Hei Meddy43! Anteeksi äskeiseen viestiin laitoin nimesi väärin.
Olen saanut ahdistuskohtauksen kaupassa. En ole pystynyt suorittamaan kaikkia ostoksia. On tullut kiire "paeta" kaupasta ja hengittää. Se on pelottavaa, kun jäykistyy yms.

Hei!

Minä olen ollut täysin toimintakyvytön käytännössä 9-10 vuotta - mikä tarkoittaa ihan tosissaan sitä, että ellen juo, makaan vain sängyssä täysin halvaantuneena. Kun juon, pystyn olemaan koneella, mutten pysty tekemään mitään muuta, ja usein tämäkin on hirveän vaikeaa.

Olen 30 enkä ole koskaan ollut töissä, eikä minusta enää työkykyistä tulekaan. Vastuu, minimaalisen pienikin, on liikaa. En pysty edes esim. tiskaamaan, jos joku näkee työni tuloksen, koska siinä saattaa olla virheitä. Syyllisyys pelkästä ajatuksesta on hirveä, joten en todellakaan yritä.

Tämä on johtanut täydelliseen lamaannukseen, jolloin en käytännössä tee mitään muuta kuin nukun, ja juon koneella. Nyt olisi tulossa lähisukulaisen hautajaiset, ja minä olen jähmettynyt kauhusta. Pitää ostaa vaatteet (millaiset???) ja mennä sinne kaikkien keskelle. Kauhu jota tunnen on silmitöntä.

Haluan pois, haluan pois, haluan pois kaikkien näiden vaatimusten keskeltä!

No olen tosiaankin ollut! Olen niin voimaton, että vain toisten läheisyys ja tuki tuntuu pitävän minut joskus jotenkuten pystyssä, omaisteni ja terapeuttini. Lääkkeet ovat hyvä apu niille, jotka voivat niitä käyttää.

Olen! Kerroin siitä ketjussa jossa äiti kysyi aikuisen opiskelijanuorensa lamaan liittyen apua.

No, ehken ihan toimintakyvytön koskaan, mutta lähes. 😯🗯️

Kaikenlaisia konsteja on tullut vuosien varsilla keksittyä, että pääsee yli henkisten muurien ja lukkojen. Joskus niihinkin konstien keksimiseen väsyy,enkä yhtään ihmettele, että joku ahdistuu ja masentuu toimintakyvyttömäksi.😞

Suren sitä, että joku on joutunut olemaan 9-10 vuotta toimintakyvytön. Eikö meillä ole mitään apuverkkoa, joka tulisi kotiin katsomaan (mielenterveyden kriisiryhmä?) kun joku huonokuntoinen jää seinien sisälle? Jos ei esim. ole omaisia samalla paikkakunnalla, eikä ystäviä, eikä itse jaksa hakea apua, niin miten sitä apua sinne kotiin saisi. Nettiyhteys johonkin uudenlaiseen mielenterveyskeskukseen? Vai onko sellainen jo olemassa😐

Luulen, että toimintakyvyttömyyden tunnustaminen on jo alku parempaan,
v-o-i-m-i-a 🙂🌻

Usein.Enkä pysty katsomaan telkkaria tai lukemaan lehtiä tai kirjoja.Useinkaan ei jaksa koneellakaan olla.
Pahinta on,etten jaksa nokatusten keskustella kenenkään kanssa tai puhelimessakaan puhua.
Tekstareilla paremmin.

Minulla on usein toimintakyvyttömiä jaksoja. Tälläkin hetkellä menossa yksi, kaksiviikkoa neljän seinän sisällä, puhelin piilotettuna jonnekkin, hyvässä piilossa kun en enää edes muista minne sen piilotin 🙂

Asun sohvan nurkassa, vaihdellen lukemista ja tv:n katselua, muutaman minutin kerrallaan pystyy kumpaakin tekemään. Kuntoutus ohjaaja on luultavasti yrittänyt saada kiinni puhelimitse mutta tuntuu täysin mahdottomalle puhua jonkun kanssa puhelimessa.

