleni voi hänen kohdallaan ottaa.

Mutta se ihminen, jonka persoonallisuuden olen kuullut muiden ja omasta mielestäni täysin muuttuneen, ei ole kait ollenkaan diagnosoitu miksikään. Mutta olen ymmärtänyt, että kaikenlaisia persoonallisuushäiriöisiä on työelämä täynnä ja monet sellaiset huonot ominaisuudet auttavat jopa menestymisessä. Elämä on niin kummallinen ja kummallinen on mt-diagnosien maailma.

Ja onhan se niinkin, että riippuen kenen kanssa - minkälaisen ihmisen kanssa - on tekemisissä niin ihmisestä tulee esille erilaisia puolia. Joidenkin kanssa negatiivisia puolia, mutta ajatelkaas jos tapaa ihmisen, joka "houkuttulee" toisesta esille kaikenlaisia hyviä puolia. Se on ihanaa.

Mt-ongelmat ja varsinkin lääkkeet vaikuttavat ihmisen seksuaalisuuteen, mutta se onkin sitten ehkä jo ihan oman aloituksen arvoinen juttu.

Entä oletteko huomanneet, että oma persoonallisuutenne olisi jostakin syystä (täysin?) muuttunut?

Hei, muista vanhan tuttunu neuvo jos läheinen kärsii MT-ongelmista. -Jos puoliso sairastuu, se ei tarkoita että sinun pitäisi sairastua. Älä kiellä naurua ja iloa itseltäsi! lähde vaikka yksin tuulettuun tms. sillä muuten puolisosi vetää sinut perässäsi. voiko myös olla että puolisosi ei välttämättä haluakaan parantua kun näin saa sinun jakamattoman huomion... tietty kylmyys ja välinpitämättömyys voisi olla nyt myös hyvää lääkitystä..

nimim. "kokemusta on"🙄

Hei!
Ajattelin vastata, sillä oman viime aikaisen kriisini kautta olen pohtinut tätä kysymystä ja ehkäpä tämä keskustelu voisi avartaa minuakin askarruttaneita asioita. 😑❓

Eli olen itse nyt noin kymmenen kuukauden ajan joutunut mieheni siskon tiimoilta kiusaamisen ja henkisen väkivallan uhriksi. Tilanne alkoi (minun ja mieheni mielestä) aivan mitättömän pienestä kritiikistä, kun arvostelin hänen tapaansa toimia yhdessä pienessä tilanteessa (mielestäni tuolloinen kritiikki ei ollut edes loukkaavaa, vaan kirjoitin emailitse, että hän meni asian hoidossa "päin punaisia" ja että tuolloin "kärpäsestä tehtiin härkänen" ja että olen harmistunut ja surullinen tästä) ja tuolloin hän kimpaantui aivan suunnattomasti ja soitti miehelleni hyvin aggressiivisena, että "oletko koskaan ajatellut, että sinun vaimollasi (=eli minulla) on luonnehäiriö ja hän on mielisairas?" Ja tuosta eteenpäin hän on haukkunut minut kaikilla elämän osa-alueilla eli ihmisenä, äitinä, vaimona, jopa työntekijänä; lisäksi hän on diagnosoinut minut narsistisesti luonnehäiriöiseksi8häneltä tuli kolmisivuinen kirje, jossa oli lueteltu ko luonnehäiriön piirteitä viitaten minuun ja tekemiini elämänvalintoihin) ja viimeisimpänä tällä viikolla hän haukkui minut patologiseksi valehtelijaksi. Hän ei pysty yhtään hillitsemään itseään, käytöstään ja sanomisiaan kun puhe kääntyykin minuun; eikä hän tunne pienintäkään häpeää käytöksestään, puhumattakaan syyllisyydestä - hän tuntuu oleva oikeutettu tekemään ja sanomaan mitä tahansa. Mainittakoon, että vain muutama viikko tuota antamaani kritiikkiä ennen olimme pariskuntina (minä ja miehei - hän ja miehensä) yhteisellä päivän matkalla Tallinnassa ja kaikki oli päällisin puolin ok.

Eli olen tässä hämmästellyt mistähän mieheni siskon yht´äkkinen viha, inho ja aggressiivisuus minua kohtaan johtuu? Olen hänen äidiltään eli anopiltani kuullut, että hänellä ovat alkaneet vaihdevuodet, mutta voivatko ne sekoittaa ihmisen luonteen/pään? En tiedä!

Joka tapauksessa voimia kaikille, joiden lähipiirissä on ns. vaikeita tapauksia 🙂

tinppa-75 kirjoitti 15.1.2011 8:21

Hei, muista vanhan tuttunu neuvo jos läheinen kärsii MT-ongelmista. -Jos puoliso sairastuu, se ei tarkoita että sinun pitäisi sairastua. Älä kiellä naurua ja iloa itseltäsi! lähde vaikka yksin tuulettuun tms. sillä muuten puolisosi vetää sinut perässäsi. voiko myös olla että puolisosi ei välttämättä haluakaan parantua kun näin saa sinun jakamattoman huomion... tietty kylmyys ja välinpitämättömyys voisi olla nyt myös hyvää lääkitystä..

nimim. "kokemusta on"🙄

Kiitos tinppa-75 vastauksesta. Minulle aivan uusi näkökulma.

Emme ole naimisissa, mutta susiparina eläneet kohta 15 vuotta. En koe eroa välttämättä vielä ratkaisuna. Myöskään lapsettomuus ei ole minulle ongelma, koska en yksinkertaisesti pidä lapsista.

