Hei

Psykoosi on eri ihmisellä erilainen, kellään ei ole juuri samanlaista. Se on yksilöllinen, kukaan ei ole samanlainen.

Siitä on jo aikaa, en edes itsekkään teidä missä vaiheessa sairastuin psykoosiin. Mä olin kuullut niin pitkään ääniä kuin vain muistan, ulkopuolisia ääniä. Joita kylläkään kukaan ei sanonut. Samoin kun mulla oli jäsenten turpoamista, kuviitteelista. Pää saattoi turvota niin että ei enään sopinut "huoneeseen". Nämä mä muista. Ja vuosia pidin salassa.
Olen ollut kerran sairaalassa mutta en psykoosin takia. Pahan masennuksen takia. Tuolloin yritin puhua mutta kukaan ei kuunellu. Myöhemmin menin muulle paikkakunnalle opiskelemaan ja psykoosini pahentu. Tuolta ajalta en kyllä muista paljoonkaan. Se että äänet voimistu, ja ne käski tappaa. Sen mä muistan parhaiten. Koulun jätin kesken ja kukaan ei tiennyt tilannettani. Jotenkin ihmeen kaupalla kun oli terapia niin mä olin ihmisten kirjoissa. Mutta sieltä kun poistuin olin kuin unissa kävelijä. En pystynyt tekemään välttämättömiäkään hommia. Tuossa kaaoksessa meni vuosi.

Mitä olen tuolta ajalta saanut teitää papereista. Niin opiskelu paikkalla mä olin naureskellut useinkin itsekseni. Se on ainut jota olen saanut tietää. Muuta en muista.

Sairaalassa en tosiaankaan ole ollut psykoosin takia kertaakaan. Ja mä olen koko ikäni tiedostanut harhaisuuteni. Jopa tuolloin opiskelu aikana. Harva sai tietää todellisen tilanteeni.

Mun psykoosia ei ole pystytty määrittämään kun mun toimintakyky palaa ainaan normaaliksi. Muutenkin terapeuttini sanoo että mulla on harvinainen psykoosi, sitä ei oikein pysty määrittämään, tuskin koskaan. Psykoosi diaknoosin on ollut mulla vasta 7vuotta. Vaikka olenkin sairastanut sitä koko ikäni.

Eikö tänne tukinet.net-iin todellakaan ole eksynyt ketään, joka pystyisi kertomaan jotakin psykoosista?

Tilanteeni on epämiellyttävä, sillä minulla on mielisairaan paperit. Kukaan tuntemani ihminen ei oikeasti ole nähnyt minua koskaan missään tilassa - kaikki on tapahtunut pelkän puhelimen perusteella ja minua juuri tuskin tuntevien ihmisten toimesta.

Joskus pelleilen tutuille, että olen pähkähullu ja mielisairas. He sanovat vain, että jos sinä olet sairas, niin kukaan ei ole terve.

Asia on oikeasti todella vakava, sillä katson, että pakkohoitoon ottamisellani pakkohoitoon ottamisen kriteerit eivät ole koskaan täyttyneet. On mahdotonta taistella mielenterveyden järjestelmää vastaan. Äitini yritti saada minut ulos sairaalasta, mutta hänen mielipidettään kukaan ei kuunnellut. Äitini yritti saada sairaalaa lopettamaan lääkityksen, mutta sitäkään toivomusta ei kuunneltu.

Olen vain yhä sitä mieltä, että minua on laittomasti pidetty pakkohoidossa: en ole koskaan ollut vaarallinen kenellekään - en itselleni enkä muille. Minun tulisi saada terveen paperit, mutta sehän on mahdotonta. Minun tulisi saada korvaus siltä ajalta, jona minua pidettiin pakkohoidossa, mutta sellaista oikeutta ei ole. Kohteluani pitäisi pyytää anteeksi.

Sinä aikana kun olen ollut mielenterveyspotilas elämääni on ilmestynyt kaksi ihmistä, joilla myös on mt-ongelmaisten paperit. Toinen on sanonut, että jos minua ja tukeani ei olisi ollut hän olisi joutunut sairaalaan. Nyt hänellä ei ole ollut mitään ongelmia sen jälkeen kun hän minuun tutustui ja muutti asumaan kanssani. Minäkin olen ihmetellyt, että mikä mt-ongelma tuolla ihmisellä oikein on. Hän joutui sairaalaan kun elämä oli kaatua päälle: avioero, monta lasta, raskas työ ja työuupumus, vaimo petti ja teki velkoja, ylivelkaantuminen. Sitten hän oksenteli. Oksentelua hoidetiin psyykkisenä oireena, mutta muualla eräänä päivänä, niin kuin sattumalta todettiinkin, että miehellä on vatsahaava. Ja sehän ja oksentelu lähtikin sitten vatsahaavalääkityksellä. Toisella miehellä on maanisdepressiivinen diagnoosi ja hän on työtön, entinen yksityisyrittäjä. Hänellä on myös fyysisiä sairauksia. Asuu maalla. Puhumme päivittäin skypellä ja tässä oli eräs jakso jolloin paikallinen mt-toimisto jätti hänet aivan heitteille. Luulivat varmaan miestä alkoholistiksi kun hänelle ehdoteltiin vaan katkaisuhoitoa, mutta minkään katkaisuhoidon tarpeessa mies ei ollut. Sitten hänen asiansa kuitenkin järjestyivät. Onneksi. Jos hän olisi joutunut katkaisuhoitoon niin ehkä olisi jäänyt kesken tärkeä kurssi, jota mies kävi. Nyt tuli vain viikon sairaskirjoitus ja asia järjestyi parhain päin. Kyllä pelkäsin soittaa sairaala-asioissa miehen puolesta kun hän niin pyysi. Nimeäni en koskaan uskaltanut mainita, koska pelkäsin, että siinä olisi voinut käydä niin, että minua taas viedään pakkohoitoon, vaikka mies on sairas. Olivat aika kärttyisiä mt-toimistossa kun kysyivät nimeäni ja puhelinnumeroani ja sanoin vaan, että ei sillä mitään väliä ole eikä mulle tartte tästä asiasta soittaa. Soittakaa vain miehelle, sillä hän odottaa yhteydenottoanne ja hänellä on puhelin ihan vieressä. Olivat sitten kysyneet mieheltä, että oliko meille soittaneella naisella joku valtuutus soittaa ja mies vastasi, että kyllä oli. Yritin saada miehelle pikaista apua, jotta kurssi ei jäisi kesken ja hänen asiansa olisivat menneet ihan solmuun. Jälkeen päin hän kiitti minua kovasti ja sanoi, että ilman apuani hän olisi vain jäänyt sairaana pyörimään mökkiinsä.