Täysin toimintakyvytön en ole varmaan koskaan ollut... Suoritan vängällä kaiken minkä pitääkin, eli tiskaan, pesen pyykkiä, hoidan hygieniaani, siivoan, käyn kaupassa jne. Mutta elämä on ilotonta suorittamista siitä huolimatta että olen s-lomalla. Viime aikoina se on alkanut näyttäytymään yhä enemmän myös loputtomana taisteluna. Taistelen että pääsen ylös sängystä, taistelen että jaksan olla tekemisissä läheisteni kanssa, taistelen käydäkseni suihkussa ja näyttääkseni edes hieman normaalilta silloin kun joku on läsnä. Tätä taistelua jaksan muutamana päivänä viikosta. Lopun ajan olen mieluiten itsekseni ja yksin. Nukun. Kirjoihin tai telvisioon en pysty keskittymään. Joka päivä pyöräilen pitkiä lenkkejä... Sellaista se elämäni on, ja on ollut jo ala-aste ikäisestä asti. Välillä on mennyt paremmin, sitten on tullut romahdus ja kaikki alkaa taas alusta.

Näin sitä edetään, päivä kerrallaan, tulevaisuutta ei kannata kovasti ajatella että tässä olemisessa tuntuisi olevan edes jotain mieltä.

Voimia kaikille!

Toimintakyvyttömyys on ollut minullekin tuttua. Siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut nousta sängystä kuin vessassa käymään, oli masennus jo aika vakavaa. Ja siinä vaiheessa läheiset toimittivat minut sairaalaan. Onneksi on niitä läheisiä, jotka välittävät. Miksi olisin tehnyt mitään, kun millään ei ollut mitään väliä? Itsemurhakin oli jäänyt pelkäksi yritykseksi, enkä uskonut siinä enää onnistuvani. Raukkis. Siinä vaiheessa, kun ahdistus kasvaa liian suureksi, se tavallaan lakkaa olemasta. Niin lakkaa kaikki muukin tuntumasta enää miltään. Millään ei ole enää merkitystä. Edes elämällä. On vain lamaannus.

Tuossa tilanteessa tarvitaan viimeistään hoitoa, että tuosta kurimuksesta pääsee pois. Onneksi älysin suostua osastohoitoon. Kaipa jotenkin tajusin, että niinkään ei ihminen voi jatkaa. Nyt kun tuota jaksoa muistelen, niin huomaan, kuinka paljon oikeastaan olenkaan toipunut. Elämässä kiinni taas. Hämmästyttävää, että se kuitenkin oli mahdollista, vaikka silloin tuntui täysin mahdottomalta toipua ja toivottomalta.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

😞 Minäkään en jaksa. Ei huvita mikään muu kuin syöminen.Sillälailla saan lohdutusta. Tai sitten juomalla. Minulla on ihan hyvä työpaikka ja muutin juuri uudelle paikkakunnalle.Asiat pitäisi olla loistavasti mutta minua ei huvita mikään.Ruoskin itseäni tekemättömistä kotitöistä,hoitamattomista suhteista ystäviin ja ns.miesystävään.Olen epäonnistuja ja kaikki huomaa sen kohta. En halua mitään!!!!!!Inhottaa...😭
mitä jos otan lopputilin ja jään tänne seinien sisälle!!!!se on ainut houkutteleva ajatus enää nyt!!!onko pakko jaksaa jos ei halua!!!!

Moi!

parhaillaa menossa huonompi jakso. eli teen kaiken vasta kun on ihan pakko ja olen ahdistunu ja moitin itseäni, kun en jaksa pyykätä tai tehdä jotain muuta kotitöitä. täysin toiminta kyvytön en ole. mutta ei se kauaskaan mene. mutta kun yksin asuu niin pakko on tehdä vaikka ei jaksaisi ja ei haluaisi ja jaksaisi.

kun yöt nukun sängyssä ja päivät torkun sohvalla. yritän syödä jossain välissä jotain vaikka se tuntuukin todella pahalta.

tänään oli lääkäri juuri mun tilanteesta ja päädyttiin nostamaan masennuslääkettä. jospa siitä olisi apua. mutta sitäkin pitää odottaa pitkään että alkaa vaikuttamaan.

sain kerrankin kerrottua lääkärille missä mennään ja miten ihan oikeesti voin. joten jospa tästä suosta noustais tälläkin kertaa.

Parhaillaan. Pari päivää kokonaan kämpässä yöpaitasillaan, muulloin korkeintaan kaupassa.

Kyllä olen. Nykyään, kun on pieni lapsi, ei ole mahdollisuutta olla tekemättä yhtään mitään, mutta voi mennä päiviä, etten pue itselleni vaatteita päälle ollenkaan, ollaan koko päivä sisällä, syödään edellisen päivän jämiä ja tyttö leikkii lähinnä itsekseen. Onneksi on tuo lapsi, muuten minua ei enää olisi.