Anoppi tuossa iltateellä yritti sälyttää minun harteille kiltin hyvä luontoisen poikansa sairastumista: "ei HEIDÄN suvussa ole ennen vastaavaa tapahtunut". Eli rivienvälistä luin tieten tahtoeni, että minä olen sitten se,joka on puolisoni uuvuttanut psykoosiin asti. Just joo 😟 Suoraan sanottuna en minä ole vaatinut tekemään ympäri pyöreitä työpäivä ja viikkoja. Molemmilla omat pankkitilit eli en käy edes mieheni kukkarolla, senkään puolesta ei ole tarvinnut stressaantua.

Pelkään, että oma persoonani murenee, ilman että huomaan sitä itse. Ärtyneisyys johtunee suurimmalta osin ihan fyysisestä väsymisestä. Mutta silti peikkona takaraivossa kaikuu pelko oman psyykkeen romahtamisesta.

Omaa tilaa haen ihanan lumisista metsistä hiihtolenkkien tiimoilta. Kotona kumminkin odottavat tavalliset rutiinit tekijäänsä. On ihan kiva vaikka syödä lämminateria kerran päivässä 😉

tota.... tee vain niitä hiihtolenkkejä ja kun tulet kotia niin anna äijäsi maata sohvalla. ja rupea tekeen esim. askareita ihan normaalisti ja luontevasti. unohda tavallaan koko miehesi olemassaolo ettet alkaisi ite valua samaan kuoppaan kuten pelkäätkin. mene jumppaan tms. ja tapaa kavereita ja uusia ihmisiä. kyllä se mies sieltä nousee jos haluaa. voithan ehdottaa että se kävis lääkärillä tms. tai soita vaikka lanssi hakeen jos ei usko ja anna viedä mennessään, sieltä se apu tulee jos on tullakseen.

olen itse nähnyt samanlaista toimintaa lähipiirissä ja tilanne alkoi vasta sitten muuttua hitaasti mutta varmasti kun antoi toisen sairastaa/ märehtiä asiansa rauhassa.
onhan se näinki että ei suuri työmäärä ketään tapa/ masennuta jos pitää homman hanskasa eikä lupaile muille liikoja. tekee minkä osaa ja kerkiää mutta jos alakaa stressaan ihtensä hengiltä joka puimuriremontin tai kylvönajan niin kyllä siitä maku menee. ite olen sen aikoinaan päättänyt vaikka pitkää päivää teenkin että jos liikaa alkaa ahistaan ni kun saan hommat silläkertaa tehtyä niin käyn vaikka yksin motarilla kierroksella, menen metsään kuunteleen huminaa tai vain kuuntelen tunnin musiikkia napit korvilla....

Kiitos taas Tinppa-75 kommentistasi!

Taidan jopa sanoa ukolleni, että ole vaan rauhassa ja laita itsesi kuntoon. Jos tarvii jotain jeesinkiä, olen käytettävissä. Ottaa vaan oikeasti aivoon toisen loputon sohvalla makoilu ja tolkuton saamattomuus, mutta jos nyt oikein sisukkaasti yrittäisin olla ärsyyntymättä. Hoitotapaamisissa lienee mieheni käy ja olen ollut mukanakin toisinaan tapaamiseissa, jotta hoitohenkilökunta saisi toisen mielipiteen arjesta. Kurjimmalta tässä tuntuu tosiaan se, että henkilö johon aikanaan olen rakastunut on muuttunut melko pienessä ajassa tyystin toiseksi henkilöksi. Uskomatonta, että toinen voi ärsyttää ihan vain sillä ettei tee mitään.

Tuohan alkaa kuulostaa hyvältä että sulla rupeaa olemaan asennetta. Se tarkoittaa että et ole menossa samaan monttuun miehesi kanssa, usko tai älä, mutta minusta tuntuu että tuosta se miehesikin paraneminen alkaa.... pidä huolta itsestäsi, ei sitä loppujenlopuksi kukaan muukaan tee.......

Kannattaa miettiä tosiaan oma jaksaminen niin, ettei itsekin sairastu siinä vieressä.

Mulla oli exällä mt-ongelmia ja pidin sitten meistä molemmista huolta, vaikka itse elin koko ajan ihan putoamisen rajoilla. Sitten kun vihdoin tajusin mitä olin itselleni tekemässä, sitä suhdetta ei enää pelastettu. Mua ärsytti varsinaisen ongelman lisäksi älyttömästi kanssa se toisen kotona makaaminen ja varmaan joku itsesuojeluvaisto heräsi, kun kaikki positiiviset tunteet katosi sitä kohtaan. Tilannetta oli jatkunut jo niin kauan, että eron jälkeen en sitten enää jaksanutkaan ja lähdin sitten sairaslomalle. Mutta tää mun kokemukseni ei ollut työuupumusta, mutta psykoottista toimintaa siinäkin oli..

Sulla on oikeasti oikeus tuntea negatiivisiakin tunteita. Kyllähän joskus palaa hermo ihan toimivassakin tilanteessa. Sun vika ei missään nimessä ole se, että mies on sairas. Autat sen verran kuin jaksat ja oikeasti haluat.. etkä yhtään enempää. Niin edes toinen teistä jaksaa. Miehellesi on varmaan sekin jo tärkeää, että olette yhdessä vaikka kaikki muu meneekin nyt päin jotain.

On kanssa tärkeää, että sulla on joku kenen kanssa puhua asioista (joku muu kuin miehen terapeutti).

Ja sitten jos lopulta kuitenkin päätätte lähteä eri suuntiin, niin sekään ei ole maailmanloppu. Kummallekaan.

Jaksamista! 🙂🌻