Jos kävisin mt-ongelmaisten paikoissa, joita minulle on ehdoteltu poistamaan yksinäisyyttä, niin saattaisin saada lisää kavereita jotka hakisivat minusta tukea. Tekisikin mieli kysyä, että onko niin, että mt-hoito jättää loppujen lopuksi sairaat aika yksin. Annetaan jotkut pillerit ja siinä kaikki. Minulle ei koskaan ole tarjottu mitään muuta apua, esim. jotain terapiaa, kuin lääkettä. Kuitenkin kaikki mt-ongelmaiset puhuvat terapioista, joita heille annetaan. Olenko siis niin sairas, että minuun eivät edes terapiat tehoa? Miksi moinen? Onko teitä muita mt-ongelmaisia, jotka tuette tai saatte tukea joltakin toiselta mt-ongelmaiselta? Onko tämä oikein vai väärin? Masennuspotilaan tukeminen on todella raskas homma ja pystyykö siihen edes sellainen, jolla itse on muka vakava mielisairaus...vai olisinko siltikin terve niin kuin minut tuntevat ihmiset ovat sanoneet, että jos sinä olet sairas niin kukaan ei ole terve...

Kesällä laitoin http://www.taimi kirjeenvaihtokaveripalstalle yhteystietoni. Jotkut alkoivat kirjoittaa, mutta hyvin pian loppui kaikki kirjoittelu. Kaksi "ystävää" sain, jotka kirjeissään kirjoittelivat suunnittelemistaan itsemurhista. Kerroin, että on kovin vaikeaa kun kirjoitatte minulle tällaisesta aiheesta, koska en tunne teitä, en tiedä nimiänne enkä sitä missä asutte. Toiselle aloin puhua Jumalasta, vaikka tiesin, että hän ei sitä siedä ja hän lopetti kirjoittamisen. Toiselle sanoin suoraan, että en voi vastaanottaa kirjeitäsi kun en sinua tunne, en tiedä nimeäsi enkä sitä missä asut. Tietysti mietin joskus, että mitä heille kuuluu ja mitä olisin voinut tehdä. Koska ammattini ei ole mt-lääkäri tai mt-hoitaja en olisi tuollaisia tapauksia pystynyt mitenkään tukemaan.

Avasin tänne sivustolle kerran ketjun Yksinäisen / yksinäisten palsta. Se ketju on saanut suosiota. Tule sinäkin sinne varsinkin jos tunnet olosi yksinäiseksi ongelmiesi kanssa. Se on varmaan parempi tapa ylläpitää yhteyttä muiden kanssa kuin sähköpostiosoitteiden vaihtaminen ja henkilökohtainen yhteydenpito, joka helpolla lopahtaa. Olen aloittanut sen ketjun nimimerkillä Adele kun kadotin koodit nimimerkkiini JustMe. Olen aloittanut ketjuja mm sellaisista aiheista kun abortti, läheisen itsemurha, raiskaus ja kuolleen lapsen synnyttäminen ja sitten jotakin sekalaisia, jos sinua sattuisi kiinnostamaan. Pelkään jatkuvasti, että minua pidetään psykoosissa olevana, koska siinä tapauksessa olen koko ajan ja jatkuvasti psykoosissa ja teen kaikki nämä asiani ja kirjoitukseni psykoosissa. Oloni on koko ajan samanlainen enkä pidä itseäni mielisairaana. Riesani minulla on kyllä koko ajan jatkuva kova kipu, joka johtuu selkärankaongelmistani eivätkä särkylääkkeet auta eikä selälle voi tehdä mitään. Näin ollen olen koko ajan sellaisessa vaarassa, että kotiini tunkeudutaan ja minut viedään pakkohoitoon, vaikka mitään vikaa ei missään ole.

T. Adele / JustMe

Hei,

Olen kokenut psykoosin ja kirjoittanut siitä kirjankin nimellä "Kahden vuoden hiljaisuus". Sinulla on varmaan muitakin rooleja kuin tuo "hullun" rooli. Olet kenties tytär, sisar, perheenjäsen. Älä anna sen (psykoosin) ottaa liian suurta roolia elämässäsi. Ihmisen leimaaminen mielisairaaksi on vähän sama kuin haukkuisi mustaihoista nekruksi. Älä siis nimittele itseäsi. Diagnoosi psykoosi on avain vapauteen. Ongelman nimeäminen antaa mahdollisuuden ratkaista se.🙂👍

Hei Adele/JustMe!

Minä voin kertoa omasta psykoosikokemuksestani, joita tähän mennessä on onneksi vasta kaksi.

Eräänä päivänä aloin kuulla naapuristani ääniä, jotka valittivat siitä, että asunnostani kuuluu melua. Melunaiheuttaja oli kuulemma jääkaappini, joka hurisi liian kovaa. Kävin tästä naapurilleni puhumassakin, ja hän luonnollisesti kielsi koskaan valittaneensa mitään (ymmärrettävää, koska äänet olivat vain päässäni, eivät siis todellisia). Kun hommaa oli jatkunut noin kaksi viikkoa aina vain pahentuvasti (naapurin valitusta kuului jatkuvasti yötä päivää, niin että alkoi olla mahdoton nukkua), en uskaltanut tehdä juuri mitään asunnossani (rakentelin vain palapeliä päivisin) koska pelkäsin, että naapuri tekee isännöitsijälle valituksen, ja minut häädetään asunnostani. Eräänä yönä kuvittelin kokonaisen tapahtumaketjun: että naapuri on kutsunut poliisin luokseni, ja siellä se poliisi ulkona haastattelee naapureita taustatietoja vasten. Odotin sydän kurkussa poliisia, joka ei koskaan kuitenkaan ikinä ilmaantunut ovikelloa soittamaan. Olin niin peloissani, että jouduin soittamaan kello kolmelta sukulaisen turvakseni. Tässä vaiheessa lähipiirini alkoi epäillä, ettei kaikki ole kohdallaan. Siihen mennessä he vielä olivat uskoneet, että kokemukseni vainoavasta naapurista on täysin totta.