Kyllä, ja nytkin todella vaikeaa hoidella pakollisia asioita. Työn menetin jo kaksi viikkoa sitten, kun jouduin olemaan todella paljon sairaslomalla ja annoin olla. Nyt ei ole sitäkään pitämässä pystyssä. Ahdistaa. Viime viikon lähestulkoon nukuin, kävin WC:ssä ja söin jotain pientä ja hyvä että jaksoin edes lusikkaa nostaa suuhuni. Läheisiä en edes jaksa vaivata marinallani ja kommentti ns. miesystävältä on ollut, että " Olet nätti nainen, nyt skarppaa vähän"...joopa joo..Aloitin uudestaan lääkityksen viikko sitten ja toivon, että siitä olisi jotain apua. On edistystä jo, että jaksan kirjoittaa näille sivuille, sitä ihmettelen. Mutta tuska ja ahdistus, häpeäntunne painaa koko ajan ja itsetunto täysin nollissa.
Kamalaa lähteä asunnosta ulos, ei haluaisi kohdata ketään, ei mitään.
Taloudellisista syistä on pakko hakeutua töihin ja hetken herätyksen aikana menin sopimaan itselleni työhaastattelun..kauhistuttaa mennä sinne kun tarvitsee työtä, muttei ole kunnossa...ei ehdi toipua ja tuntuu, että olisi jossakin "vankeudessa", mistä ei pääse pois....

Aloittaja kysyy, miten on selvinnyt ahdistuksesta yms.
Tänään täytyy olla tosi kiitollinen, ettei ole enää niin paha tilanne, kuin joskus vuosia sitten. Tuttua on kun menee kauppaan niin ei voi kuin äkkiä ottaa jotain koriin ja kassalle menoa on ensin katsottava tarkkaan, ettei ole pitkää jonoa. Tajusin siinä vaiheessa, kun en enää kyennyt valitsemaan jotain tavaraa, liikaa vaihtoehtoja, ettei näin voi jatkua.
Minulla oli syvä itsetuhon pelko ja se ajoi minut toimintaan ja etsimään kaikenlaista parannuskeinoa tilaani. Oli kyllä pelkotiloja muutenkin, kaikesta. En kyennyt töihin, pelko sinne menemisestä oli liikaa. Ja kun kokeilin töitä, epäonnistuin, se varmensi lisää sitä tunnetta, että olen epäonnistuja kaikessa. Ja itseinho oli valtava, kun kuvittelin miten huono ja ruma ja typerä olen yms. Ja se "piru" olkapäälläni vain kuiskasi korvaan lisää itseinhoa.
En osaa tarkoin sanoa missä kohti paraneminen lähti, mutta kävin kaikenlaisissa oma-apuryhmissä (kirkon, valkonauhan, al-anon, yms., mielenterveysyhd.) ja puhuin ja puhuin, kuuntelin ja rauhoituin. Pakotin itseni taas kuntoilemaan. Pitämään ystäviin yhteyttä. En antanut ajatuksille lupaa enää kehitellä mitään negatiivista. Terapiassa sen opin miten voi omia ajatuksia vahtia ja siitä se lähtee, kun saa edes vähän aikaa rauhaa.
Ja sitten tuli rukoileminen, mietiskely, parantavan musiikin kuuntelu, psygolokian ja hengellisien kirjojen lukeminen. Keskustelu samankaltaisen ihmisen kanssa. Ja tänne kirjoitteleminen ja lukeminen muiden kohtalosta.
Ja nyt voi katsoa sitä taaksepäin ja ihmetellä mikä minua suojeli, etten vahingoittanut itseäni kun oli niin paha olo. Joku suojeli ja sille olen kiitollinen.
Uskokaa että pahan päivän jälkeen tulee hyvä päivä!
Sanoin itselleni että annan vielä vuoden aikaa parantua. ja taas siirsin sitä vuodeksi eteenpäin. On helpompi kestää kun saa sitten parannella itseään rauhassa sen ajan, eikä tarvitse soimata itseään. Ja jos on esim. siivonnut tai tiskannut niin siitäkin pitää kehua itseä ja katsella siistiä jälkiä.
Kait se on sitä, että armahtaa itsensä, eikä vaadi mahdottomia vaan on pieneen tyytyväinen aluksi, pienestä se lähtee, toipuminen.