Olenko tunteeton ja itsekäs?
Isälleni tapahtui paha onnettomuus juhannusaattona ja hän joutui sairaalaan. Minulla alkoi juuri silloin kesäloma. Jouduin menemään äitini tueksi ja olin raivoissani kun lomani meni ”pilalle”. En oikeastaan ollut yhtään huolissani isäni tilasta vaikka tilanne oli todella vakava. Kaikki muut sukulaiset olivat itku kurkussa ja huolissaan. Minua ei edes itkettänyt ja jotenkin olin vain niin että en oikein jaksanut välittää. Autoin äitiäni asioiden hoitamisessa, siivoamisessa yms. Veljeni oli ihmetellyt äidille että miksi olen niin tunteeton etten näytä mitään surun merkkejä enkä itke tms.
Miettiessäni asioita aloin tajuta että kaikki johtuu varmaan siitä että lapsena ja nuorena melkein vihasin isääni ja äitiäni. Mielestäni he olivat pilanneet elämäni. Sain aina hävetä heitä kun he olivat köyhiä ja uskovaisia. En saanut lapsena kaikkea mitä muut lapset esim. luistimia minulla ei koskaan ollut omia. JOuluna emme saaneet lahjoja yms. Se viha sitten jollain lailla vaikutti etten jaksa olla huolissäni isäni voinnistakaan.
Kaiken kukkuraksi uskovaiset puhuivat että isäni on valittu johonkin tehtävään kun hän selviää tuosta onnettomuudesta ja että Jumala tekee ihmeen että hän jää henkiin. En jaksanut sulattaa tuollaisiakaan puheita.
Jotenkin on mieli niin hajalla etten tiedä mitä ajatella ja miten toimia? Kun en vaan osaa surra tilannetta enkä välittää enää. Onneksi asun kaukana kotikaupungista että minun ei tarvitsekaan siellä kovin usein edes käydä eikä nähdä sukulaisiani.
Onko jollain muulla samanlaisia tuntemuksia ja kuinka olette selvinneet?
Tuo uskovaisten touhu myös varjosti lapsuuttani. Jouduin kärsimään muiden haukkumisista ja ivasta. Meillä ei kotona ollut esim. tv:tä eikä mitään muitakaan mukavuuksia. Ruokaa kyllä oli riittämiin ja syöminen olikin ainut ilo mitä elämässäni oli. Siitä sitten kertyikin ylipainoa josta vieläkin kärsin.
Jotenkin pitäisi tästä katkeruudesta päästä eroon, mutta en vain pääse. Jotenkin tuntuu että ei enää mikään liikuta. Tunteeni ovat kuolleet kaikin puolin mitä sukulaisiini tulee.
Ja aina kun puhun äidilleni joistain asioista tuntuu että hän ei jaksa kuunnella. Alkaa puhumaan vain omia asioitaan. Sama juttu oli lapsuudessani. Koskaan en tuntenut että minua olisi kukaan kuunnellut tai ymmärtänyt. Kaikesta piti selvitä yksin ja omin avuin.
Hei, Piakristiina!
Viestisi oli rehellistä tilitystä siitä, mitä tunteettomuuden ilmapiirissä kasvaminen saa aikaan. Kun sinun pitäisi (muiden mielestä) nyt näyttää surun ja huolestuneisuuden tunteitasi, et pystykään siihen. Se on aivan normaalia, kun ottaa huomioon lapsuustaustasi. Kyllä ne tunteet ovat sinullakin, mutta ne ovat jossain syväjäässä.
Kerroit myös siitä, miten uskonasiat ovat vaikuttaneet lapsuudenkodissasi. Usko voi tuoda ihmisen elämään paljon iloa ja toivoa, mutta sitä voidaan ikävä kyllä käyttää myös vallan välineenä niin kuin ilmeisesti sinun tapauksessasi on käynyt.
Sinun pitäisi päästä keskustelemaan näistä asioista, siis kokemastasi tunteettomuudesta sekä tästä uskonnollisesta vallankäytöstä. Elämääsi ajatellen ne molemmat ovat tärkeitä asioita. Ihan toinen kysymys on se, mistä löytää ymmärtäväinen ja itselle sopiva kuuntelija, terapeutti tms.; mutta kyllä niitä on olemassa. Ensimmäisinä tulevat mieleeni mielenterveystoimisto, nuorisovastaanotto ja seurakunta. Vaikka sinulla lieneekin - ymmärrettävistä syistä - tietty negatiivinen lataus uskonasioita kohtaan, voisit purkaa asioitasi silti myös seurakunnan työntekijälle.
Ole rohkea ja etsi itsellesi jostain hyvä purkupaikka!
Viestisi, se että pohdit asiaa, jo antaa vastauksen otsikossa olevaan kysymykseesi: et ole. Tunnet kaikenlaista, esimerkiksi vihaa, ja varmasti myös rakkautta ja surua, vaikka et ehkä juuri tällä hetkellä tässä asiassa. Tunteet ovat mitä ovat, teot ovat asia erikseen. Esimerkiksi sinun ei ole pakko syytellä vanhempiasi sanoin. Ei tunteita pysty väkisin kehittelemään, ja niitten teeskentelykin on turhaa, sillä todellinen asianlaita näkyy kuitenkin. Vihallesi on syynsä, joita jo selvittelitkin. Jonakin päivänä tunnet ehkä vielä sääliä ja surua isäsi tilanteen vuoksi, mutta jos et, ei sillekään mitään mahda eikä se ole tuomittavaa.
Kiitokset vastauksistanne. Jollain tavalla olen jo alkanut työstämään näitä asioita. Uskonnollisuudessa on paljon hyviäkin asioita sen olen nähnyt, mutta uskovaiset ovat liian tuomitsevia ja heidän asenteensa rajoittuneita. Esim. homoseksuaaleja he eivät voi hyväksyä. Ja senkin olen huomannut että jos joku ei tee hedän asettamiensa normien mukaan asioita ovat syntisiä ja he hylkäävät heidät.
Varsinaisesti en vihaa vanhempiani, mutta en vain jaksaa enää huolehtia ja välittää heidän asioistaan. Tietyllä tavalla säälin äitiäni kun hänellä on monenlaisia sairauksia ja liikkuminen vaikeaa, mutta toisaalta ne sairaudet ovat aika paljon hänen elämäntavastaan johtuvia. Siksi en jaksa välittää. Ja kun joka asiaan vedetään Jumala ja Jeesus mukaan niin en jaksa välittää siksikään. Kuin ei omaan elämäänsä ihminen itse voisi mitenkään vaikuttaa.
Kiitos teille kun jaksoitte lukea kirjoitukseni ja antaa hyviä vinkkejä.