Seuraavana aamuna psykoosi meni yhä pahemmaksi. Kuulin ulkoa lukuisten naapureiden ääniä, kuinka he vain haukkuivat minua ja alkoivat huudella, kutsuen hulluksi, tyhmäksi ja vaikka miksi. Kuvittelin, että heillä oli infrapunakamera ulkona, jonka avulla he näkivät asuntooni ja lisäksi kameroita asunnossa (otin palovarottimestani patterit pois, koska luulin niitä salakuuntelulaitteeksi). "Kuulin", kuinka naapurit nauroivat pilkallisesti ja rikkoivat ulko-oveni lukon. Odotin kauhulla heidän murtautuvan joukolla asuntooni. Hädissäni soitin poliisille, ja sieltä kehotettiin tulemaan tekemään rikosilmoitus. Soitin sukulaiseni läpi, ja pyysin heitä avukseni. Kukaan ei kuitenkaan tullut, sillä he tajusivat, ettei tilanne ollut todellinen kuin minun pääni sisällä.

Lopulta sulkeuduin vessaan veitsen kanssa ja huusin naapureilleni, että haluatteko minun yrittävän itsemurhaa. Äänet hiljenivät hetkeksi, mutta pian nauru ja pilkkahuudot jatkuivat. Soitin äidilleni ja kerroin, että minun on pakko tappaa itseni, koska naapurit piinaavat. Äitini soitti paikalle poliisit ja ambulanssin, ja suostuin päästämään heidät sisään. Suljetulla osastolla psykoosi jatkui, mutta muutti muotoaan: aloin kuvitella, että minulla on yliluonnollisen hyvä kuulo, ja että pystyn lukemaan lääkärien ajatuksia. Kuvittelin, että Guinnessin ennätystenkirjasta tullaan pian haastattelemaan ja valokuvaamaan minut tämän takia. Kuulin kaiken aikaa noin keski-ikäisen miesäänen selostavan joka ikistä tekoani, jopa ajatuksiani.

Oltuani suljetulla ehkä puolitoista viikkoa psykoosioireet menivät pois lääkityksen alkaessa tehota. Sain diagnoosikseni paranoidisen skitsofrenian (siihen asti oli luokiteltu keskivaikea masennus-diagnoosilla).

Psykoosini alkuvaiheessa pystyin vielä huolehtimaan itsestäni normaalisti, käymään kaupassa, peseytymään, laittamaan ruokaa, yms. Loppuvaiheessa nämä kaikki jäivät pois, koska pelkäsin jättää asuntoani, ja syöminen ikään kuin vain unohtui harhojen ottaessa täydellisen vallan. Tavalliseen keskusteluun kuitenkin kykenin kaiken aikaa.

Tällainen oli minun (ensi)psykoosikokemukseni.

Heipä hei!

Minä olen kirjoitellut tänne sivuille aiemminkin lähinnä etsien vertaistukea tai jotain jota voin kokemuksillani auttaa.
Olen itse sairastanut erittäin vakavan ja pitkäkestoisen psykoosin joka alkoi mini psykoosilla kesällä 2007. Ensi kokemus psykoosiin oli se että tunsin maailman rakkauden virtaavan itsessäni, aistin ihmisistä energiaa ja näin elämäni ihmisissä selkeän johdatuksen ja punaisen langan. Se psykoosi meni nukkumalla pois. Sairastuin siitä seuraavan kerran erään vertaistukiryhmän leirillä jossa käsittelin itselleni vaikeita asioita. Olin aluksi hämmentynyt ja sain nk. kauhukohtauksen joka on paniikkikohtaus pahimmillaan kertaa sata. Luulin ihmisten tietävän kaiken menneisyydestäni ja koin olevani joka ihminen kuulin osia ihmisten puheista kovemmin missä ne sättivät minua ja pilkkasivat. Luulin hallitsevani ilmoja jne. mutta kotimatkalla tuosta kyseisestä paikasta psykoosi sitten lähti ihan kunnolla käyntiin. En nukkunut tai uskaltanut syödä, kävin jopa terapiassakin psykoosissa mutten voinut puhua koska luulin että minua kuvataan ja terapeutin kännykkä nauhoittaa meidän keskustelun. Menin kotiin ja pikkuhiljaa psykoosista alkoi tulla painajaista.

Kuulin ihmisten kutsuvan minua saatanaksi ja luulin että minun kimppuun käydään jos menen ulos. Menin ystävän luo ja sanoin etten tunne oloani hyväksi että on jotenkin niin jakaantunut olo, mustavalkoinen. Hän ei oikeen ottanut tilannettani vakavasti ja lopulsta jouduin soittamaan äidilleni että tulisi käyttämään koirani pihalla kun en itse siihen kyennyt. Hän oli yötä luonani ja seuraavana päivänä soitti ambulanssin. Itse en kokenut enää minussa olevan mitään outoa, nauroin ambulanssikuskeille enkä suostunut lähtemään heidän mukaansa. Seuraavaksi ois tullu poliisit hakemaan.

Jouduin pakkohoitoon osastolle sillä en kokenut itseäni millään tavalla oudoksi, mitä nyt en uskaltanut syödä mitään koska luulin ruoan olevan myrkytettyä tai juoda mitään koska luulin että vesi tappaa minut saatikka käydä happosuihkussa.
Koin psykoosissani kaikki mahdolliset harhat, luulin että ihmiset lukevat ajatukseni jostain kuplasta joka sijaitsi pääni ulkopuolella, luulin että kaikki ovat jotain hemmetin näyttelijöitä ja että olen osa jotain kidutus näytelmään. Luulin että koko kotrikaupunkini katsoo minua jättiscreeniltä kuinka minä luhistun ja näin tulen pelastamaan koko maailman. Luulin hoitajia poliiseiksi tai reporttereiksi ja potilaita lääkäreiksi.

Luulin kuolevani joka hetki ja koin kirjaimellisesti kauhua koko sen ajan kun siellä olin.
Sain diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian joka nyttemmin on muuttunut skitsoaffektiiviseksi häiriöksi. Olen edelleen kääkityksellä ja käyn terapiassa ja olenkin mennyt hurjasti eteenpäin mitä nyt jonkun verran ääniharhoja tulee jos on paljon stressiä ja kerrä sairastin minipsykoosin jossa harhat tulivat päälle mutta minä kokoajan kyseenalaistin itseni ja tiesin etteivät ne ole totta.

Itse kutsun psykoosia tunteiden tsunamiksi, missä aivot menee paniikkiin kun tunteet tulee liian voimalla päälle. Se voi toki olla jollekkin toiselle jotain toista mutta näin minun kohdalla.

Omalta kohdaltani voin sanoa että psykoosi oli suuri siunaus elämässäni, Tajusin paljon asioita ja kun toivuin enemmän opin arvostamaan rauhaa ja levollisuutta.
Vieläkin kohdallani mietitään jäänkö pysyvästi pois työelämästä vai kykenisinkö osa-aikaiseen työntekoon.

Kaikille psykoosin läpikäyneille toivon hurjan levollista ja ihanaa joulun odotusta sekä pilkettä silmäkulmaan. Huumori on ollut melkein tärkein osa toipumistani, ilman sitä en olisi jaksanut edes sitä masennusta joka psykoosista seurasi.

HALAUS!
T. Rajatapaus🙂🌻

Mulla on kuulemma ollut psykoosi. Muistan kun oli tosi hankalasti taas tunnetilat solmussa ja olin siellä yleissairaalan päivystyksessä ja en ollut kyllä varma kävikö huoneessa toinenkin henkilö ja kysyin sitä lääkäriltä, tosiaan en ollut varma tapahtuiko ihan oikeasti ja varmistin. Mielestäni käynnillä oli melko tavallinen olo muutoinkin niin en huomannut itse mitään mutta kuulin kun lääkäri sanoi että tämä tyttö on psykoosissa eli en itse kyllä tajunnut.

Hei kaikille!

"Rajatapaus" kirjoitat, että harkitsevat pystyisitkö johonkin osapäivätyöhön. Mistä niitä osapäivätöitä tässä maassa saa? Eivät osapäivätyöt ole tämän päivän käytäntö Suomessa - tarttee mennä Ruotsiin, jossa "kaikki" mammat, opiskelijat ja monet muut tekevät osapäivätöitä.

Joku avasi toiselle palstalle ketjun, jossa peräänkuuluttaa selviytymistarinoita psykoosista. Siinäpä olisi hyvä aihe tähänkin ketjuun.

Siellä joku kertoo, että psykoosia seuraa yleensä, jos ei ehkä aina, masennus ja että psykoosi jättää ihmiseen pysyvät jäljet. Minuun ei kyllä mukamas kokemani psykoosi ole jättänyt mitään muita jälkiä kuin hoidosta/hoidossa kokemani traumat. Ja mitään varsinaista masennusta en ole kokenut. Mt-hoitopaikassa juokseminen kerran kahdessa kuukaudessa aiheuttaa kyllä ahdistusta ja loppuunpalamisen tunnetta. Haluasin siitä roskaporukasta kokonaan eroon. Ja niihinkös se mt-toimisto ja mt-hoito sitten auttaisi kun itse ovat ne minulle aiheuttaneet? Niitäkös traumoja siis pillereillä alettaisiin hoitaa? Kyllä on sairasta touhua, ei todellakaan tervejärkisten puuhaa.

Mutta tarinanne psykoosista selviämisestä kyllä todellakin kiinnostavat. Haluan kuulla psykoosista, jotta voisin edes jotenkin tunnistaa itseni niistä. Ongelmallista on sekin, että itse en ole havainnut itsessäni mitään oireita. Jotain oireita kait tarttis olla, jotta olisi psykoosi. Pidän vain itseäni ihan terveenä, mutta tylsään elämääni kyllästyneenä ihmisenä. On tämä aikamoista kun väen väkisin pitää oikein etsimällä etsiä itselleen oirekavereita, joihin voisi samaistua. Luulisi, että psykoosiinkin olisi joku lista oireista, mutta en ole löytänyt mitään itseeni sopivaa.

Minäpä kerron tänne myös oman tarinani. Sairastuin psykoosiin noin kolme vuotta sitten. En itse tiennyt mitä oli tapahtumassa, oireet alkoivat salakavalasti pikkuhiljaa. Ennen oireita olin ollut pitkään stressaantunut, olin pikkuhiljaa alkanut pelkäämään monia sosiaalisia tilanteita. Elämässäni oli myös tapahtunut lyhyen ajan sisällä monta suurta muutosta, vaikken sitä itse ollut niin hyvin tiedostanut. Olin hermoraunion partaalla, ja arkeni kului joka päivä pelkäämiseen. Pian jäin koulusta pois kun en kyennyt keskittymään. Kukaan muukaan ei tiennyt että sairastan psykoosia, läheiset ajattelivat että kyseessä on masennus.

Olin opiskelutauolla melkeen puoli vuotta. Koko tämän ajan taistelin yksin psykoosini kanssa. Oireet olivat outoja ja en edelleenkään tiennyt mikä minulla on. Ajattelin vaan että elämä nyt on mennyt tällaiseksi. Minulla oli monelaisia harhoja, koin esimerkiksi joskus sähköisyyden tunnetta ilmassa ja jopa itsessäni. Koin olevani paha, välillä taas oli omituisia tuntemuksia siitä että olisin ollut joku tunnettu henkilö. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä että muut näkevät mitä ajattelen. Kävin tämän takia toisten kanssa keskustelua oman pääni sisällä, keskustelua, joista muilla ei ollut mitään tietoa. ”Sosiaalinen elämäni” muodostui lähes kokonaan näistä keskusteluista, sillä oireita tuli koko ajan. Minusta myös tuntui että olisin ollut yhteydessä televisioon vain ajatukseni kautta, oli semmoinen tunne kuin ihmiset telveisiossa olisivat olleet tietoisia minusta. Eristyin omiin oloihini.

Psykoosin oireet ovat kamalin asia minkä olen kokenut elämässäni. Henkilö joka on psykoosissa on niin yksin, ettei sellaista voi mitenkään käsittää. Pää käy koko ajan ylikierroksilla ja oireet ovat usein sellaisia, että ne vääristävät täysin kuvaa itsestä ja läheisistä. Koin olevani hirviö, jota kaikki, mukaanlukien lähipiirini inhoavat. Nykyään minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mistä tällaiset oireet kumpusivat, mutta psykoosi on niin monimuotoinen, ettei joitakin oireita voi millään selittää. Minulla yksinäisyyttä pahensi se, ettei kukaan tiennyt mikä minulla oli, en minä itsekään. Oireet aiheuttivat niin suurta ahdistusta että tunsin välillä olevani paniikin partaalla. Jokainen tunti kului hitaasti. Yksi kauheimmista hetkistä psykoosin aikana oli tilanne, jossa istuin vanhempieni kanssa keittiön pöydän ääressä. Vanhempani jutustelivat normaaleista asioista, samaan aikaan kun minä olin pöydän toisella puolella syväimmässä helvetissä, missä olen ikinä ollut. Taisin käväsitä todellisuudessa hetken, koska tuolloin tunsin yhtäkkiä järisyttävää pakokauhua. Tuntui että olen luisumassa jonnekkin, mistä kukaan ei voi minua pelastaa. Katsoin vanhempiani ja mieleni teki huutaa, mutten saanut aikaiseksi inahdustakaan. Tämän jälkeen sama helevetti jatkui.

Onneksi todellisuus tuli takaisin myöhemmin. Olin katsomassa televisiota yksin huoneessani ja pyörin samassa televisioharhassa kuin olin monta kuukautta pyörinyt. Jollain kumman voimalla sain huudettua äitini huoneeseen. Kesti minuutteja ennen kuin sain puristettua itsestäni, että minusta tuntuu, että minulla on televisioon yhteys, että siellä tiedetään mitä minä ajattelen.

Tästä alkoivat konkreettiset toimenpiteet. Äitini otti välittämömästi yhteyttä psykologiini, joka ei tätä ennen ollut myöskään ollut tietoinen psykoosistani. Sen jälkeen minut vietiin sairaalaan, avoimelle osastolle. Muistikuvani tästä ovat hyvin hatarat, olin vieläkin oireitteni vallassa. Sairaalassa aloitettiin lääkitys, ensin pienellä määrällä, joka lopulta suurennettiin aika voimakkaaksi. Tämän jälkeen oireeni alkoivat pikkuhiljaa hälvetä. Psykoosista toipumisessa, ainakaan minulla, ei tapahdu mitään yhtäkkistä ahaa-elämystä, että hei, täähän on pelkkää kuvitelmaa! Oireet hälvenevät pikkuhiljaa. Viestiketjun aloittajakin oli ollu huolissaan siitä että oireet eivät ole hänen miehellään hälventyneet heti sairaalassa, mutta sinuna en huolestuisi. Psykoosin oireista toipuminen vaatii aikaa, aikaa ja aikaa.

Sairaala-ajasta minulla on enemmän muistoja, kuin sitä edeltävästä puolesta vuodesta. Eristäydyin siellä omiin oloihini. Tuijotin yksin televisiohuoneessa sarjoja ja elokuvia, joita myös vanhempani toivat minulle. Oireita oli, mutta pystyin jotenkin silti nauttimaan jotenkuten siitä mitä katsoin. Myöhemmin uskaltauduin muihin tiloihin toisten seuraan, mutta olin kuin jännittynyt jousi. Olin kuin yksin metsässä asunut, pelästynyt eläin, joka viedään ihmisten pariin kaupunkiin. Tämä on hyvin suuri muutos siihen mitä olin ollut ennen kuin ongelmani olivat alkaneet. Nuorena tyttönä (yläasteiässä) olin erittäin itsevarma ja koin olevani kuin kala vedessä muiden kanssa. Nyt pelkäsin niin paljon etten melkeen uskaltanut liikua.

Parin kuukauden kuluttua keväällä lähdin osastolta. Lähtemisjärjestelyt olivat lähteneet siitä, kun olin alkanut tuntea oloni tylsistyneeksi sairaalassa. Se on aina potilaalle hyvä merkki. Kotimatkalla autossa minulla oli edelleen jonkin sortin oireita, tosin paljon hälventyneempänä kuin ennen. Lääkemääräni oli korkea, joten tällöin olin hyvin väsynyt. Minulle lääke (seroquel) aiheutti voimakkaan väsymyksen lisäksi turtumusta ja joo, olo oli vähän kuin zombiella. Kuljin väsyneenä ja suhteellisen turtana vuoden. Koulussa en tuntenut oloani rentoutuneeksi, mutta en myöskään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen lääkkeen aiheuttaman turtumuksen vuoksi. Lintsasin paljon, mutta sain kuitenkin pidettyä numerot korkealla.

Vuoden päästä osastolta päästyäni tapasin nykyisen poikaystäväni. Olin syönyt lääkettä vuoden, ja olin alkanut saada siitä tarpeekseni. Halusin elää taas, ja ihastuminen poikaystävääni lujitti tunnetta. Tämän takia lopetin lääkityksen omin päin, vastoin lääkärin määräyksiä. Kerroin lääkärilleni lääkkeen lopettamisesta ja hän pyysi ottamaan yhteyttä kesän jälkeen. Jos oireita ei tuolloin olisi, voisimme lopettaa yhteistyömme. Kesä oli aurinkoinen ja vietin sen suurimmaksi osaksi poikaystäväni kanssa. Elimme suhteemme alkuhuumaa, kävimme rannalla, puistoissa ja teimme kaikenlaista mukavaa. Oloni oli paljon parempi kuin lääkkeen kanssa. Minulla oli pienoinen tunne, että en ole vielä ennallani, mutta en antanut sen haitata liikaa. Kesä oli siitä huolimatta hyvä kesä.

Syksyllä psykoosi tuli kuitenkin takaisin. Kun menin kouluun, tunsin taas oireita. Koulussamme oli soittamassa bändi jota olin katsomassa, ja minusta alkoin tuntua, että soittimet kohta posahtavat, koska kaikkialla on sähköä. Lähdin kesken konsertin vessaan itkemään. Kotona kerroin isälleni että minulle on taas oireita. Lääkitys jouduttiin aloittamaan uudestaan.

Tuolloin jouduin kertomaan myös poikaystävälleni psykoosistani. Hän on kertonut ettei aluksi käsittänyt ongelman vakavuutta, mutta otti heti selvää psykoosista. Internetistä löytyneet tiedot vaikuttivat poikaystävääni voimakkaasti, luulen että hän oli hyvin huolestunut. Tarpoimme talven läpi ja suhteemme alkoi mennä huonompaan suuntaan. Lopulta keväällä erosimme. Kesä (2011) oli minulle kamala. Tunsin suoranaista paniikkia siitä, ettei poikaystäväni ole enää kanssani. Luulen, että äärimmäisen voimakkaat tuntemukset johtuivat osittain siitä, että olin vuoden aikana kasvanut poikaystävääni hyvin voimakkaasti kiinni, koska hän oli auttanut minua selvitymään lääkitykseni uudelleen aloittamisesta. Hilluin järjettömästi koko kesän ja tunsin etten ole kunnossa. Roikkuin myös entisessä poikaystävässäni kiinni, enkä osannut päästää irti. Lopulta loppukesästä irroittauduin hänestä ja tunsin, että ehkä selviän ilman häntäkin. Poikaystäväni otti kuitenkin minuun itse syksyllä yhteyttä ja palasimme yhteen.

Nyt olen syönyt syksystä 2010 lääkettä noin puolitoista vuotta. Lääkemäärääni on vähennetty pahimmista ajoista neljännekseen. Olemme lääkärini kanssa sopineet, että ajamme tämän kevään aikana lääkkeen alas. Tuntemukseni ovat sekalaiset. Välillä oireita välkkyy, ne saattavat käydä sekunnin tai pari ja sitten ne hälvenevät. Tunnen myös että minulla on tuntemuksia, joita en osaa selittää enkä osaa sanoa ovatko ne normaaleja. Tämän takia tunnen pelkoa, että oireet palaavat, jos lopetan lääkityksen. Tarkkailen myös itseäni luvattoman paljon. Haluan tunnista jok'ikisen oireen ja kumota sen. En myöskään osaa vieläkään täysin rentoutua joissakin sosiaalisissa tilanteissa ja joskus tunnen niissä jopa melkeen samanlaista pelkoa, kuin pahimpina aikoinani.

Elämäni on kuitenkin parantunut myös huikeasti sairaala-ajoistani. Olen muuttanut pois kotoa ja osittain itsenäistynyt tämän myrskyn keskellä. Olen myös valmistunut lukiosta, ja saanut sieltä hyvät arvosanat, vaikka lukioaikoihin ajoittuivat elämäni pahimmat hetket. Koen, että olen varovasti aloittamassa uudenlaista elämää. Kuljen pienin askelin, mutta niin minun nyt pitääkin. Olen vastikään hakenut töitä, ja vaikka koen vieläkin pelkoa sosiaalisista tilanteista, en ole luopunut suunnitelmistani tulla opettajaksi tai muuksi sosiaalisen huomion kohteeksi. Minä en ole luopunut mistään unelmista psykoosini takia. Uskon yhä, että jos lääkitys lopetetaan ja elämäni muutenkin normalisoituu, palaan täysin ennalleni. Haluan nauttia elämästäni yhtä paljon kuin ennen pyskoosia ja tällaista elämää kohti kuljen koko ajan. Itsetuntoni romahti psykoosin aikana ja sitä ennen, mutta nyt karsin iteäni uudelleen kokoon pikkuhiljaa. Olen myös selvinnyt sellaisesta helvetistä, että minua ei ihan pieni myrsky enää kaada.

Kirjoitin tämän viestin siksi, että haluan kannustaa kaikkia, jotka kamppailevat psykoosin kanssa, sekä itse näitä henkilöitä että läheisiä. Pyskoosi on vakava mielenterveydellinen ongelma, josta toipuminen ei käy hetkessä. Muistakaa myös läheiset tämä. Psykoosi ei ainakaan itselläni hälvennyt hetkessä ja vielä vuosia myöhemminkin taistelen sen kanssa jollain tasolla. Pitää kuitenkin pitää mielessä että psykoosista VOI TOIPUA, kaikki on mahdollista. Pitäkää lippu korkealla. Psykoosilääkitys on myös asia erikseen. Joihinkin henkilöihin lääke ei niin paljon vaikuta, mutta joidenkin mielialoihin ja henkiseen tilaan ne vaikuttavat merkittävästi. Lääke itselläni on huonontanut paljon elämäni laatua ja vaikuttanut negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Tämä aika on kuitenkin pakko käydä läpi. Tarinani kertoo myös miten voi käydä jos lääkkeen lopettaa omin päin.

Paranemisessa tärkeää on myös ainakin itselläni ollut se että olen purkanut psykoosiaikani kamaluutta läheisilleni. Ennen kuin lopetin lääkkeen ensimmäisen kerran, en ollut kertonut tuosta elämäni pahimmsta ajasta kenellekkään. Kun kuitenkin aloitin lääkkeen uudestaan, aloin pikkuhiljaa avata solmuja poikaystävälleni, joka myös puristi asiota ulos minusta. Minä tarvitsin tuota painostusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että psykoosioireet ovat niin järjettömiä, ettei niistä ole helppo puhua. Itsekin tunsin ennen suurta häpeää oireistani ja tunsin itseni erittäin epäkunnolliseksi sen takia että olen moisia ajatuksia voinut päähäni kehittää. Nyt kuitenkin ymmärrän että minä en itse kehittänyt yhtään mitään. Sairaus vyöryi päähäni ilman että itse olisin voinut tehdä yhtään mitään. Muistakaa kaikki psykoosipotilaat tämä. Psykoosi ei ole oma valinta. Se on järkyttävä sairaus jonka kokija tarvitsee kaiken tuen mitä hän vaan voi saada. Itse arvostan nykyään itseäni, että olen selvinnyt moisesta koettelemuksesta. Se vaatii voimaa.

Haluan siis nostaa hattua kaikille muillekkin jotka ovat pyskoosista selvinneet ja niille jotka sen kanssa kamppailevat: älkää luovuttako. Psykoosista parantumisessa no paljon kiinni omasta asenteesta ja omista unelmista ei pidä koskaan luopua. Älkää antako psykoosin tai minkään muunkaan mielenterveydellisen ongelman pilata elämäänne. Kaikesta voi selvitä. Ja arvostakaa itseänne, olette sen ansainneet.

”While there's life, there's hope”

Mhot: kiitos kirjoituksestasi 🙂🌻

Psykoositoipilaan omaiselle avautui psykoosi ja siinä olevat tunnetilat taas hieman eritavalla.

Hyviä vointeja sinulle ja poikaystävällesi!

Ja anteeksi virheestäni, tämän viestiketjun aloittajahan ei ollut huolissaan miehensä psykoosista. Sekoitin tämän toiseen viestiin.

Psykoosiin kuuluu realiteettitajun katoaminen. Se on ehkä keskeisin kriteeri sairauden määrittelyssä?

Itselläni on ollut koko (aikuis)elämäni psykoosinestolääkitys, jota olen alkanut kyseenalaistaa vasta näin jälkikäteen. Syy siihen, etten tarttunut asiaan aiemmin, oli suuri häpeä, jota koin ensimmäisen sairaalakäynnin vuoksi, koin menettäneeni arvoni ihmisenä( 80-luvun alku).

Kaksi sairaalajaksoa, ensi kerran 23v 3kkn jakso, jossa menin sairaalaan veljeni viemänä mutta siis täysin vapaaehtoisesti ja joiltain osin tiedostaen tarvitsevani hoitoa pitkään jatkuneen unettomuuden ja ylitöiden vuoksi. Olin menettänyt ensimmäisen läheiseni hänen yllättäen kuoltuaan syöpään nuorena. Elämäni oli tunnemaailman osalta aikamoisessa kaaoksessa.

Olin juuri niihin aikoihin käsittänyt tämän ihmisen olevan sellainen, jonka kanssa voisin ongelmiani puida, ja hän kuolee. Olin lukioiässä kokenut hengellisen heräämisen, tämä ihminen oli ollut suuri tuki ja ymmärtäjä. Valmistuin myös nsotyöhön, mutta orientoituminen srkn työntekijäksi oli joiltain osin jäänyt puolitiehen. Psykoosini alkoi joulun alla, menin ns. ylihengelliseen tilaan, jota hoitopiireissä pidetään psykoottisena - ylipäänsä sairaalamaailmassa ei sallita mitään hengellistä(ei silloin 80-luvun alussa sallittu) - tilaan, jossa rukoilin yli kuoleman rajan tämän läheisen ihmiseni näkemistä vielä kerran. Hänen kuolemastaan oli kulunut kolmisen kuukautta.

En saanut nähdä, vaan rukousvastauksena nukahdin kuin tuleen ja aamulla heräsin postiluukun kolahdukseen. Tuli kirje, kirjeessä kuva juuri tästä ihmisestä kasvoillaan tuttu ilme; mitä minä sanoin, kannattaa aina rukoilla.

Hiljattain olen vasta tilannut itseä koskevat sairaalapaperit, ja niissä todetaan kyseeessä olleen identiteettikriisin. Diagnoosi oli 'rajatilapersoonallisuus maanis- depressiivisein piirtein'. Jatkohoidoksi oli suunniteltu 2 krt viikossa 2 vuoden ajan psykoterapiaa, mutta vasta nyt luettuani paperit ymmärsin niin suunnitellun. Asia oli minulle esitetty, ilmeisesti, mutta ei niin että sen olisin voinut ottaa totena kun aikoja ei ollut, olin niinsanotusti jonossa ollut ja tuntui epätoivoiselta että mitään todellista apua tilanteeseeni saisin.

Hoitona sairaalassa sain 3 krt viikossa 1 kkn ajan psykologin kanssa keskusteluja, joista jotenkin koomisena muistan kaiketikin viimeisellä viikolla, kuinka hän junttasi päähäni "myönnä että olit veljillesi kateellinen!" Minusta asia tuntui kornilta, koska tottahan se oli, mutta mitä se minua auttaa jos minä sen hänelle myönsin. Sanoin, että "voin minä myöntää, mutta mitä se (äänenen)myöntäminen minua auttaa, mutta jos se sinua auttaa, voin minä sen myöntääkin".

Oma torjuntani sairauden suhteen oli osasyy; koin niin suurta häpeää kasvojenmenetyksestä, että kätkin koko kokemuksen syvälle sielun syvyyksiin ja hammasta purren palasin takaisin työhön, jota tein vielä vuoden verran.

Vaihdoin paikkakuntaa. Olin löytänyt kirjeenvaihdon kautta itsenäisen miehen, ja aloin elää kuin en koskaan olisi ollut tuolla sairaalassa eli palasin normaaliin elämään normaalina ajattelematta sen enempää, että olin todellisuudessa kokenut syvän kasvojen menetyksen.
(Silti sen kipeänä sielussani aika ajoin tunsin.)

Sairaalassaolo ensimmäisen kuukauden jälkeen alkoi tuntua riittävän jolloin aloin kysellä miksen voi lähteä sieltä. Vasta siinä vaiheessa minulle kerrottiin minusta tehdyn pakkopäätöksen, eli etten voi niin vain sieltä poistua. Minua jäynäsi tieto pakkopäätöksestä siinä määrin että usein otin nuorten avo-osaston osastonlääkärille osastokokouksen alussa esiin, että olen tullut sinne vapaaehtoisesti. Lopulta hän suivaantui - meni useita kertoja ennen kuin kuuli mitä olin jo useamman kerran sanonut - ja pyysi minua työhuoneeseensa ottaen esille mapin, jossa paperini olivat - ja siirsi rastin toiseen ruutuun. "No niin, nyt olet vapaa lähtemään, tuossa on ovi." Minä sanoin, että koska olette tehneet suunnitelman 3 kksta, olen vielä sen 2 kk ja siitä hetkestä lähtien asenteeni siellä olemiseen muuttui.
Aloin vähän kerrassaan asennoitua paluuseen takaisin normielämään, töihin.

Toinen psykoosiksi luokiteltu tapaus liittyi lapsivuodeaikaan. Olin ajanut 3kkisen vauvan kanssa autolla ympäri, ja pyytänyt päästä psykiatriseen. Parisuhde ei ollut oikealla tolalla enkä saanut miestä puhumaan enkä lähtemään perheasiainneuvottelukeskukseen; se oli tilanne josta käynnistyi tapahtumasarja minkä lopputuloksena olin 1 kk sairaalassa. Jälleen tunne-elämässä oli aikamoinen kaaos. Koin kysymyksen olleen vanhemmista itsenäistymisestä, ja etenkin oman seksuaalisuuden kohtaamisesta. Diagnoosina virallisesti oli NUD, tarkemmin määrittelemätön psykoosi. Viikko ennen kuin kuukausi sairaalassa tuli täyteen, sain sen muistitakauman isäni tekemästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Sieltä kotiuduttuani lääkityksestä vastaava lääkäri selitti lääkkeen(melperoni) olevan kuin nastat talvirenkaissa, ja niin on vuosikymmenet menneet, nastarenkailla kesät talvet.
Niin suuria ylilyöntejä ei sitten sen jälkeen ole ollut, kiitos tuon jarrun - kaiketi.

Avioeron jälkeen aloin yksityisellä puolella hoitosuhteen lääkäriin, joka on vastannut lääkityksen ylläpidosta. Vasta kuluneena syksynä hankin minua koskevat sairaalapaperit myös hänen luettavakseen, ja olenkin ajatellut, jos hänellä olisi aiemmin ollut enemmän intressiä paneutua terveydentilaani, kenties aiemmin olisi tullut esiin tietty bipolaarisuus, joka nyt on tutkinnassa. En silti koe haittaa siitä, että olen ollut 'jarrun' alla nämä vuosikymmenet;
irrottautumista olen kokeillut muutaman kerran kokonaan lääkkeestä ajautuen liikaan vauhtiin.

Ehkä jatkossa tarvitsen edelleen jonkinlaisen 'jarrun', vaikka itsekseni olen miettinyt itseluottamuksen puutteella olevan jonkunlaisen yhteyden tuohon turhaan touhuamiseen.

Olen kokenut "minipsykooseja" tai jotain sellaisia. Minulla on todettu psykoottinen häiriö ja lääkärille olen kuvaillut näitä minipsykooseja ja hän sanoi, että ne ovat psykoottisia tiloja. Ymmärtääkseni varsinainen psykoosisairaus on sitten pitkäkestoinen, mutta termi 'psykoosi' viitata vain sairaudentilaan, eikä psykoosisairauteen.

Minipsykoosini ovat tulleet hissukseen ennakoiden pitkin päivää ja pärähtäneet päälle iltapäivän tai illan alkaessa. Yleensä edeltävinä päivinä on tapahtunut jotain järkyttävää, mutta juuri sinä päivänä ei varsinaisesti mitään erikoista. Ehkä mieli siinä vaiheessa sitten rentoutuu ja antaa mennä. Olen kokenut alle 10 näitä.

Ensin huomaan etten ajattele enää mitään. Pää lyö täysin tyhjää. Siinä tilassa kun yrittää jotain järkeillä, tulee unenomainen tunne. Kroppa tuntuu uniselta, aika käy hitaasti, järki ei juokse. Sitten alan tuntea aivan äärimmäistä TAJUAMISTA. Aivan kun yhtäkkiä tajuaisin kaiken, aivan kaiken, kaikki maailman mysteerit ja elämän arvoitukset ovat ratkenneet. Minä tiedän kaikesta kaiken. Kaikki on selvää kuin pläkki. Se on huumaava tunne! "Todellisuus" hämärtyy, "todellisuus" on vain kulissia, todellinen todellisuus odottaa minua jossain muualla.

Tässä mielentilassa tuntuu että voisin tehdä mitä vain. Jos olen liikenteessä, minua houkuttelee astella autojen ja ratikoiden eteen. Minua houkuttaa lähteä vaeltamaan etsimään kulissien rajoja. Millään ei enää ole mitään väliä, hymyilen ja olen aivan tyyni. Olen tajunnut vihdoin kaiken!

Fyysisiä oireita on tuo kropan uneliaisuus ja liikkeiden hitaus ja tuntemukset että olen vieraassa ruumiissa tai minulla on jotain ylimääräisiä osia kehossani.

Kykenen tuossa tilassani toimimaan normaalisti. Tiedän että olen "muissa maailmoissa", näen tilanteen koko ajan ulkoapäin. Pystyn puhumaan ystävilleni ja käymään esim kaupassa normaalisti, vähän hitaammin vain. Noh, keskusteluni ovat siinä tilassa vähän outoja, kun ajatus pomppii eteenpäin nopeammin kuin ehdin kirjoittaa. Ja sen äärimmäisen tajuamisen olotilaa on niin vaikea selittää että pakahdun.

parin tunnin päästä tunto palaa kroppaan ja olo on normaali. Muistan kaiken tuolta ajalta.

Koin psykoosin teininä lukioiässä. Meni yksinkertaisesti näin:
Karkasin kotoa, valvoin vuorokausia putkeen, unohdin miten syödään, unohdin miten nauretaan, unohdin miten kommunikoidaan selkeästi. En muista muuta kuin sen että vanhemmat veivät minut nuorten pakkohoito-osastolle keskellä yötä jossa minut doupattiin täyteen unilääkettä ja nukuin 24h putkeen. Meni viikko että opin syömään uudestaan ja nukkumaan normaalisti.

Minun tilanteeni. On lähes täsmälleen samanlainen. Menin päivystykseen koska epäilin virtsatietulehdusta tsi klamydiaa. Lopputulos oli että jouduinkin kuukaudeksi pakko hoitoon psykiatrisesti. Olen siis papereiden mukaan mielisairas. Oireeni olivat puheliaisuus, sosiaalisuus ja sairauden tunnottomuus. Pakkohoudosta pääsin noin 4kk sitten enkä ole vieläkään toipunut. Moni asia meni pieleen pakkohoidossa olon vuoksi, kun en pystynyt hoitamaan asioitani ja suunnitelmiani. Taloudellisesti ja tulevaisuuden tavoitteiden kannalta pakkohoitoon joutuminen oli kohtslokasta. Sinne jäivät rahat ja unelmat. Lihoin lähes 20kg joten myös ulkonäkö meni. Enää en voi olla sosiaalinen kun ei ole vaatteita jotka mahtuisivat, ei rahaa ostaa uusia vaatteita eikä itsetuntoa nähdä läskinä kavereitani ja muita ystäviäni. Hoidon tavoite on siis nyt ilmeisesti saavutettu. Olen siis nykyään epäsosiaalinen, hiljainen ja tunnen itseni sairaaksi. Psykoosissa en koe olleeni sillä käsittääkseni silloin pitäisi olla tavalla tai toisella harhainen. Pakkohoidon seurauksena tunnen itseni ulkopuoliseksi yhteiskunnassamme enkä luota enää mihinkään sen instanssiin. Pelko ja turvattomuudentunne ovat päivittäisiä. Pelottaa että joudun takaisin enkä pääse pois. Omat mielipiteet ja persoona on yritetty kitkeä pois ja upottaa minut valmiiseen malliin. Tunnen itseni todella yksinäiseksi yhteiskunnan hylkiöksi. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa ja työelämässä ehdin ennen burn outtia olemaan 15 vuotta. Nyt minulla ei ole enää edes turvallisuuden tunnetta ja vapaus voidaan riistää mielivaltaisesti koska tahansa. En saa enää itse hallita elämääni..

Adele kirjoitti 9.1.2011 14:52

Joku avasi toiselle palstalle ketjun, jossa peräänkuuluttaa selviytymistarinoita psykoosista. Siinäpä olisi hyvä aihe tähänkin ketjuun.

Siellä joku kertoo, että psykoosia seuraa yleensä, jos ei ehkä aina, masennus ja että psykoosi jättää ihmiseen pysyvät jäljet. Minuun ei kyllä mukamas kokemani psykoosi ole jättänyt mitään muita jälkiä kuin hoidosta/hoidossa kokemani traumat. Ja mitään varsinaista masennusta en ole kokenut. Mt-hoitopaikassa juokseminen kerran kahdessa kuukaudessa aiheuttaa kyllä ahdistusta ja loppuunpalamisen tunnetta. Haluasin siitä roskaporukasta kokonaan eroon. Ja niihinkös se mt-toimisto ja mt-hoito sitten auttaisi kun itse ovat ne minulle aiheuttaneet? Niitäkös traumoja siis pillereillä alettaisiin hoitaa? Kyllä on sairasta touhua, ei todellakaan tervejärkisten puuhaa.

Mutta tarinanne psykoosista selviämisestä kyllä todellakin kiinnostavat. Haluan kuulla psykoosista, jotta voisin edes jotenkin tunnistaa itseni niistä. Ongelmallista on sekin, että itse en ole havainnut itsessäni mitään oireita. Jotain oireita kait tarttis olla, jotta olisi psykoosi. Pidän vain itseäni ihan terveenä, mutta tylsään elämääni kyllästyneenä ihmisenä. On tämä aikamoista kun väen väkisin pitää oikein etsimällä etsiä itselleen oirekavereita, joihin voisi samaistua. Luulisi, että psykoosiinkin olisi joku lista oireista, mutta en ole löytänyt mitään itseeni sopivaa.